Nelikymppinen nainen, onko sinulla jotain ongelmia ikäsi kanssa? Tuli vain mieleen, kun tuolla joku

Oho, oletin, että täällä olisi nelikymppisiä naisia.

Nelikymppisenä minun elämä oli parhaimmillaan. Lapset teinejä, kiva työ ja työkaverit, ok palkka, avioliitto kunnossa enkä välittänyt enää pskaakaan, mitä muut mahtavat minusta ajatella, siis ulkonäön suhteen.

Mulla on lapsi jo maailmalla, avioliitto voi hyvin, lainat maksettu, varaa vähentää työntekoa ja enemmän yhteistä aikaa puolison kanssa. Ei ole ongelmia tämän iän kanssa.

Kyllä täällä varmaan on nelikymppisiä naisia. Ja myös viisikymppisiä, kuten minäkin.

Vierailija kirjoitti:

Nelikymppisenä minun elämä oli parhaimmillaan. Lapset teinejä, kiva työ ja työkaverit, ok palkka, avioliitto kunnossa enkä välittänyt enää pskaakaan, mitä muut mahtavat minusta ajatella, siis ulkonäön suhteen.

Tuo välittämättömyys ulkonäöstä on aika jännä juttu, se taitaa tulla useille nelikymppisille.

35v koin jonkun ikäkriisin jossa tunsin olevan TOSI vanha. Nyt 42v olen just hyvän ikäinen. En enää nuori, mutta myöskään vanha. Lapset ovat jo aika isoja, aamukahvit saa juoda ihan rauhassa. Työ on mukavaa, asuntolaina maksettu ja rahaa kivasti tilillä. Terveys ok. Mun elämä on hyvää!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nelikymppisenä minun elämä oli parhaimmillaan. Lapset teinejä, kiva työ ja työkaverit, ok palkka, avioliitto kunnossa enkä välittänyt enää pskaakaan, mitä muut mahtavat minusta ajatella, siis ulkonäön suhteen.

Tuo välittämättömyys ulkonäöstä on aika jännä juttu, se taitaa tulla useille nelikymppisille.

Taitaa tulla sitten, kun itse uskoo, että mitään ei ole enää tehtävissä.

Ikä ei ole minkäänlainen ongelma, tosin olen jo yli 50. Kyseinen kommentoija lienee jotenkin rajoittunut, miksi pitäisi työpaikalla suhtautua ihmisiin eri tavalla iästä riippuen? Mitä se ikä merkkaa, hommat hoidetaan, oli sitten blondi, brunetti, mies, nainen, oletettu, minkä ikäinen tahansa. 

Melkosen rajottunut on ihmisen maailma, jos pään sisällä on ikärajoja, miten kenenkin kanssa ollaan. Melko ahdas maailmankuva. Toivottavasti ikä tuo lisää avarakatseisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nelikymppisenä minun elämä oli parhaimmillaan. Lapset teinejä, kiva työ ja työkaverit, ok palkka, avioliitto kunnossa enkä välittänyt enää pskaakaan, mitä muut mahtavat minusta ajatella, siis ulkonäön suhteen.

Tuo välittämättömyys ulkonäöstä on aika jännä juttu, se taitaa tulla useille nelikymppisille.

Lukutaito hukassa? Sekin on jännä ilmiö. Esiintyy paljon tällä palstalla.

Tuossahan se ongelma tuntui olevan sillä sanojalla, joka ei kestä, eikä niillä nelikymppisillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nelikymppisenä minun elämä oli parhaimmillaan. Lapset teinejä, kiva työ ja työkaverit, ok palkka, avioliitto kunnossa enkä välittänyt enää pskaakaan, mitä muut mahtavat minusta ajatella, siis ulkonäön suhteen.

Tuo välittämättömyys ulkonäöstä on aika jännä juttu, se taitaa tulla useille nelikymppisille.

Taitaa tulla sitten, kun itse uskoo, että mitään ei ole enää tehtävissä.

Niinku mitä pitäisi tehdä? Jos on oikeasti tajunnut, ettei enää tarvitse, eikä kiinnosta omalla ulkonäöllään hakea hyväksyntää, se on hlvtin vapauttava tunne. "Minä olen ensisijaisesti muuta kuin ulkonäköni." Tämä oli siteeraus Katariina Sourilta.

Tässä iässä tajuaa, että elämä ei ole ikuista. Sen kun tajuaa, alkaa miettiä mitä aidosti elämältä haluaa ja tekee niitä juttuja mistä nauttii.

Myös tervei itsevarmuus, ja se ettei enää välitä mitä muut minusta ajattelevat on ihanan vapauttavaa!

Moni ikäiseni tajuaa tässä iässä myös alkaa huolehtia itsestään uudella innolla. On aikaa ja mahdollisuutta panostaa itseensä koska lapset jo isoja ja itsellä aikaa ja rahaa enemmän käytettävissä. Moni alkaa syömään terveemmin ja liikkua enemmän. On myös mahdollisuus (ajallisesti ja rahallisesti) panostaa omaan ulkonäköön.

Myös seksuaalisesti on ihan parasta aikaa. Osaa jo ottaa nautinnon vastaan ja kertoa kumppanille mitä haluaa. Myös seksitaidot on hyvät jo tähän ikään.

Ja sitten on se ryhmä joka makaa kotona sohvalla sipsipussi ja siideri edessään. Ja lihovat vuosi vuodelta enemmän ja syövät itsensä ulos makuuhuoneesta.

Ei ole ongelmia iän kanssa. Kolmekymppisenä olin kuin persiiseen ammuttu karhu jatkuvasti ja ulkonäkökeskeinen.

Nyt piutpaut välitän siitä miltä näytän, kokeilen vähän kaikenlaista ja hassuttelen myös ja se tuntuu olevan miesten mielestä seksikästä. onneksi olen naimisissa, muuten olisin suurissa ongelmissa itseni kanssa:D olen myös huomannut että mun läsnäolo häiritsee nuorempia naisia. en tiedä miksi mutta ovat älyttömän ärsyyntyneitä ja tiukkapipoisia. Ehkä olin just tuollainen itsekin aikaisemmin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nelikymppisenä minun elämä oli parhaimmillaan. Lapset teinejä, kiva työ ja työkaverit, ok palkka, avioliitto kunnossa enkä välittänyt enää pskaakaan, mitä muut mahtavat minusta ajatella, siis ulkonäön suhteen.

Tuo välittämättömyys ulkonäöstä on aika jännä juttu, se taitaa tulla useille nelikymppisille.

Taitaa tulla sitten, kun itse uskoo, että mitään ei ole enää tehtävissä.

Niinku mitä pitäisi tehdä? Jos on oikeasti tajunnut, ettei enää tarvitse, eikä kiinnosta omalla ulkonäöllään hakea hyväksyntää, se on hlvtin vapauttava tunne. "Minä olen ensisijaisesti muuta kuin ulkonäköni." Tämä oli siteeraus Katariina Sourilta.

Souri, joka on aina pitänyt ulkonäöstään huolta ja ollut jopa Playboyssa.

Itse koen, että ulkonäkö on aina osa minua, hautaan asti. En ole vain ulkonäköni, enkä vain ajatukseni, vaan olen kokonaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nelikymppisenä minun elämä oli parhaimmillaan. Lapset teinejä, kiva työ ja työkaverit, ok palkka, avioliitto kunnossa enkä välittänyt enää pskaakaan, mitä muut mahtavat minusta ajatella, siis ulkonäön suhteen.

Tuo välittämättömyys ulkonäöstä on aika jännä juttu, se taitaa tulla useille nelikymppisille.

Taitaa tulla sitten, kun itse uskoo, että mitään ei ole enää tehtävissä.

Ei ollenkaan. Arvot vain muuttuvat. Ja useinhan ihminen on muutenkin kauniimpi ilman meikkiä.

Vierailija kirjoitti:

Tuossahan se ongelma tuntui olevan sillä sanojalla, joka ei kestä, eikä niillä nelikymppisillä.

Niin oli, ja siksi juuri tein tämän aloituksen, ja kysyin, onko muka niin, että on jotain ongelmia. ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nelikymppisenä minun elämä oli parhaimmillaan. Lapset teinejä, kiva työ ja työkaverit, ok palkka, avioliitto kunnossa enkä välittänyt enää pskaakaan, mitä muut mahtavat minusta ajatella, siis ulkonäön suhteen.

Tuo välittämättömyys ulkonäöstä on aika jännä juttu, se taitaa tulla useille nelikymppisille.

Taitaa tulla sitten, kun itse uskoo, että mitään ei ole enää tehtävissä.

Niinku mitä pitäisi tehdä? Jos on oikeasti tajunnut, ettei enää tarvitse, eikä kiinnosta omalla ulkonäöllään hakea hyväksyntää, se on hlvtin vapauttava tunne. "Minä olen ensisijaisesti muuta kuin ulkonäköni." Tämä oli siteeraus Katariina Sourilta.

Souri, joka on aina pitänyt ulkonäöstään huolta ja ollut jopa Playboyssa.

Itse koen, että ulkonäkö on aina osa minua, hautaan asti. En ole vain ulkonäköni, enkä vain ajatukseni, vaan olen kokonaisuus.

Jäikö huomaamatta sana: ensisijaisesti. Ulkonäkö on osa, joillekin tärkeämpi, joillekin vähemmän tärkeä. Pointti on se, onko ulkonäkö ensisijainen asia, itselle. Itsestään voi pitää silti huolta, ei se, että ulkonäkö ei ole ykkösprioriteetti tarkoita, että heti heittäytyy homssantuuksi, vaikka sekin on ihan ok.

Olen 46 vuotias ja olen niin onnellinen iästäni, että päivääkään nuorempi en haluaisi olla. Kun täytin 40 vuotta, niin olin henkisesti ihan nelikymppinen, en enää kolmekymppinen.

Nyt lapset ovat jo isoja teinejä, yksi aikuinenkin. Tunnelma kotona on todella hyvä, rento ja avoin. Mieheni on ollut vierelläni lähes 25 vuotta ja meillä menee upeasti. Rakkautta, seksiä ja naurua riittää. Olemme myös terveitä ja hyvässä kunnossa, joten voimme tehdä mitä haluamme.

Kotimme on ollut ikioma jo vuosia ja koska velat ovat kaukaista historiaa, niin rahaa on kovasti käytössä. Koulutin itseni uudelleen aikoinani ja olen unelma-ammatissani ihanien ihmisten ympäröimänä.

Ulkonäkö on ihan ok ja jopa kiva. Viihdyn hyvin kropassani ja kun hymyilen, niin ikä unohtuu täysin. Tykkään todella olla juuri tämän ikäinen kuin olen!

Lapsi alakoululainen, hyvä parisuhde, vakaa velaton talous, töitä riittää näillä näkymin.

Elämä on mallillaan.

Pian viiskymppinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nelikymppisenä minun elämä oli parhaimmillaan. Lapset teinejä, kiva työ ja työkaverit, ok palkka, avioliitto kunnossa enkä välittänyt enää pskaakaan, mitä muut mahtavat minusta ajatella, siis ulkonäön suhteen.

Tuo välittämättömyys ulkonäöstä on aika jännä juttu, se taitaa tulla useille nelikymppisille.

Niin, kirjoittaja ei sanonut, etteikö itse välittäisi ulkonäöstään vaan ettei välitä mitä muut siitä ajattelee. Aivan eri asia.

Itse taas koen olevani melko samanlainen kuin 25v. Ehkä siksi olen joidenkin mielestä ärsyttävä. En kuitenkaan kuvittele olevani nuori siinä mielessä, että kiinnostaisi riekkua ympäriinsä.