"Kun muut kertovat ihanasta äidistään, Liina, 35, on hiljaa – lapsena hän ei kiivennyt koskaan äidin syliin ja siihen oli hyvä syy"

Ei mulla ole ollut äitiä ollenkaan, enkä ole nähnyt tarpeelliseksi avautua asiasta iltäpäivälehdissä tai missään muutenkaan.

M kirjoitti:

Ei mulla ole ollut äitiä ollenkaan, enkä ole nähnyt tarpeelliseksi avautua asiasta iltäpäivälehdissä tai missään muutenkaan.

No mitä kautta sinä olet tänne maailmaan ilmestynyt, jos sinulla ei kerran äitiä ole?

Hyvin lähellä omaa tarinaani. Erotuksena se, että meillä juotiin kaljat kotona ja lähettiin jatkoille baariin tai muille. Ja se, että itse lopetin edes yrittämisen välien rakentamiseen 14-vuotiaana ja lähdin vähin äänin pois 17-vuotiaana. Ei soittanut perään.

Ei minullekaan soiteltu perään. Kuulin muilta, miten mahtavaa on kun ruokakauppaan menee vähemmän rahaa. 18v lähdin. Hommasin itselleni hyvän koulutuksen opintolainalla, koska tiesin, että yksin on pärjättävä. Näin meni tämä elämä, ilman vanhempien henkistä tai taloudellista tukea.

Täällä myös yksi, joka alkoholihuuruisessa kodissa kasvoi. Suhde äitiin on aina ollut haastava. Aikuisiällä en enää pysty olemaan häneen missään tekemisissä. Tavallaan tiedostan että hän teki eteeni kaiken mitä hänen voimavaroillaan pystyi, addiktio vaan vei voiton. Isäpuoli oli myös alkoholiin menevä ja yhdessä he tissuttelivat joka päivä. Yksinäiset joulut ja viikonloput ovat edelleen mielessä. Mitään ns normaali perheiden juttuja meillä ei ollut. Hieman kateellinen heille, joilla rakastava koti mihin mennä juhlapyhiä viettämään, mutta näin minulla... Harmi ettei kirjaa vielä ainakaan löytynyt bookbeatista. Täytyy ehdottomasti lukea/kuunnella.

Ei tunnu missään, kun muut hehkuttaa, äitini on ja oli yhdentekevä.

En edes osaa kuvitella, millaista olisi jos olisi äiti.

” Äitiin liittyy sellainen illuusio, että äiti on aina maailman tärkein, luotetuin ja turvallisin. Kun niin ei ole, se on kipeä asia. Kun työkaverit tai ystävät kertovat, kuinka ihana äiti heillä on”

V M P

Samaistun. Kun äitini kuoli, itkin sitä äitiä, jota minulla ei ollut.

Minua pyydettiin Facebookissa liittymään erääseen Kiitos isä -ryhmään. Ei todellakaan tuntunut omalta. Tunnen aikuisena yhä ahdistuksen ja turvattomuuden tunteita, kiitos osittain isäni: alkoholia suurkuluttavan ja ajoittain väkivaltaisen. Äitini oli mulle aika läheinen. Isän syliin en todellakaan olisi kiivennyt esim. 7-vuotiaana, tosi vieras ajatus olisi ollut.

Mun vanhemmilla ei edes ollut päihdeingelmaa, olivat ns. kunnollisia työssäkäyviä ihmisiä. Mutta ei meillä silti kiivetty äidin syliin, eikä äiti ollut ihana ja läheinen. 16-vuotiaana lähdin.

Terkkuja 70-luvulla syntyneeltä!

Tutulta kuulostaa. Tosin oma äitini ei ollut juoppo, olipahan vain ihan liian nuori ja kypsymätön äidiksi. Paljon enemmän hänen äitinsä, minun isoäitini, oli minulle äiti ja lapsuuteni tärkein ihminen. Onneksi sain pitää hänet pitkälle aikuisuuteeni! Omalla äidilläni on myös hankala ja itsekäs luonne, minkä takia emme ole kauhean läheisiä, olen tullut enemmän isääni. Olen jo pitkään tuntenut, että minä olen se "aikuinen" meidän suhteessamme, saan tukea äitiäni monessa asiassa ja murheessa.  Äitini on myös näitä "suoraanpuhujia", hänen mielestään häntä pitäisi aina ymmärtää ja jaksaa, ja kun en jaksa, olen itsekäs. 

Kun hautasimme lasteni kanssa mieheni ja heidän isänsä, äitini jäi meille yöksi. Emme jaksaneet ihan koko aikaa jutella hänen kanssaan joutavanpäiväisiä, olimme itsekin aivan rikki mieheni yllättävästä poismenosta, niin äitini loukkaantui ja läksi meiltä ovet paukkuen: "kyllä minä huomaan, kun seuraani ei kaivata!". Sen harvan kerran kun minä olisin ollut se, joka olisi kaivannut tukea ja lohdutusta, sitä en ole saanut.  Kyllähän nämä tällaiset jälkensä jättävät, ei voi mitään.

Kyllä toi Liinakin vaikuttaa vähän minäminä-tyypiltä. Ei äiti ole tässä ainoa pahis.