Narsistin puolisoita, selviytymistarinoita?

Joo, tiedän että aihe on kulunut. Enkä harrasta keittiöpsykologiaa. Olen alalla ja puolisoni täyttää kirkkaasti kaikki narsistisen persoonallishöiriön kriteerit. Valtavan hurmaava oli alussa ja rakkaus oli ylitsepursuavaa. Pikkuhiljaa on tullut näitä piirteitä esiin. En saisi tavata ystäviäni, sukulaisiani, en harrastaa, minun mielipiteeni eivät merkitse mitään. Vapaa-aika vietetään siellä missä mieheni haluaa. Mieheni voi laukoa mitä tahansa, minun sanomisistani loukkaantuu ja murjottaa jopa viikkoja. Painostaa seksiin, kaikki pitää niin fyysisessä kanssakäymisessä, lasten kanssa kuin missä tahansa muussakin mennä juuri niin kuin hän haluaa, tai tulee ríitaa. Muut ihmiset ovat tyhmiä, laiskoja ja hitaita, hän on ahkera ja mahtava. Meillä ei käy koskaan vieraita, emmekä me käy koskaan missään, paitsi hänen sukulaisillaan kerran vuodessa, "minun" ihmiseni kun eivät kelpaa. Jos vahingossa joutaa viettämään aikaa sukulaiseni/ystäväni kanssa, esittää mielettömän hauskaa, hurmaavaa seuramiestä, eikä puhu minulle (kostoksi) sanaakaan.

On hyviäkin hetkiä, mutta ajan kuluessa niitä on koko ajan vähemmän. Ongelmana lähinnä se, että olen itsekin voimakastahtoinen ja itsenäinen, enkä alistu automaattisesti mieheni tahtoon. Eli väittelyitä, "keskusteluita" on lähes jatkuvasti.

Kysymykseni kuuluukin, onko joku pärjännyt ja elänyt onnellisena tällaisen "haastavan" kumppanin kanssa pitkän parisuhteen verran? Ja ennenkaikkea, pysynyt selväjärkisenä :) ?