Oletko sinä kokenut valtavan masennuksen ja ahdingon? Miten selvisit?

masennuksen kokenut kyllä tahtoisi sanoa, että jos ulkopuolinen ei huomannut mitään, niin sitten et kyllä ollut täysin pohjalla, vaikka toki uskon, että hirveää oli.

Monen vuoden masennuksesta selvisin psykoterapialla ja lääkityksellä. Masennus oli pahimmillaan sitä, että ei viitsinyt/jaksanut suihkussa käydä kuin ehkä kerran viikossa jne.

Olen. Lääkitys, terapia ja aika ovat auttaneet. En minä vieläkään ole "selvinnyt" vaan tuo kaikki on jättänyt jälkensä.

Krooninen 20 v masennus ja unettomuus takana. En tiedä, miten loppujen lopuksi selvisin. Pari työuupumusjaksoa myös ollut. Nyt tuntuu sitlä, että tämä kaikki on ehkä voitettu...

Olo parani mullistavasti kun aloin syömään D-vitamiinia ja käsikauppalääkkeenä myytävää melatoniinia. Nyt saan nukuttua ja maailma näyttää toisenlaiselta.

Minä menetin kaiken, jäin tyhjän päälle ja masennuin. En tiedä miten selvisin. Yksi aamu vaan istuin sängyn laidalla katsellen lumisadetta ja totesin että selviän. Vaikken edes halunnut, en halunnut selvitä enää mistään, koskaan. Siitä se lähti.

Elämäni jakaantuu kahtia, aikaan ennen tuota ja sen jälkeen. Kaikki mitä olen tuon jälkeen saanut ja saavuttanut on tavallaan extraa.

tämä Kalle Palsan maalaus kuvastaa minusta hyvin masennusta http://www.google.fi/url?sa=i&rct=j&q=&esrc=s&source=images&cd=&cad=rja&docid=fxFoBBtww3jOHM&tbnid=-uuLwSbAfPAqGM:&ved=0CAUQjRw&url=http%3A%2F%2Fwww.terminartors.com%2Fartworkprofile%2FPalsa_Hugo_Kalervo-Return&ei=8jEiUsjUNIXCswa8-YGACw&bvm=bv.51495398,d.Yms&psig=AFQjCNFOBrPyz8kxlu0TIelsQr2QUvYg6Q&ust=1378059111909222

Minulla hometalo ja ähän aikaa näytti siltä ettei mitään ulospääsyä. Löysin tavallaan uuden ja jännittävän maailman täydellisestä hetkessä elämisestä. Menin itseni sisälle ja blokkasin kaiken muun ulos paitsi kehon välittömät tuntemukset, ihan kaiken. Vieläkin tiedän että se toinen maailma odottaa siellä. Niinkuin jokin toisen elämänmuodon katsantotapa maailmaan.

Olen. Olen käynyt lukuisilla eri terapeuteilla, lääkäreillä, psykologeilla. Syönyt lääkkeitä. Ei siitä selviä muutakun menemällä sen kaiken läpi. Täytyy puhua,puhua, itkeä, huutaa. Kokea koko tunneskaala. Pahimpaan aikaan tarvitsin lääkkeitä, mutta kyllä mielestäni kaikkein paras keino on tuntea kaikki se tuska - ei lääkitä sitä pois. Vain sillä tavalla voi joskus selvitä. Ja minähän selvisin. :) Aikaa toki vaatii.. vuosikausia.

Olen. Selvisin tilanteesta (ero ja työttömyys) liikkumalla monipuolisesti, nukkumalla kunnon yöunet, syömällä terveellisesti ja tapaamalla ystäviäni.

Jouduin tekemään abortin myöhäsillä viikoilla v.2009 ja se oli ihan hirveää aikaa. Mies ei ymmärtänyt mitä kävin läpi, mutta pikkuhiljaa puhumalla asiat selvisi ja mieskin taipui vielä lapsentekoon, joka sitten vihdoin paransi minut. Nyt tuo aika on mustana ja synkkänä mielessä ja vieläkin se itkettää, mutta onneksi tilalla on jotain upeaa nyt.

Minäkin söin yhdessä välissä lääkkeitä masennukseen. No, se auttoikin, mutta täydellä annostuksella tein typeryyksiä, jotka nyt harmittavat ja painavat mieltäni toisinaan, vaikka aikaa niistä on kulunut vuosia. En voi antaa itselleni anteeksi niitä asioita, vaikkei ne nyt mitään kamaluuksia ollutkaan, mutta vastoin moraaliani kuitenkin. Varmaankin ne asiat painavat mieltäni ikuisesti. Olen koettanut lohduttautua sillä, että olin niin huonossa kunnossa henkisesti tuolloin.

ap

Itsemurhayrityksen jälkeen, kun tapahtui ihme enkä kuollutkaan, toivo palasi elämääni ja aloin parantua. Samalla alkoi tai oli jo alkanut etsikkoaikani :) Kiitos Jeesukselle että olen elossa.

Takana 17 vuoden taistelu toistuvan, ajoittain psykoottisen masennuksen kanssa. Tällä hetkellä vaikea jakso meneillään, osastolta pääsin viikonlopuksi kotiin. Masennus on ollut minulle kuin henkinen syöpä: Vei ilon liikkua, ilon seksuaalisuudesta, ilon luonnosta, ilon elämisestä... Viimeisimmän lääkityksen jäljiltä oma ulkonäkö on lisäksi menetetty, lisäsi painoa 21kg lyhyen ajan sisällä. Olen ajatellut paljon kuolemaa, sitä miten oma henki on kohta viimeinen jäljellä oleva asia, jota masennus ei ole varastanut. Sain työkokeilupaikan eräästä lähiökeskuksesta, haluaisin uskoa että mielekäs tekeminen antaisi voimaa ja ihmisten tapaaminen antaisi tunteen, että olen elämässä kiinni. Välillä ollaan oltu niin pohjalla, että ei pääse sängystä ylös, mutta silti sisimmässäni uskon, että voin ja voimme parantua. Tavat ovat kaikille erilaiset. Voimia jokaiselle tällä tiellä!