Onko työttömyys "pieni vastoinkäyminen"?

Mulle se olis keskikokoinen vastoinkäyminen. Isompi kuin ärsyttävä naapuri, mutta pienempi kuin lapsen sairastuminen pitkäaikaissairauteen. 

Asiaan varmaan vaikuttaa itse kunkin kohdalla se, miten iso taloudellinen vaikutus työttömyydellä on - onko muita tuloja, onko säästöjä, kuinka pitkätyöttömyys - ja kuinka tärkeä ammatti ja ura itselle on.

No varmaan riippuu. Minun mieheni on it-alan ammattilainen, saanut yt-neuvottelujen jälkeen kahdesta firmasta kenkää ja ollut työttömänä molempien irtisanomisten jälkeen muutamia kuukausia. Onhan se ollut harmi, kun on ollut kiva työpaikka ja työkaverit ja sitten kaikki irtisanotaan ja porukka hajoaa. Hetkittäin on ollut stressiä uudelleen työllistymisestä, mutta molemmilla kerroilla löytyi uudet PAREMMAT työpaikat melko pian. Ollaan ajateltu että elämä kantaa, ja asioilla on tapana järjestyä. Ja näin on käynyt. Työttömyysajat ollaan vietetty perheen kesken laatuaikaa ja mies on rempannut taloa. 

Eli meidän perheelle se on ollut pieni vastoinkäyminen, josta on noustu parempaan huomiseen.

Mulle työttömyys ei kyllä ole ollut yhtään minkäänlainen kriisi. Johtunee siitä, että en ole ikinä ollut vakituisessa palkkatyössä. Siitä johtuen minulla on ollut myös työttömyysturva hoidossa ja suunnitelmat työttömyyden varalle. Nykyään olen kyllä yrittäjä, joten en ihan helposti työttömäksi pääsisikään.

Ymmärrän silti, että sellaiselle, joka on ollut koulujen jälkeen suoraan vakityössä 20 vuotta, työttömyys on henkisesti kovempi isku. Ja olen lukenut, että miehet ottavat työttömyyden usein raskaammin.

Mutta työttömyydestä on siis kokemusta mulla 6 vuoden yhtäjaksoisen pätkätyöllistymisen jälkeen, eikä se työttömyys ollut yhtään minkäänlainen takaisku. Niitä koviakin vastoinkäymisiä on ollut, jotka on tuntuneet kovilta varmasti myös siksi, että ovat tulleet yllättäen. Pätkätyöläisen työttömyyshän ei ole ihan älyttömän yllättävää.

Vihaan työttömyyttä ja halusin kuolla. Päättele siitä. En ollut koskaan virallisesti pitkäaikaistyötön, mutta työttömyyspätkiä tuli vuosittain ja vuosi pisimillään, eli aika hilkuilla pitkäaikaistyöttömäksi pääsy. Nyt olen töissä ja pelkään työttömyyttä enemmän kuin sairauksia tai kuolemaa. 

Minulle työttömyys silpputöiden välissä on mahdollisuus toteuttaa unelmiani, joista ystävättäreni viroissaan vain haaveilevat.

Se olisi katastrofi. Onneksi sosiaalityöntekijä ei nykyään voi jäädä työttömäksi!

Kerkesin tuossa olla työttömänä noin kuukauden ja jo parin viikon jälkeen olin masentunut ja mietin koko ajan mikä luuseri olen :( En olisi halunnut nähdä ketään kun ärsytti se "missäs sä oot nyt töissä?" "en missään" "niin joo työttömänä työnhakijana olet" ..... Tuntu että oon niin paljon huonompi kuin muut.

Itse en ajattele mitään pahaa työttömistä (jotka ovat sitä vastentahtoaan) niin en tiedä miksi sitten itsestäni ajattelin noin.

Minulle se on ollut aina mahdollisuus uuteen, ja uuteen on johtanutkin. Nyt toivottavasti pysyvään uuteen alaan ja ammattiin. En tosin ole koskaan työttömänäkään joutunut mihinkään toimeentulotukeen tms. turvautumaan, joten siinä mielessä olen ollut hyväosainen. Oma itsetuntoni ei onneksi rakennu työpaikan varaan, vaan elämässäni muut asiat ovat tärkeämpiä (mm. perhe). 

Miehille työttömyys tuntuu usein olevan rankempi paikka kuin naisille.

Työttömyys oli mulle hyvin pieni vastoinkäyminen, enemmänkin semmoinen asia joka nyt välillä kuuluu elämään, niinkuin pilviset päivät eikä sille voi oikein mitään. Joo, olen nuori pätkätyöläinen minäkin. Koska olen tottunut elämään jatkuvassa epävarmuudessa siitä, jatketaanko sopimusta (ei välttämättä riipu milläänlailla siitä, onko ollut hyvä työntekijä, jos rahoitusta ei jatketa ei riitä vaikka olisi miten hyvä ja toisaalta oon saanut jatkaa paikoissa joissa olen suoriutunut ihan surkeasti luultavasti vain koska kukaan ei ole jaksanut muutamaksi lisäkuukaudeksi alkaa rekrytoimaan ja opettamaan ketään uuttakaan tyyppiä hommaan), olen tottunut myöskin säästämään silloin kun olen töissä ja huolehtinut työttömyyskassaan kuulumisesta säntillisesti, suosittelisin näinä aikoina ihan kaikille muillekin. Ehkä vähän itsetunnon päälle on käynyt välillä kun yrittämisestä huolimatta ei ole kutsuja tullut haastatteluihin ja epävarmuus kalvanut, että työttömyys pitkittyy. Loppujen lopuksi työttömyys ei ole kuitenkaan estänyt minua tekemästä mitään, mitä olen todella elämässäni halunnut tehdä ja siinäkin paljon on itsestä kiinni.

Isoja vastoinkäymisiä ovat olleet elämää rajoittavat sairaudet. Kun luulit olevasi voitolla, ja sitten sairaus uusii tai pahenee ja jyrää kaikki suunnitelmat ja haaveet alleen.

Kaikista suurin vastoinkäyminen mun elämässäni on ollut kuitenkin yksinäisyys. Tällä hetkellä minulla on ihania, rakkaita ihmisiä ympärillä, joille myös minä olen tärkeä. Mikään vastoinkäyminen ei enää tunnu niin kovin suurelta.

Mitätön ongelma, ei maata kaatava eikä elämää mullistava. Mä oon sairastanut vakavan sairauden ja toipunut siitä, elämä eletään päivä kerrallaan

Mulle se ei olisi vastoinkäyminen ollenkaan, viime yt:ssa oikein anelin että mut irtisanottais mutta ei... Olis helpompi lähteä sen kautta, en saa oikein aikaiseksi itse irtisanoutua vaikka mieli kyllä tekis. Tässä joka päivä kypsyttelen ajatusta "kotirouvuudesta".

Meillä päättyi juuri yt-neuvottelut, selvisin lomautuksella. En ollut koko aikana kauhean huolissani, vaikka tiesin olevani potentiaalinen irtisanottava (vähiten kokemusta, kontakteja jne.) Uskon elämän kantavan jollain tavalla, ja olen vielä nuori eikä minulla ole lainaa eikä elätettäviä. Lisäksi olen kokenut elämässäni aika rankkoja juttuja, minut on lapsena yritetty raiskata, olen kasvanut mt-ongelmaisessa perheessä, minut on ensimmäisissä parisuhteissa hyväksikäytetty ja hylätty, minkä jälkeen masennuin, minut on yritetty tappaa ja olen harkinnut vakavasti itsemurhaa. Kun elän vieläkin, en oikein osaa tosissani huolestua tai kokea pahana sitä, että saisin potkut.

Ymmärrän kyllä, että jollekulle muulle irtisanominen voi olla oikeasti iso kriisi. Ja ymmärrän, että joku muu voi kokea irtisanomisuhan raskaana, KOSKA on jo kärsinyt elämässään niin paljon. Minullekin jotkin asiat elämässä tuntuvat ikään kuin ylimääräiseltä taakalta kaiken päälle. Sitä tosin en ihan ymmärrä, miksi asuntolainat ja muut luotot on viritetty niin tappiin. Säästetäänkö nykyään ollenkaan pahan päivän varalle?

[quote author="Vierailija" time="12.09.2013 klo 20:54"]

 Säästetäänkö nykyään ollenkaan pahan päivän varalle?

[/quote]

Ei säästetä - ainakaan työttömyyden varalle. Nyt meillä säästetään pienen hoitovapaan varalle, muuten sekin olisi mahdottomuus näillä veloilla ja tuloilla.

Mulle se oli onnenpotku.

Ensinnäkin, pääsin surkeasta työpaikasta tarpeeksi hyvällä tekosyyllä niin en saanut karenssia vaikka irtisanouduin itse. Poissa oli viikonlopputyö, poissa oli liian pieni palkka, poissa oli lasten kouluongelmat, poissa oli mitätön vapaa-aika...

Tilalle tuli pitkä, monen kuukauden mittainen, käytännössä palkallinen kesäloma, vapaus tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa, säännöllinen kuukausitulo, aikaa harrastaa, aikaa tehdä kauppaa kirpputorilla ja säästää sukanvarteen ja aikaa vain olla tai nähdä ystäviä ja sukua.

Nyt vähän kauhistuttaa että tämä työttömyys päättyykin toistaiseksi kun koulu alkaa loppukuusta :)

[quote author="Vierailija" time="12.09.2013 klo 17:36"]

Vai suuri kriisi? Miten itse suhtautuisit työttömyyteen?

[/quote]

On ollut oikeitakin kriisejä, joten työttömyydestä en pulttia ottaisi.