Rosaceasta kärsivät, kuinka olette hyväksyneet ihosairautenne?

Sain aikuisena. Kärvistelin joitakin kuukausia ja sain sitten lääkäriltä antibioottikuurin, jolla meni pois. Ei ole uusinut.

Ajan kanssa. Ennen en voinut kuvitellakaan meneväni edes lähikauppaan ilman ihon täydellistä meikkaamista. Ja kauan olikin näin. Aloin aamulla järkyttävän aikaisin meikkaamaan ennen töitä tai koulua ja aina ärsytti. Lopulta vain kävi JOTAIN ja päätin uskaltautua ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoille oman ihoni kanssa, kukaan ei huomionut minua. Tuntui todella vapauttavalta ja sitten jäin tavallaan koukkuun siihen vapauttavaan tunteeseen. Meikillä sitten korostin muita piirteitä, silmät, kulmat ja huulet. Toki myös pyrin ihoani hoitamaan tähän tarkoitetuilla tuotteilla mutta eihän tähän oikein mikään auta. Nyt olen 31 ja rohkaistuin kun olin 28, yksinkertaisesti uuvuin peittämään itseäni. Välillä toki hävettää mutta ei enää niin paljoa. Yksinkertaisesti väsyin taistelemaan vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Sain aikuisena. Kärvistelin joitakin kuukausia ja sain sitten lääkäriltä antibioottikuurin, jolla meni pois. Ei ole uusinut.

Olen minäkin syönyt erilaisia kuureja, mutta tämä pirulainen palaa aina takaisin lääkkeen lopetuksen jälkeen. Psykologisia vinkkejä kaipasin, kiitos.

- ap

Paranee antibiooteilla.

En koe mitenkään ongelmaksi, koska vaivan peittämiseen meikillä menee aamulla ehkä 2 minuuttia, ja tauti ei aiheuta kipua eikä mitään muuta ongelmia kuin helposti meikillä peitettävän punoituksen. Itselleni ei tule näppyjä ollenkaan joten iho näyttää todella hyvältä kun punaisuus on peitetty.

Vierailija kirjoitti:

Paranee antibiooteilla.

Mikä antibiootti? Ei ole mulla nimittäin kuurit auttaneet mitään.

Vierailija kirjoitti:

Paranee antibiooteilla.

Useimmilla tulee kuurin jälkeen aina takaisin.

Mun tarina on vähän erilainen ja oireeni aika lieviä. joten hyväksyminen on ollut helpompaa. Koska molempien vanhempien suvut on punanaamaisia, se oli mulle tavallista. Vasta 25-vuotiaana aloin ihmetellä, että ei varmaan ole normaalia esim. että saunan jälkeen kasvoihin sattuu ja että seuraavana aamunakin on vielä punainen. Huolellisen hoidon avulla oireet ovat aika hyvin kurissa ja pysyvät merkit, eli katkenneiden verisuonien muodostuminen on ehkä hidastunut. Käytän niitä peittämään töissä meikkivoidetta, joka auttaa myös siihen ettei kuumotusta, pakotusta ja punoitusta tule toimiston kuivassa ilmassa.

Asiasta kiusaamista olen kokenut vasta aikuisena. Yllättävän monen tuttavan mielestä on ollut OK nauraa talvella sille, kuinka hassun näköinen olen punoittavan naamani kanssa. (Lapsena kiusattiin eri asioista.) Nyt aikuisena on helppo pitää moisia tuttavia vaan typerinä ja moukkamaisina.

Jos katson verisuonia peilistä tarkkaan, ne ovat järkyttävän ja masentavan näköisiä. Niinpä olen katsomatta, on helpompi ignoroida asia ja keskityn ulkonäön sijasta siihen, etten tuntisi kipua ja kuumotusta. Joinain päivinä se tarkoittaa sitä, että laitan illalla puolen tunnin välein rauhoittavaa naamiota poskien iholle.

Ulkonäössäni, terveydessäni ja elämässäni on niin monta muutakin asiaa pielessä, että tämä on vain rikka rokassa. Jos en voi asialle mitään, en saavuta mitään muuta kuin pahaa oloa märehtimällä asiaa silti. Keskityn siihen mihin voin vaikuttaa, eli oireiden lieventämiseen. Ehkäpä koko elämän mittainen kärsimys ja murehdinta on vähitellen kypsyttänyt minua ihmisenä siihen :D Lisäksi minulla on kerran ollut stressaamisen takia niin överiksi mennyt tilanne, että se järkytti ja hätkähdytti siihen, että jo tapahtuneista asioista mielenrauhansa niin pahasti menettäminen on järjetöntä.

Vierailija kirjoitti:

Ajan kanssa. Ennen en voinut kuvitellakaan meneväni edes lähikauppaan ilman ihon täydellistä meikkaamista. Ja kauan olikin näin. Aloin aamulla järkyttävän aikaisin meikkaamaan ennen töitä tai koulua ja aina ärsytti. Lopulta vain kävi JOTAIN ja päätin uskaltautua ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoille oman ihoni kanssa, kukaan ei huomionut minua. Tuntui todella vapauttavalta ja sitten jäin tavallaan koukkuun siihen vapauttavaan tunteeseen. Meikillä sitten korostin muita piirteitä, silmät, kulmat ja huulet. Toki myös pyrin ihoani hoitamaan tähän tarkoitetuilla tuotteilla mutta eihän tähän oikein mikään auta. Nyt olen 31 ja rohkaistuin kun olin 28, yksinkertaisesti uuvuin peittämään itseäni. Välillä toki hävettää mutta ei enää niin paljoa. Yksinkertaisesti väsyin taistelemaan vastaan.

Joo kiitos. Itse meikkaan yleensä aina ihmisten ilmoille mennessäni, tosin sopivien tuotteiden löytäminen on välillä vaikeaa. Peittävä meikkivoide näyttää iholla luonnottomalta, ohuempi puolestaan ei peitä tarpeeksi. Äääh, vaikeaa. Tuntuu, että olen ihmisenä ja naisena jotenkin muita huonompi, koska huonon ihon kanssa näytän helposti epäsiistiltä enkä osaa tehdä itsestäni huolitellun näköistä edes meikillä.

Minulle on vaikeaa sekin, että huonojen ja hyvien ihopäivien välillä on merkittävä ero: kun iho on parempana, olen ihan eri näköinen! Ja ihon kunto vaikuttaa selvästi myös ihmisiltä saamaani kohteluun. Aivan kuin olisi kaksi eri minää.

- ap

Vierailija kirjoitti:

Paranee antibiooteilla.

Ei parane koskaan, on vain parempana ja huonompana iho

Punaisuuden voi peittää meikillä, mutta isot, kipeät patit on hankalia. Olen oppinut sietämään kun ollut jo 30 vuotta vaivana

mulla oli kuutisen vuotta sitten ja silloin se parani parin kuukauden doksisykliinikuurilla. Nyt se on taas tullut takaisin. En tiedä vielä, menisinkö hakemaan taas kuurin: tuo kyseinen antibiotti ei ole ihan haittavaikutukseton, mutta ei kyllä ole ruusufinnikään jos se pääsee pahaksi. Sehän voi aiheuttaa pysyvää ihon epämuodostumaa.

Mutta tähän tautiinhan vaikuttaa hyvin selvästi monta asiaa: kylmä ja kuuma, tuulisella säällä tai pakkasessa ulkoilu, kahvi, alkoholi, vahvat mausteet ja stressi.  Lisäksi kovin tukevat kasvovoiteet/kosteusvoiteet voivat pahentaa sitä. Näistä jos pystyy välttämättän edes suurinta osaa, niin oireet vähenevät. Itselläni ongelma on selvästi pahentunut vasta nyt kun korona-ajat ovat tuhonneet stressin hallinnan.

Vierailija kirjoitti:

Mun tarina on vähän erilainen ja oireeni aika lieviä. joten hyväksyminen on ollut helpompaa. Koska molempien vanhempien suvut on punanaamaisia, se oli mulle tavallista. Vasta 25-vuotiaana aloin ihmetellä, että ei varmaan ole normaalia esim. että saunan jälkeen kasvoihin sattuu ja että seuraavana aamunakin on vielä punainen. Huolellisen hoidon avulla oireet ovat aika hyvin kurissa ja pysyvät merkit, eli katkenneiden verisuonien muodostuminen on ehkä hidastunut. Käytän niitä peittämään töissä meikkivoidetta, joka auttaa myös siihen ettei kuumotusta, pakotusta ja punoitusta tule toimiston kuivassa ilmassa.

Asiasta kiusaamista olen kokenut vasta aikuisena. Yllättävän monen tuttavan mielestä on ollut OK nauraa talvella sille, kuinka hassun näköinen olen punoittavan naamani kanssa. (Lapsena kiusattiin eri asioista.) Nyt aikuisena on helppo pitää moisia tuttavia vaan typerinä ja moukkamaisina.

Jos katson verisuonia peilistä tarkkaan, ne ovat järkyttävän ja masentavan näköisiä. Niinpä olen katsomatta, on helpompi ignoroida asia ja keskityn ulkonäön sijasta siihen, etten tuntisi kipua ja kuumotusta. Joinain päivinä se tarkoittaa sitä, että laitan illalla puolen tunnin välein rauhoittavaa naamiota poskien iholle.

Ulkonäössäni, terveydessäni ja elämässäni on niin monta muutakin asiaa pielessä, että tämä on vain rikka rokassa. Jos en voi asialle mitään, en saavuta mitään muuta kuin pahaa oloa märehtimällä asiaa silti. Keskityn siihen mihin voin vaikuttaa, eli oireiden lieventämiseen. Ehkäpä koko elämän mittainen kärsimys ja murehdinta on vähitellen kypsyttänyt minua ihmisenä siihen :D Lisäksi minulla on kerran ollut stressaamisen takia niin överiksi mennyt tilanne, että se järkytti ja hätkähdytti siihen, että jo tapahtuneista asioista mielenrauhansa niin pahasti menettäminen on järjetöntä.

Kiitos viestistäsi. Tuo oireiden lievittämisen ja hyvinvointiin keskittymisen näkökulma on todellakin huomion arvoinen. Ja olen pahoillani, että sinulle on huomauteltu. Osa ihmisistä on kyllä melko juntteja.

- ap

Tunnen itseni hirviöksi suoraan sanottuna. Meikkaan aina, jopa kotona. Onneni on se, että mulla on ihana mies, joka ei ole koskaan sanonut rumasti ihostani. Muuten ahdistaa kaikki kavereiden saunaillat ja muut, missä pitäisi olla ilman meikkiä, ja en koskaan osallistukaan niihin. Kerran yksi kaveri näki mut yökylässä ilman meikkiä kun hiivin yöllä keittiöön hakemaan juotavaa. Hänen kommenttinsa oli järkyttynyt: Mitä sun naamalle on oikein tapahtunut?

Sori, ap, en antanut mitään vinkkejä sulle. Helpotti vaan vähän avautua kun tässä keskustelussa on varmaan ymmärtäjiä. Jään itsekin odottamaan vinkkejä.

Itselläni paras apu on ollut vehnän, maidon ja sokerin välttely. On määrätty ihopolilta lääkkeet ja voiteet, mutta niistä vain hetkellinen apu ollut. Antibiootit vain pahentaa suoliston tilannetta pitkässä juoksussa

Vierailija kirjoitti:

Tunnen itseni hirviöksi suoraan sanottuna. Meikkaan aina, jopa kotona. Onneni on se, että mulla on ihana mies, joka ei ole koskaan sanonut rumasti ihostani. Muuten ahdistaa kaikki kavereiden saunaillat ja muut, missä pitäisi olla ilman meikkiä, ja en koskaan osallistukaan niihin. Kerran yksi kaveri näki mut yökylässä ilman meikkiä kun hiivin yöllä keittiöön hakemaan juotavaa. Hänen kommenttinsa oli järkyttynyt: Mitä sun naamalle on oikein tapahtunut?

Sori, ap, en antanut mitään vinkkejä sulle. Helpotti vaan vähän avautua kun tässä keskustelussa on varmaan ymmärtäjiä. Jään itsekin odottamaan vinkkejä.

Voi, olen pahoillani. Itselleni ei aikuisiällä ole sanottu kovin pahasti (en ainakaan muista), vaikka monikin on nähnyt minut ilman meikkiä tai vähäisellä meikillä. En ole kovin hyvä meikkaaja, joten ihoni on meikattunakin vähän punoittava ja epätasainen - ehkä tästä syystä kukaan ei ole pahemmin kauhistellut meikatun ja meikkaamattoman naamani eroa.

Hyväksytyksi tulemisella on tosiaan suuri merkitys. Kunpa olisin saanut hyväksyntää jo nuorempana, kun olisin eniten kaivannut!

- ap

Nopea googlehaku kertoo:

"As antibiotics have been used in the treatment of rosacea, researchers have theorized that bacteria may be a causative factor. Bacillus oleronius, a nonmotile, gram-negative bacterium isolated from Demodex mites, has been shown to induce antigenic proteins in patients with specific rosacea subtypes"

Tästä voisi päätellä, että kannattaa syödä kuuri hyönteismyrkkyä, joka tehoaa kyseisiin öttiäisiin, jolloin B. oleronius bakteerikaan ei enää niin paljoa liikuskele Demodexin mukana. Olettaisin esimerkiksi syyhyyn tarkoitettujen pillerien olevan tehokkaita.

Samoin voisin kokeilla sinkkioksidia sisältävää rasvaa, jos ongelma johtuukin jostain toisesta ihon bakteerista. Jos ne pahat pöpöt saisikin tapettua, niin tilalle pitäisi saada jokin toinen bakteeristo. Hyvällä tuurilla iholla niitä toki on valmiiksi ja pääsevätkin antibioottien yms. rohtojen jälkeen valta-asemaan. Huonolla tuurilla joutuu pöpöpoiston jälkeen hinkkaamaan itseään terveeseen ihmiseen tai vaikka käytätte heidän "likaisia" T-paitoja tartuttaakseenne itseenne hyvät pöpöt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tarina on vähän erilainen ja oireeni aika lieviä. joten hyväksyminen on ollut helpompaa. Koska molempien vanhempien suvut on punanaamaisia, se oli mulle tavallista. Vasta 25-vuotiaana aloin ihmetellä, että ei varmaan ole normaalia esim. että saunan jälkeen kasvoihin sattuu ja että seuraavana aamunakin on vielä punainen. Huolellisen hoidon avulla oireet ovat aika hyvin kurissa ja pysyvät merkit, eli katkenneiden verisuonien muodostuminen on ehkä hidastunut. Käytän niitä peittämään töissä meikkivoidetta, joka auttaa myös siihen ettei kuumotusta, pakotusta ja punoitusta tule toimiston kuivassa ilmassa.

Asiasta kiusaamista olen kokenut vasta aikuisena. Yllättävän monen tuttavan mielestä on ollut OK nauraa talvella sille, kuinka hassun näköinen olen punoittavan naamani kanssa. (Lapsena kiusattiin eri asioista.) Nyt aikuisena on helppo pitää moisia tuttavia vaan typerinä ja moukkamaisina.

Jos katson verisuonia peilistä tarkkaan, ne ovat järkyttävän ja masentavan näköisiä. Niinpä olen katsomatta, on helpompi ignoroida asia ja keskityn ulkonäön sijasta siihen, etten tuntisi kipua ja kuumotusta. Joinain päivinä se tarkoittaa sitä, että laitan illalla puolen tunnin välein rauhoittavaa naamiota poskien iholle.

Ulkonäössäni, terveydessäni ja elämässäni on niin monta muutakin asiaa pielessä, että tämä on vain rikka rokassa. Jos en voi asialle mitään, en saavuta mitään muuta kuin pahaa oloa märehtimällä asiaa silti. Keskityn siihen mihin voin vaikuttaa, eli oireiden lieventämiseen. Ehkäpä koko elämän mittainen kärsimys ja murehdinta on vähitellen kypsyttänyt minua ihmisenä siihen :D Lisäksi minulla on kerran ollut stressaamisen takia niin överiksi mennyt tilanne, että se järkytti ja hätkähdytti siihen, että jo tapahtuneista asioista mielenrauhansa niin pahasti menettäminen on järjetöntä.

Kiitos viestistäsi. Tuo oireiden lievittämisen ja hyvinvointiin keskittymisen näkökulma on todellakin huomion arvoinen. Ja olen pahoillani, että sinulle on huomauteltu. Osa ihmisistä on kyllä melko juntteja.

- ap

Kiitos. Ikävää jos sinustakin tuntuu, että saat eri kohtelua sen mukaan miten ihosi voi. Se vaikeuttaa juurikin sitä, että pitäisi pystyä ignoroimaan mitä muut ajattelevat ja keskittyä siihen että itse voi hyvin (sekä fyysisesti että henkisesti) oireiden kanssa. Esim töissä kun huomaan, että poskeni alkavat reagoida, keskityn ajattelemaan kuinka ikävää on että niitä pakottaa ja turvottaa, ei se että muut näkevät punoituksen. Minulla on käsilaukussa kosteuttavia tuotteita mukana, joilla voin helpottaa oloani, ja se on tärkeämpää kuin se että ne sotkevat peittävän meikkivoiteen.

Meikkivoide voi tosiaan suojata ihoa kaikilta niiltä tässäkin mainituilta pahentavilta tekijöiltä. Mutta kannustan minäkin siihen, että olisit joskus ilman. Itse voin jo käydä esim. kaupassa ja jopa shoppailureissulla ilman, vaikka töihin aina haluankin laittaa. Ja aina ei tarvitse valita peittävintä pakkelia ja sitä on hyvä lisätä. On varmasti tilanteita joissa voit laittaa suojaksi vähemmän peittävää, vaikka se ei täysin tasoita väriä ja mahdollisia näppyjä. Esim korealaisessa kosmetiikassa on paljon BB/CC-voiteita, jotka ovat kosteuttavia ja sisältävät korkea aurinkosuojan, mitkä molemmat auttavat ihoasi.

Mulla on teini-iästä lähtien ollut akne, enkä ole  pystynyt hyväksymään asiaa kunnes sairastuin vakavasti pari vuotta sitten. Paranin kuitenkin. Geeniperimää ei voi valita, mutta koitan iloita siitä, että olen sentään perusterve. Kauneus on katoavaista ikääntymisen myötä ja olisi harmillista olla jatkuvasti onneton. Oli todella raskasta, kun en viihtynyt omassa ihossani. Olenhan minä tuhlannut tukuttain rahaa mihinkin voiteisiin ja keinoihin, mutta jos olisin tajunnut tehdä toisin, olisin käyttänyt rahaa terapiaan itseni hyväksymiseksi.

Kiusaamiskokemuksien purkamista olisi hyvä työstää terapeutin kanssa.

Youtubessa on yksi suosittu meikkivloggaaja, jolla on ruusufinni ja akne, Stephanie Lange nimeltään. Ap ei kaivannut meikkivinkkejä, mutta jos joku iho-ongelmainen haluaa hioa omia meikkaustaitojaan, niin tuolla kanavalla on kyllä hyviä ohjeita siihen. Stephanie on symppis ja puhuu myös itsensä hyväksymisen puolesta ja ulkonäköpaineiden vaikutuksesta.