Lue keskustelun säännöt.
Synnytyksen jälkeistä masennusta vai mitä tää on?
29.09.2013 |
Meillä on 7 kk ikäinen vauva. Raskausaika ja synnytys olivat molemmat vaikeita, hoitovirheineen. Koko elämänsä ajan vauvalla on ollut kaikenlaista vaivaa, oli ekat 5 kk valtavan itkuinen, aina nukkunut huonosti ja ruokaongelmat tiukkoine imetysdieetteineen koettu. Taas edessä uudet tutkimukset uusien ongelmien vuoksi. Kyseessä ei kuitenkaan (luultavasti) ole vammaisuus, mutta kovin rankkaa on vauvan kanssa ollut. Alussa myös vauvaan liittymättömiä vastoinkäymisiä, joiden hoitaminen verotti paljon voimia. Jouduin heti synnytyksen jälkeen hyppäämään "ohjaksiin" enkä saanut yhtään kerätä itseäni synnytyksen ja puoskaroinnin jäljiltä.
Mies tekee töitä paljon ja epäsäännöllisiin aikoihin, usein on aamusta iltaan poissa. Auttaa kyllä jonkin verran kun on kotona ja lasta rakastaa eniten maailmassa, mutta suurin osa kotitöistä jää minulle, myös hänen vapaapäivinään.Itse asiassa tuntuu että työtä on enemmän hänen ollessaan kotona, koska jättää tavaroita ympäriinsä ja asioita puolitiehen. Tuntuu että rytmi on ihan hukassa kun hän on kotona.
Olen vauvan kanssa kotona, välillä käydään kerhossa. Asumme paikkakunnalla josta emme tunne ketään, ja koko turvaverkko on hajallaan ympäri maata. Olen tosi yksinäinen, ennen minulla oli sentään sosiaalista elämää ja työ.
Kaikki tympii, omaa aikaa ei ole yhtään. En saa riittävästi lepoa koska vauva heräilee paljon öisin ja kärsin itsekin nyt unettomuudesta ja nukahtamisvaikeuksista. En jaksa vastata puhelimeen koska en halua kuulla mitä kaikkea muut ihmiset tekevät. En käy facebookissakaan enää koska masennun siitä kuinka muut samassa tilanteessa olevat tapaavat tuttuja, tekevät irtiottoja, ovat raikkaita ja kirkasotsaisia. Lisäksi koen etten tule kuulluksi, vaikka kertoisinkin kuinka rankkaa on esim. pelätä lapsen puolesta tai se ettei saa nukkua. Olen alkanut jättää asioita kertomatta kun en vaan jaksa sitä tunnetta että toinen vain odottaa että lopetan valitusvirteni. Kaunistelen asioita ja elämääni. Tunnen että minulta on kaikilta tahoilta aina odotettu enemmän kuin muilta sillä olen sellainen pärjääjä, selvityjä. Tällä hetkellä tunnen itseni lähinnä suorittajaksi. Yksi hyvä ystävä onneksi vielä on sellainen jolle haluan, voin ja jaksan kertoa arjestani ja tunteistani.
En jaksa enää meikata vaikka ennen meikkasin päivittäin. Suihkussa saatan käydä kolmen päivän välein, ei vaan ole aikaa tai en jaksa eikä kiinnosta. Ennen olin nauravainen ja positiivinen, yleensä se porukan keskipiste ja ilopilleri. Nyt olen naama nurinpäin koko ajan ja jatkuvasti itku silmässä. Mies ei jostain syystä kysy mikä on jos olen itkuinen, näyttää tuskastuneelle ja pakenee tietokoneelle. On sivusta seurannut yhden loppuunpalamisen ja siksi varmaan pelkää saman toistuvan.
Rakastan lastani, en koskaan huuda hänelle. Menetän kyllä joskus hermoni kuten varmaan kaikki, mutta en koskaan kohtele häntä kovakouraisesti tai muutenkaan kaltoin. Pyrin leikkimään ja riemuitsemaan hänen kanssaan mahdollisimman paljon, käydään leikkipuistossa ja siellä kerhossa. Yritän pitää tutut ja turvalliset rytmit. Teen kaikki ruuat itse ja osittaisimetän vielä. Silti pelkään olevani huono äiti ja aiheuttavani hänen henkiselle kehitykselleen jotain pahaa, että hän muka vaistoaa synkät ajatukseni vaikka vältän itkemistä hänen nähtensä. Ja onhan hän niin pienikin vielä ettei varmasti tule muistamaan tästä mitään sikäli mikäli mitään "muistettavaa" edes on, ehkä se on vain omassa päässäni. Tai sitten ei?
Joskus tuntuu että olisi kaikille parempi kuin minua ei olisi. Itsekään en nyt jaksa itseäni.
Kahtena viime päivänä olen ajatellut paljon kuolemaa. Vähän samalla tavalla kuin teininä haaveiltiin leffatähden kanssa seurustelusta, eli ei tosissaan mutta mässäilen ajatuksella. Kuinka syöttäisin vauvan illalla viimeistä kertaa, ottaisin lääkkeet ja kävisin sohvalle, nukkuisin pois tietäen että mies tulee pian kotiin, mutta silti liian myöhään. En ole todellakaan toteuttamassa ajatustani, mutta jollain tavalla se tuo lohtua; täältä voisi päästä pois.
Oikeasti en halua kuolla. Haluan elämäni takaisin.
Kommentit (27)
Ei tuo mitään masennusta ole. Kaikki eivät vain nauti äitiydestä. Etenkin pienten lasten äitinä oleminen voi olla hyvin kuluttavaa. Reaktiosi on normaali ja kertoo siitä, että olet menettänyt paljon sellaista, mitä olet pitänyt tärkeänä: ihmiskontakteja, lepoa, omaa aikaa, mielenrauhaa, parisuhteen ja niin edelleen. Reagoisin aivan varmasti samoin, jos minulla olisi lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
19: Siis edellämainitut asiat eivät mielestäsi voi aiheuttaa masennusta?
Moi ap,
Itselläni oli esikoisen vauva- ja taaperoaika melkoista tunteiden vuoristorataa. Meidänkin lapsi oli erittäin haastava ja kävimme monenmoisissa tutkimuksissa vatsavaivojen ja huonounisuuden vuoksi. Olin aivan loppu ja varmasti myös masentunut kokonaistilanteesta, näin jälkikäteen ajateltuna.
Ensimmäiseksi sinuna kertoisin tai kirjoittaisin miehelleni ajatuksistani samalla tavalla kuin kirjoitat tänne. En usko, että miehesi tahallaan aiheuttaa sinulle enemmän vaivaa ja huolta...ei vain tajua. Voi olla, että miehesi on kyvytön käsittelemään mahdollisia negatiivisia ajatuksia teidän vauva-ajasta, sen kun pitäisi olla maailmaan ihaninta aikaa ;-) Siksipä rohkaistuisin ja puhuisin ensin miehelle. Sieltä voit saada yllättävää tukea ja ymmärrystä, minkä tuloksena uskaltaisit hakea apua myös kodin ulkopuolelta. Tai ehkä jo moni palanen loksahtaa kohdilleen teidän juttelun myötä.
Et todellakaan ole ainoa, joka tuntee vauva-aikana näin! Tsemppiä taas uuteen päivään!
[quote author="Vierailija" time="30.09.2013 klo 10:06"]
19: Siis edellämainitut asiat eivät mielestäsi voi aiheuttaa masennusta?
[/quote]
Nimenomaan voivat aiheuttaa masennusta. Masennus ei kuitenkaan ole syy vaan mahdollinen seuraus siitä, että on tyytymätön vanhemmuuteen. Totta kai sitä voi masentua, kun elämä ei ollenkaan vastaa omia arvoja.
Hei,
minulla on ollut lievä synnytysen jälkeinen masennus kahdesti. Kuoleman ajatuksia ei ollut, mutta muuten kuulostaa tutulta. Neuvolassa th huomasi olotilani ja kysyi, haluaisinko perhetyöntekijän avuksi. Olin odottanutkin kysymystä (olisin kai yrittänyt saaa sellaisen kysymättäkin) ja olin helpottunut. Perhetyöntekijä kävi meillä kerran viikossa 3h kerrallaan ja vei joko kaksi isompaa lasta tai kaikki kolme ulos. Sillä aikaa yleensä tein kotitöitä, jotta pääsin sitten illalla aikaisemmin nukkumaan. Minulla masennusjaksot liittyvät vahvasti liian vähäiseen unen määrään: mitä vähemmän unta, sitä alakuloisempi mieli ja siitä taas voi seurata unettomuutta. Perhetyöntekijä kävi meillä yhteensä ehkä kuusi kertaa. Emme keskustelleet mitään (sitähän monet pelkäävät) enkä oikeastaa itse juuri nähnytkään häntä. Kuusi kertaa 3 tuntia kuulostaa melko vähäiseltä avulta, mutta oli meille riittävä ja kierre saatiin katkaistua. Laskeskelin silloin, että hinta oli hiukan halvempi kuin MLL, mutta pidempiaikaisessa käytössä olisi ollut huomattavasti halvempi (tuojen mukaan). Jatkossa voisin myös palkata esim. MLL:n hoitajan silloin tällöin jos vastaava kierre uhkaisi. Synnytyksen jälkeinen masennushan yleensä helpottaa kun lapsi on suurinpiirtein 8kk ikäinen. Toki tilanne varmasti voi pitkittyä, jos lapsi on edelleen kovin itkuinen ja vaativa. Kannattaa, ap, hakea apua neuvolasta. Riippuu kunnasta kuinka helposti perhetyöntekijän saa: joissakin saa ennaltaehkäisevästi, ja toisissa tarvitaan se masennus. Todennäköisesti sinulla jonkinasteinen masennus onkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="30.09.2013 klo 10:16"]
[quote author="Vierailija" time="30.09.2013 klo 10:06"]
19: Siis edellämainitut asiat eivät mielestäsi voi aiheuttaa masennusta?
[/quote]
Nimenomaan voivat aiheuttaa masennusta. Masennus ei kuitenkaan ole syy vaan mahdollinen seuraus siitä, että on tyytymätön vanhemmuuteen. Totta kai sitä voi masentua, kun elämä ei ollenkaan vastaa omia arvoja.
[/quote]
Ja kerrot tämän lapsettomana?
Voisinkohan lievittää pelkojasi avun hakemiseen? Olen itse työssä kotipalvelussa, eli olen sellainen henkilö, joka tulee koteihin avuksi.
Ensinnäkin, uskon kyllä että vauva kiukuttelee sinulle enemmän, se on nimittäin aika tavallista :) Se kuka vauvaa ensisijassa hoitaa, on yleensä läheisin ihminen, ja sille ne kielteiset tunteetkin varataan. Vauva "uskaltaa" näyttää sinulle koko tunneskaalan, se on merkki enemmän hyvästä, kuin huonosta vuorovaikutussuhteesta.
Toiseksi, synnytyksen jälkeinen masennus (jos sulla tälläinen on) ei johdu siitä, että olisit huonompi vanhempi, tai ettei vanhemmuus sopisi sinulle, eikä välttämättä edes siitä, että olisit tyytymätön vanhemmuuteen elämäntapana. Siihen vaikuttaa paljon hormonitoiminta, se on siis sisäsyntyistä eikä oikein estettävissä. Tottakai tilanne pahenee, jos jäät täysin ilman omaa aikaa ja tunnet olevasi liian isossa vastuussa, ja parisuhdekin alkaa rakoilla. Tilanne on kierre.
Mutta siihen kotipalveluun, osaan sanoa miten se tässä kunnassa menee. Vauva- ja pikkulapsiperheet tulevat yleensä neuvolan kautta, eli neuvolassa on todettu, että äiti on väsynyt (tai mikä syy nyt onkaan), ja neuvola siirtää asian sosiaalitoimistolle. Sosiaalitoimisto tekee päätökset ja maksaa palvelun, joskus tästä jää asiakkaalle omavastuu, tai työntekijän kilometrikorvaukset, riippuen perheen tulotasosta.
Kotipalvelu tehdään siis ennaltaehkäisevänä lastensuojelutyönä, joka voi tuntua leimaavalta. Samoin jotkut äidit on kertoneet, että keskustelut sosiaalityöntekijän kanssa tuntuvat ahdistavalta. Sen voin kyllä sanoa, että näistä on vielä huostaanotot ja muut toimenpiteet tosi kaukana :)
Itselleni neuvolassa on kyllä kerrottu, että väliaikaista apua saa neuvolan ohikin, tästä annettiin joku tiedote. En osaa sanoa, miten tämä toimii.
Yksi vaihtoehto vielä on, jos pystytte itse maksamaan. Kotipalvelua saa yksityisiltä itse maksamallakin, mutta se on sitten kallista (meillä esim. yli 30 e/tunti), tai sitten voi pyytää väliaikaista lastenhoitoapua Mannerheimin Lastensuojeluliiton kautta (alle 10 e/tunti), jos kaipaa vain lapsenhoitoapua.
Näissä perheissä, joissa olen ollut äidin masennuksen/uupumisen takia, on kyllä ollut yksi piirre. Lapset ovat olleet oikein hyvin hoidettuja :) Usein äidit syyttävät itseään, ja ylisuorittavatkin, vaikka ulkopuolisen silmin lapsukaiset saavat mitä parhainta hoitoa. Äidin jaksamisen tukeminen on silti tosi tärkeää, sillä pahimmillaan synnytyksen jälkeinen masennus voi vaikuttaa äidin ja lapsen väleihin ja sitä kautta lapsen kehitykseen. Tämä koskee sitten niitä tosi vaikeita tilanteita, joissa äiti ei jaksa enää huolehtia lapsen tarpeista eikä osaa enää edes välittää. Masennus voi tosiaan äityä näin pahaksi, mutta harvoin!
Kun me tullaan koteihin töihin, tavallisesti hoidetaan lapsia ja tehdään normaaleja kotiaskareita. Äiti voi olla paikalla tai nukkua, yleensä joko äiti haluaa lähteä itsekseen johonkin, tai joskus viedään lapset pihalle että äiti saa olla itsekseen kotona.
Mutta yleisesti, minä en ole koskaan kuullut, että jostakusta masennusperheestä, jossa olen käynyt, olisi lapset lopulta huostaanotettu. Yleensä perheissä, joissa päädytään huostaanottoon, on vakavia ongelmia esim. väkivaltaisuuden ja päihteidenkäytön kanssa, tai todella vakavia mielenterveysongelmia. En ole myöskään soitellut koskaan "ylemmille tahoille" käyntieni jälkeen, kirjaus käynnistä tapaa jäädä meidän firman käyttöön. Kirjaamista tehdään, koska se on lain mukaan pakollista ja se on tavallisesti todella suppeaa. Tämän mainitsin siksi, että moni kokee tämän tosi pelottavana ja ahdistavana!
Koteihin ei tulla arvostelemaan. Vaikka lelulaatikko on tyhjennetty ympäri kämppää, vauva syö pelkkää pilttiä, miehen vaatteet ovat pitkin lattioita ja pedit ovat petaamatta, se on ihan normaalia lapsiperheessä. Voisi sanoa, että niin kauan kuin oman sotkun huomaa ja siitä ahdistuu, tilanne on yleensä hallinnassa :)
Kyllä kannattaa ottaa yhteyttä neuvolaan, jos voisitte terkkarin kanssa käydä asiaa hieman läpi. Th tietää paremmin ne väylät, joihin sinut ehkä kannattaisi ohjata. Älä jää yksin jos oikeasti pahalta tuntuu, et ole mitenkään poikkeuksellinen tai huono, vaan synnytyksenjälkeinen masennus on hyvin yleistä!
Toivottelee 17
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="30.09.2013 klo 10:55"]
Ja kerrot tämän lapsettomana?
[/quote]
Lapsettomana, masennusta sairasteneena ja onnettoman elämäntilanteen vuoksi paljon kärsineenä.
Hei 19/26. Olen pahoillani siitä ettet ole saanut lasta vaikka olet toivonut. Itselläni imetys on loppumaisillaan, joten luulen että hormoneillakin on omassa tilanteessani osansa, vaikka toki elämänmuutoskin on ollut valtava. Univajetta ja lapsen terveyden puolesta pelkäämistä ei voi käsittää ellei itse ole ollut tässä tilanteessa. Masennus on kuitenkin masennusta, johtui se sitten mistä tahansa (mikäli tämä joskus masennukseksi diagnosoidaan). Rakastan pientä lastani eniten maailmassa, enkä missään nimessä kadu sitä että olemme hänet saaneet. En koe olevani "anti-äitityyppi", enkä tyytymätön vanhemmuuteen vaan tämä on monien asioiden summa. En siis väheksy mielipidettäsi, ja toivotankin sinulle hyvää syksyn jatkoa ja onnea elämääsi.
Kiitos teille jotka jaoitte kokemuksianne. Voisin kuvitella että ihan vaan jo se että joku veisi lapsen tunniksi-pariksi vaikka ulkoilemaan, olisi minulle iso apu. Haluaisin olla ainakin alkuunsa vaan kotona itsekseni, vailla mitään pakkoa tehdä mitään. Olen vähän sellainen tyyppi jolle maailma ei koskaan ole valmis vaan aina on jotain puuhasteltavaa, mutta voisin tehdä kotihommia lapsen nukkuessa tai hänen kanssaan silloin kun viihtyy mukana, ja nuo hetket kun joku muu on lapsen kanssa, olisivat ihan vain minua varten. Olisi ihanaa nukkua, mutta en valtavasta univajeesta huolimatta pysty nukkumaan päivisin. Oikeastaan nukun vain kun vihdoin saan unen päästä kiinni, ja silloin nukkuisin varmasti pitkään jos ei tarvitsisi herätä vauvan vuoksi. Mutta akkuja nuo lepohetket varmasti lataisivat!
17/25; ihanasti kirjoitit siitä mitä se on kotipalvelun näkökulmasta. Pelkään varmaankin juuri tuota leimautumista ja häpeää siitä etten selviydykään itse. Mukava kuulla että avun piirissä on ihan tavallisia ihmisiä, muitakin kuin syrjäytyneitä ja päihdeongelmaisia. Sellainen kuva kun minulla asiasta on ollut. Tässä sitä taas näkee kuinka tekopyhä voikaan ihminen olla vaikka kuvittelee olevansa avoin ja suvaitsevainen!
Tänne kirjoittaminen ja empaattisten, asiallisten vastausten lukeminen on ollut itsessään jo terapeuttista, kiitos teille kaikille! :)
Puhelinaika tältä päivältä meni jo, yritän kerätä rohkeutta soittaakseni sinne huomenna. En kuitenkaan uskalla luvata mitään, tämä kaikki tuntuu nyt jotenkin liian isolle ja ylitsepääsemättömälle, ja jokin pieni osa minussa miettii että jos tässä kuitenkin jotenkin pärjättäisiin.
Miehen kanssa olisi kai vähän pakko jutella. Pelkään hänen reaktiotaan, pelkään että hän väheksyy tätä olotilaani tai heittäytyy kylmäksi kuten usein ristiriitatilanteissa käy. Se on varmaan hänelle jonkinlainen itsesuojelumekanismi, vaikka en sitä käsitäkään. Mutta eikös se niin ole että "niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="30.09.2013 klo 13:41"]
Hei 19/26. Olen pahoillani siitä ettet ole saanut lasta vaikka olet toivonut.
[/quote]
Pahoittelen, jos olin epäselvä. En siis ole koskaan halunnut lasta, kunhan olen muuten ollut kestämättömässä elämäntilanteessa ja kokenut, miten se aiheuttaa kaikki mahdolliset ahdistuksen ja masennuksen oireet. Jos minulla olisi lapsia, tuntisin varmasti aivan samoin kuin sinä, mutta en olisi yhtä toiveikas. Hieno juttu, että epäilet tilanteesi olevan kuitenkin pohjimmiltaan siedettävä.
Voisitko puhua fiiliksistäsi esim. neuvolassa? Olet ollut tosi tiukilla ja olet edelleen, lisäksi väsymys ja pimenevä syksy vievät voimia. Hae apua, ettet uuvu lopullisesti. Tsemppejä ja halauksia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä sinulle, ap! Minäkin sanoisin että ota yhteyttä neuvolaan, sieltä saa keskusteluapua. Olet oikeasti aika tiukilla, ei ihmekään jos uuvuttaa.
Kuulostat kyllä masentuneelta, ihan tyypillisiä masisajatuksia. Minäkin suosittelen neuvolassa puhumista. Pääset neuvolapsykologille juttelemaan. Neuvolassa voidaan ehkä neuvoa miten pääsisi tutustumaan muihin äiteihin. Jos esim. seurakunnassa olisi joku vauvakerho? Vaikket saisi parhaita ystäviäkään, se olisi jotain missä jutella ainakin aikuisten kanssa ja olisi ohjelmaa yhtenä viikon päivänä. MLL:llä saattaa olla toimintaa pienilläkin paikkakunnilla. Entä olisiko siellä vauvauintiryhmää, johon voisitte mennä koko perhe?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta! Elämäsi on muuttunut eikä se koskaan enää ole samanlaista kuin ennen. Elämä helpottuu toki varmasti ja saat nukkua ja viettää vapaa alkaakin, mutta juuri nyt on hankalaa. Koin ihan samanlaisia tunteita noin vuoden synnytyksen jälkeen. Mikään ei huvittanut, väsytti, turhautti yms. Kun sain äitikavereita puistosta ja pääsin jossain vaiheessa takaisin töihi, hieman omaa aikaa ja tarpeeksi unta, koin taas saaneeni elämäni takaisin. Suosittelen neuvolapsykologia niin pääset rauhassa avautumaan tunnoistasi. Kaikki kuulostaa täysin normaalilta, ehkä synnytyksen jälkeiseltä masennukselta. Auttaa myös varmasti jos keksit itsellesi jonkun harrastuksen ja näet ystäviä. Siinä samalla vauva hieman kasvaa ja elämä helpottuu, voin taata sen! Voimia! Vaativan vauvan ja ihan "normaalinkin" vauvan kanssa elämä voi useinkin tuntua ahdistavalta pitkäänkin. Se pitää jotenkin vaan jaksaa ja ajatella, että kyseessä on ohimenevä vaihe!
Kuulostaa tutulta! Elämäsi on muuttunut eikä se koskaan enää ole samanlaista kuin ennen. Elämä helpottuu toki varmasti ja saat nukkua ja viettää vapaa alkaakin, mutta juuri nyt on hankalaa. Koin ihan samanlaisia tunteita noin vuoden synnytyksen jälkeen. Mikään ei huvittanut, väsytti, turhautti yms. Kun sain äitikavereita puistosta ja pääsin jossain vaiheessa takaisin töihi, hieman omaa aikaa ja tarpeeksi unta, koin taas saaneeni elämäni takaisin. Suosittelen neuvolapsykologia niin pääset rauhassa avautumaan tunnoistasi. Kaikki kuulostaa täysin normaalilta, ehkä synnytyksen jälkeiseltä masennukselta. Auttaa myös varmasti jos keksit itsellesi jonkun harrastuksen ja näet ystäviä. Siinä samalla vauva hieman kasvaa ja elämä helpottuu, voin taata sen! Voimia! Vaativan vauvan ja ihan "normaalinkin" vauvan kanssa elämä voi useinkin tuntua ahdistavalta pitkäänkin. Se pitää jotenkin vaan jaksaa ja ajatella, että kyseessä on ohimenevä vaihe!
Kiitos tsempeistä! En taida olla kuullut pitkään aikaan että olen jonkun mielestä tiukilla, ja että minulla olisi oikeus olla uupunut. Kyyneleet tuli pelkästään siitä että joltain saa myötätuntoa.. Kiitos.
Olen miettinyt tuota neuvolaa, mutta meillä on vaihtunut neuvolantäti muutaman kerran ja tuntuu vaikealle alkaa kertomaan tästä sellaiselle jota on nähnyt vaan muutaman kerran eikä tiedä miten suhtautuu mihinkin asiaan. Pelkään jostain syystä jotain ihme "seuraamuksia", aletaanko lapsen psyykkistä kehitystä vahtia tai joudummeko jotenkin sosiaalitoimistoon asiakkaiksi? En ymmärrä mistä nää pelot kumpuaa. Ehkä jotain epäonnistumisen pelkoa? Kamala syyllisyyskin seuraa koko ajan mukana joka asiasta, pelkään että jos kerron neuvolassa tästä niin saan kuulla tehneeni itse jotain tosi väärin ja että saan syyttää kaikesta itseäni. Ja että nyt on kuule vaan pärjättävä. En tajua näitäkään ajatuksia, koska neuvolan henkilökunta on oikeasti ollut ihan mukavaa.
Kyllä sä minusta kuulostat masentuneelta. Mullakin on 7 kk vauva ja muutoin hyvin pitkälti samanlainen tilanne kuin sulla, mutta ei kaikkia samoja tuntemuksia. Siis on normaalia olla väsynyt, pettynyt, hermostunut ja näin, mutta ei ihan koko aikaa! Ja kuolemanajatukset ei nekään ihan normaaleja ole, vaikka mieli voi heitellä vauva-aikana ilmeisesti paljonkin, sen pitäisi jo pikkuhiljaa tasoittua?
Miten se synnytys, oisko se jäänyt vaivaamaan? Mä tunnistan että mulla oli noita ajatuksia ja tunnelmia alkuun huonon synnytyksen jälkeen. Kuolemanajatuksia, yleistä itkuisuutta ja sitä, ettei asioista halua edes puhua, eikä ole halua huolehtia itsestään. Olen hiljalleen työstänyt sitä paskakokemusta ja pääsemässä voiton puolelle. Mieti ihan rehellisesti, voisko tuo olla jotain posttraumaattista, lue vaikka oirelistoja netistä? Ja vuodata, vuodata, vuodata, vaikka netissä, vaikka tässä ketjussa tai muualla, netissä on aina joku joka kuuntelee. Jollet halua heti ammattilaiselle puhumaan.
Olet varmasti hyvä äiti, sen kuvan saan. Ja olet hyvä äiti vaikka olisit masentunut. Hyvät äidit hoitaa lapsensa viimesen päälle vaikka itsellä olisi mikä olo tahansa, niin pitkään kuin ikinä jaksavat ja niinhän sinä teet. On helppoa olla hyvä äiti, kun kaikki on kunnossa, mutta todelliset superäidit pitävät arkea kasassa, vaikka oma pää tuntuu leviävän.
Puhu mieluummin neuvolassa: siellä ne osaavat suhtautua itkeväänkin äitiin jos ei nyt hyvin niin varmasti paremmin kuin joku perus tk-lääkäri.
Itse aloin itkeä tavallisella vastaanotolla kun lääkäri kysyi onko ollut stressiä. Meni vaikeaksi ja antoi mielialalääkereseptin. Pillereistäkin on joillekin apua, mutta neuvolasta voisi saada ihan sellaisia vinkkejä arkeen että elämä helpottuisi konkreettisesti ja heti.
Tsemppiä! Olisko sinulla vanhempia tai muita sukulaisia? Jos voisit mennä sinne vaikka muutamaksi päiväksi ns. täysihoitoon. Ei kotitöitä tarvisi tehdä, ja voisi nukkua päivällä. Vanhemmat varmaan tykkäisivät hoitaakin vauvaa aika paljonkin silloin kun itse voisit levätä.
Ihana <3 Taas tuli itku..
Te ketkä olette apua hakeneet ja saaneet, miten se tapahtui ihan konkreettisesti? Mitä ongelman tunnistamisen jälkeen tapahtui (terapiaa, lääkitystä, kotiapua)? Haitteko apua neuvolasta vai tuolta ÄIMÄ:stä? Kauanko meni etä aloit voida paremmin?
Yöllä tunnin unien jälkeen vauvan itkuun heränneenä olin valmis soittamaan neuvolaan vaikka heti, mutta aamulla taas kynnys on korkeampi enkä tiedä uskallanko. Eniten kai pelkään sitä että tästä puhutaan ihan 'ääneen', kun nyt ollaan kotona yritetty olla huomioimatta sitä kerrostalon kokoista virtahepoa olohuoneessa. Tuntuu että sitten se arki vasta raskasta onkin, ja tuntuu myös sille että mies toivoo että tämä menisi ohi itsekseen. Tänä aamunakin lähti vähän mieltään osoittaen töihin kun olin väsynyt ja allapäin. Luulen että osittain hänen kiukkunsa ja huomioimattomuutensa johtuu siitä, että hän tietää ettei millään pysty olemaan enemmän täällä kotona. Sen tiedän minäkin, ja siksi tämä kaikki onkin niin kamalaa kun tiedän ettei helpotusta ole luvassa. Ja siksi pelkään myös mennä puhumaan tästä kenellekään koska jos tilanne ei korjaudu minun pääkoppani hoitamisella, ei siihen ole parannuskeinoa ollenkaan. Olosuhteet vaan nyt on nämä.
Luulin aina että meidän parisuhteemme kestää mitä vain, mutta alan pelätä jo senkin puolesta. Ennen meillä oli kova keskinäinen kunnioitus ja kivaa yhdessä, nyt tuntuu että varsinkin miehen puolelta arvostus on laskenut merkittävästi, eikä se tietenkään paranna oloani. Varsinkin kun hän on usein koko päivän ainoa kontaktini aikuiseen ihmiseen. Koen arvostuksen puutteena myös nuo tavaroiden levittelyt, sen ettei laita roskia roskiin vaan jättää pöydälle, ei laita astioita tiskikoneeseen vaan jättää altaaseen tai pöydälle, ei vie pyykkejään pyykkikoriin vaan jättää ne lattialle jne. vaikka hän on aina ollut samanlainen. Koko ajan on tietokone tai kännykkä kädessä, ei välillä kuule minua ollenkaan kun uppoutuu muihin puuhiin. Tästä tietenkin loukkaannun ja muutun mykäksi.
Usein tuntuu että vauvakin kiukuttelee minulle paljon enemmän kuin isälleen.