Lapsen mt-ongelma tabu?

Ihan lapsen oman oikeusturvan vuoksi en halua huudella hänen ongelmistaan julkisilla palstoilla. Lapsillakin on nimittäin oikeus yksityisyyden suojaan. Jotakin yleistä ja ympräripyöreää voin kertoa, mutta en yksityiskohtia. Jos tarvitsen tukea, etsin sitä ammattilaisilta, en nettipalstoilta. Muut tehkööt päätöksensä ihan itsekseen, mutta minä olen linjannut tämän asian näin.

No tuo yksityisyydensuoja ei oikein selitä sitä ettei anonyymisti voi keskustella...

Psykiatrian puolen jutut on hankalia, niissä aina lässytetään, että tuetaan koko perhettä, ohjataan vanhempia jne. Taustaoletuksena ilman muuta, että lapsen mt-ongelmat on vanhempien vika. Neurologian puolella on järkevämpi lähesmistapa, siellä yritetään hoitaa lasta. usein vaan neurologisissa ongelmissa ilmenee psyykkisiä ongelmia myös, ja silloin alkaa rasittava palaverointi, joka ei kuntouta lasta mitenkään. 

No yleensähän ne lapsen mielenterveyden ongelmat ovat lähtöisin vuorovaikutussuhteesta ja ovat vuorovaikutussuhteessa olevia häiriöitä. 

Just tämän takia asiasta ei voi puhua: vitonen osoitti hienosti, miten "yks yhteen"-ajattelumalli toimii, ja tämähän on Suomessa valloillaan. Ihan turha hänelle kertoa, miten parhaasi teit, et koskaan antanut lastasi muille hoidettavaksi tämän ollessa pieni, jäit työttömäksikin jotta voisit auttaa lasta paremmin jne. ja lopputulos on silti lapsi, joka ei vierasta eikä kehity kunnolla, ja kaikki tuet (terapia, kuntoutus, lääkitys) jäävät saamatta koska psykiatrinen puoli nokkii vanhempia kunnes nämä romahtavat.

Eli siis toisin sanoen lapsen mt-ongelmista puhuva vanhempi kertoo samalla olevansa epäonnistunut vanhempana, koska lapsen mt-ongelmat johtuu aina vanhemmasta. No ei ihme siis ettei puhuta. 

Olisin silti kiinnostunut kuulemaan ihmisten kokemuksista muiden suhtautumisesta jos omalla lapsella on/on ollut mielenterveysongelmia. Hyvät ja huonot kokemukset arvokkaita jaettavaksi.