Lue keskustelun säännöt.
Kauanko kestää ikävä eron jälkeen?
08.09.2013 |
Olen eronnut mieheni kanssa. Kun mentiin naimisiin lupasin, että myötä- ja vastamäessä, sairaudessa ja terveydessä - nyt olen kuitenkin lopettanut suhteen hänen sairastuttuaan mielenterveydellisesti.
Kaipaan aivan sairaasti sitä miestä joka minulla oli ennen. Olo on aivan lohduton. Mutta tiedän että hän ei ehkä enää koskaan palaudu "normaaliksi". Ja elo hänen kanssaan tässä tilanteessa on rikki repivää ja kaoottista. En voi muuta kuin lähteä..
Pahimmillaan olen hänelle vihainen, pettynyt, katkera, siitä että hän sairastui ja tuhosi perheemme. Eihän se hänen vikansa ole, olen ehkä enemmän kiukkuinen sairaudelle, mutta kuitenkin.
En voi olla silti ajattelematta niitä hyviä aikoja. Kun hän rakasti minua. Halasi minua. Auttoi. Oli läsnä. Olin niin onnellinen.. ja nyt se kaikki on kadonnut.. Yhtäkkiä olen yksin kolmen pienen lapsen kanssa.
Meillä piti olla yhteinen elämä ja nyt on vaan lohduttomuus. Kuinka kauan kestää että pääsee eteenpäin... katoaako tämä kaipaus vanhaan ikinä? Miten tästä voi koskaan päästä yli?
Kommentit (7)
Miten miehesi sairastui? Eikö toivoa paranemisesta ole? Kyllä se niin vaan on, et aika parantaa. Baby steps.. päivä kerrallaan. Lapset ainakin pakottaa sinut pysymään kiinni arjessa. Voimia, kyl se siitä PIKKUHILJAA.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se oli vaan yksi kaunis päivä kun hänen mielenterveytensä petti. Tai oireili toki kauan... väsynyt, pyöritteli ajatuksia päässään... sitten vaan napsahti. Sen jälkeen on ollut enimmäkseen tuskainen, harhainen ja sekava, osastohoidossa tai hunningolla. Se on niin vaikeaa käsittää miten ihminen voi vaan... haihtua ilmaan, se oma rakas puoliso :(
Vaikea sanoa mitään kun on niin kovin yksilöllistä aina. Minä olin pohjimmiltaan vain helpottunut sinä päivänä kun vihdoin pääsin henkisesti kuristusotteessa pitäneestä ja alistaneesta puolisosta eroon.
Mutta sinähän sen suhteenne syvyyden ja vahvuuden tunnet parhaiten, miten kauan luulet että miehelläsi olisi mennyt jos tilanne olisikin ollut toisinpäin?
Että sinulla olisi naksahtanut päässä ja olisit joutunut turvautumaan psykiatriseen hoitoon, tai syöpähoitoon jos sairaus olisi sellainen ollut, taI katkaisuhoitoon alkoholismin vuoksi tai vaikka syömishäiriöön ja sitä kautta sairaalakuntoon. Ja mies olisi sitten omaa oloansa tuskastellessa luovuttanut ja ottanut lapset ja häipynyt.
Kauanko hänellä luulet että menisi kun ei enää muistaisi tai ikävöisi?
Taidat vain potea huonoa omaatuntoa ja omaa tuskaasi ja omaatuntoasi lieventääksesi haluaisit kaiken painuvat unholaan nopeasti.
Elämä on, nyt kannat vaan vastuun valinnoistasi.
Luulektko että hylätyksi tulleella ja sairastuneella miehelläsikään on helppo olo?
1-2v kun kärvistelet niin alkaa helpottua. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toden totta poden huonoa omaatuntoa, säälittää mies, ja säälittää lapset. Mutta karmaiseva tulevaisuus olisi lapsilla jos sallisin heidän elää tässä hulluudessa enää yhtään enempää. Jos kyse olisikin pelkästään minusta, ehkä jaksaisin jatkaa, mutta minulla on vastuu pienistä.
Mietin usein sitä, että mitä mieheni tekisin jos tilanne olisi päinvastainen. Kyllä minä toivon että hän veisi lapset luotani pois jos olisin samanlainen. En tietenkään haluaisi jäädä hylätyksikään.
Paljon hallaa on tehnyt suhteellemme se, miten mies on minua kohdellut sairautensa puhjettua. Ei ole siis ihan hätäinen ratkaisu vaan mies on sairastanut jo pidemmän aikaa. Parisuhteesta, luottamuksesta, oikeastaan itsetunnostakaan ei ole kuin rippeet jäljellä.
Miehellä ei ole helppo olo. Hän menetti perheensä. Hän halusi kovasti parantua ja haluaa yhä, mutta ei pysty siihen. Pystyy vaan aiheuttamaan lapsilleen pelkoa, minulle pahoja sanoja ja valheita, eikä ymmärrä itsekään miksi. Välillä esiin pilkahtaa se vanha tavallinen mies joka anoo anteeksiantoa. 5 min päästä hän on taas kadonnut ja tilalla on raivohullu. Ne tilanteet tekevät eropäätöstä helpommaksi. Etäisyyden ottaminen taas kaunistelee asioita mielessä ja saa uskomaan ihmeeseen jota ei koskaan tule. :( Ei tässä vaan ole vaihtoehtoja. Muuten rikon itseni ja lapseni. Ikävä on silti kauhea. Ikävöin sitä vanhaa miestä.
Kai täällä joku eronnut roikkuu joka voisi tarjota jotain tartuntapintaa tähän? :/