Työkaveriin ihastuminen - miten eroon!

Vihjaileeko mies mitään? Miten kohtelee muita naisia?

Voi ap, en tiedä mitä tekisit. Todellakin! Pitäisiköhän teidän kuitenkin puhua asiasta työkaverin kanssa? Miksi ette voisi sitä tehdä? Niin edes tietäisit missä mennään! Epätietoisuus kun on mielestäni pahinta.

Itsellä myös ihastus menossa, mutta emme tee töitä yhdessä. Nähdään kuitenkin silloin tällöin lastemme koululla. Mutta en olisi minäkään uskonut että tällaista voi tapahtua. Elän todella pitkässä parisuhteessa, mutta nyt on alkanut tuntua, että kyse on vain ystävyydestä. Tähän toiseen tunnen suunnatonta intohimoa, hän on mielenkiintoinen ihminen. Erittäin älykäs, yleissivistynyt, kiltti... Ja uskoakseni hänkin tuntee minua kohtaan vetoa. Kyllä sellaisen huomaa... katseista nyt ainakin... miksi muuten katsoisi pitkään silmiin?

Up

[quote author="Vierailija" time="13.10.2013 klo 21:55"]Meillä ei ollut kummallakaan lapsia, mutta talot ja mökit kahdessa eri maassa, koiria ja muu sekametelisoppa mitä kuvaan kuuluu. En usko näin jälkikäteen ajateltuna, että lapset olisivat vaikuttaneet kuitenkaan lopulliseen päätökseeni, tunne oli niin uskomattoman kummallisen vahva. Kahden vuoden ajan kävin karhunpainia mielessäni ja moneen kertaan päätin, että nyt tulen järkiini ja unohdan tämän kaiken. En pystynyt unohtamaan. Sain fyysisiä oireita. Vastapuoli oli herrasmies, diplomaattinen, eikä halunnut sekaantua asiaan, ennenkuin itse tämän päätöksen tein. Täyttä piinaa tämä kaksi vuotta, koska tuolloinen mieheni oli myöskin ihana mies ja ennenkaikkia hyvä kaverini. Ajattelin jopa, että ihminen ei voi kaksi kertaa olla niin onnekas, että löytää rinnalleen sellaisen tyypin, jonka kanssa voisi ajatella vanhenevansa. Näihin aikoihin Dieselillä oli mainoskampanja: 'Smart listens to the brain, stupid listens to the heart. Be stupid.' Lause sopi oivallisesti tuolloiseen tilanteeseen. Lopulta päätin olla stupid ja heittäydyin...ilman mitään lupausta mistään. Asia oli kova pala silloiselle miehelleni, mutta myös itselleni luonnollisesti. Lähipiiristä puhumattakaan. Kuulin kommentteja, että 'jos te eroatte, mitä järkeä kenenkään on olla yhdessä.' En osaa antaa neuvoja kenellekään ja pidin itseäni aina järki-ihmisenä. Jossakin kohtaa kuitenkin tunne vei voiton järjenäänestä. Sitä on vaikea selittää. Edelleen nostan hattua ex-miehelleni, että hän suhtautui lopulta asiaan asiallisesti. Hän oli hieno mies, on edelleen, mutta ei sittenkään oikea minulle. Kaikkea hyvää siis hänelle ja kaikille teille, jotka painitte näiden vaikeiden asioiden kanssa.

[/quote]

En tiedä miksi, mutta tämä jotenkin kosketti.

Olisi kiva tietää apn ja tämän kirjoittajan nykyinen tilanne

Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tämän! Pahinta on, ettei itse voi vaikuttaa siihen, etten häntä näkisi päivittäin -työpaikan vaihtoon en sentään tämän vuoksi haluaisi ryhtyä kun muuten viihdyn hyvin.

Seiso kokovartalopeilin edessä alasti, laske päässäsi hiljaa kymmeneen ja huuda: HOKKUS POKKUS SIMSALABIM IHASTUKSEN POIS NYT TAHTOISIN! ja hyppää tasajalkaa kolme kertaa!

[quote author="Vierailija" time="20.08.2013 klo 14:44"]

Seiso kokovartalopeilin edessä alasti, laske päässäsi hiljaa kymmeneen ja huuda: HOKKUS POKKUS SIMSALABIM IHASTUKSEN POIS NYT TAHTOISIN! ja hyppää tasajalkaa kolme kertaa!

[/quote]

Viisauden sanoja.

Meillä ei ollut kummallakaan lapsia, mutta talot ja mökit kahdessa eri maassa, koiria ja muu sekametelisoppa mitä kuvaan kuuluu. En usko näin jälkikäteen ajateltuna, että lapset olisivat vaikuttaneet kuitenkaan lopulliseen päätökseeni, tunne oli niin uskomattoman kummallisen vahva. Kahden vuoden ajan kävin karhunpainia mielessäni ja moneen kertaan päätin, että nyt tulen järkiini ja unohdan tämän kaiken. En pystynyt unohtamaan. Sain fyysisiä oireita. Vastapuoli oli herrasmies, diplomaattinen, eikä halunnut sekaantua asiaan, ennenkuin itse tämän päätöksen tein. Täyttä piinaa tämä kaksi vuotta, koska tuolloinen mieheni oli myöskin ihana mies ja ennenkaikkia hyvä kaverini. Ajattelin jopa, että ihminen ei voi kaksi kertaa olla niin onnekas, että löytää rinnalleen sellaisen tyypin, jonka kanssa voisi ajatella vanhenevansa. Näihin aikoihin Dieselillä oli mainoskampanja: 'Smart listens to the brain, stupid listens to the heart. Be stupid.' Lause sopi oivallisesti tuolloiseen tilanteeseen. Lopulta päätin olla stupid ja heittäydyin...ilman mitään lupausta mistään. Asia oli kova pala silloiselle miehelleni, mutta myös itselleni luonnollisesti. Lähipiiristä puhumattakaan. Kuulin kommentteja, että 'jos te eroatte, mitä järkeä kenenkään on olla yhdessä.' En osaa antaa neuvoja kenellekään ja pidin itseäni aina järki-ihmisenä. Jossakin kohtaa kuitenkin tunne vei voiton järjenäänestä. Sitä on vaikea selittää. Edelleen nostan hattua ex-miehelleni, että hän suhtautui lopulta asiaan asiallisesti. Hän oli hieno mies, on edelleen, mutta ei sittenkään oikea minulle. Kaikkea hyvää siis hänelle ja kaikille teille, jotka painitte näiden vaikeiden asioiden kanssa.

[quote author="Vierailija" time="03.11.2013 klo 08:15"]

Vieläköhän ap käy täällä? Mikä tilanne?

[/quote]

Kiitos kysymästä, tilanne on edelleen sama, jollei vielä "pahempi". Iso työprojekti on pitänyt meidät samassa työhuoneessa lähes koko syksyn ja olemme töitä tehdessä tutustuneet toisiimme entistä paremmin. Entistä vakuuttuneempi olen, hän on sielunkumppanini.

Mitään ei ole välillämme tapahtunut tai edes sanottu, mutta nyt olen täysin varma, että tunne on molemminpuoleinen.

Pää pyörällä ja sydän säröllä...

Hurjan kuuloinen juttu olla 2 vuotta ihastunut työkaveriinsa! Mä taidan olla ihan tolkuttoman ihastunut lähimpään esimieheeni. Tympeän ahdistava tunne, saisi mennä pois. Olen alkanut tekemään töitä kotoakin, jotta voidaan jutella chatissa keskenään. Töissä työt tehdään yhdessä ja juttu luistaa liiankin hyvin. Käytännössä pienessä hetkessä sen jälkeen kun siirryttiin samaan projektiin ollaan muututtu hyviksi ystäviksi. Käydään syömässä yhdessä, pyytää sellaisiinkin asioihin mukaan joihin mua ei tarvisi. Tavallaan olen vielä vähän pihalla minkä tason ihastumisesta tässä nyt on kyse, kun kyseessä on kohtuu uusi ihminen, jonka kanssa vain lähti juttu luistamaan heti alusta alkaen ihan kuin olisi vuosikausia tunnettu. Molemilla on puolisot, itselläni myös lapset, ja ei ero ei tule kuuloonkaan, mutta voi jeesus mikä tilanne. Ehkä mulla on vielä toivoa, että tää laimenee? Koitan panostaa nyt omaan suhteeseen, josko se siitä. Jotenkin kuukausi sitten oli ihan absurdi ajatus ihastua johonkin toiseen mieheen. Aivan käsittämättömän ahdistava asia, toisaalta tuntuu todella kivalta että olen tutustunut nuinkin hyvään tyyppiin, kunhan se vain nyt olisi kaveritasolla ja ihastuminen laantuisi..

Kuulumisia?

Hih, en ole ap enkä tuo 43, mutta mulla tilanne että olen ollut ihastunut työkaveriini yli neljä vuotta!!! Tanssimista kummempaa ei olla koskaan tehty ja perheellisiä ollaan molemmat. Välillä tämä on yhtä tuskaa, kun ei saa ajatuksia irti hänestä.

Välillä menee hyvin, olen rento ja iloinen hänen kanssaan ja välillä menen lukkoon tämän miehen läsnäollessa. En tiedä onko hänen puoleltaan mitään, ehkä vain kuvittelen sen että välillämme on jotain minkä molemmat vaistoaa, mutta kumpikaan ei tee asialle mitään. Olen yrittänyt olla noteeraamatta häntä kun ollaan samoissa tilaisuuksissa, mutta silloin hän hakeutuu lähelle ja minä olen taas pää pyörällä missä mennään.

Veikkaan että tietää tunteeni ja haluaa hiukan kiusoitella mua. Odotan vain koska tämä loppuisi, mutta aina hänestä löytyy joku uusi puoli joka saa minut ihastumaan enemmän.

PSSAP (Pane sitä söpöliiniä AP)

Et voi pakottaa tunteitasi poistumaan. Mutta voit antaa asian olla noin kuin se on. Vatsanpohjaa kutkuttavat kohtaamiset ovat kivoja eivätkä aiheuta kenellekään harmia. Mutta salasuhde voi tuhota kaksikin perhettä. Sinuna antaisin asian olla, menee ehkä itsestään ohi jonain päivänä. Itse olen ihastunut yhteen asiakkaaseen mutta on ihan selvää etten ikinä antaisi ihastuksen johtaa mihinkään konkreettiseen.

Mulla auttoi, kun sanoin ihastuksen kohteelle tunteista ihan suoraan. Tilanne oli firman kekkerit, jossa tämä mies pyysi sitten tanssimaan, sanoin hänelle etten voi lähteä tähän edes leikilläni, sillä seuraukset ovat meille kaikille liian kalliit. 

Tämän jälkeen juttu laimeni siedettäväksi, siis sellaiseksi tavalliseksi työtoveruudeksi, ettei muidenkaan tarvinnut enää selän takana juoruilla punastumisia tai unelmoivia ilmeitä...

Vieläköhän ap käy täällä? Mikä tilanne?

Eiköhän mies olisi tehnyt jo aloitteen, jos olisi kiinnostunut. 

Uppista

[quote author="Vierailija" time="13.10.2013 klo 21:55"]

Meillä ei ollut kummallakaan lapsia, mutta talot ja mökit kahdessa eri maassa, koiria ja muu sekametelisoppa mitä kuvaan kuuluu. En usko näin jälkikäteen ajateltuna, että lapset olisivat vaikuttaneet kuitenkaan lopulliseen päätökseeni, tunne oli niin uskomattoman kummallisen vahva. Kahden vuoden ajan kävin karhunpainia mielessäni ja moneen kertaan päätin, että nyt tulen järkiini ja unohdan tämän kaiken. En pystynyt unohtamaan. Sain fyysisiä oireita. Vastapuoli oli herrasmies, diplomaattinen, eikä halunnut sekaantua asiaan, ennenkuin itse tämän päätöksen tein. Täyttä piinaa tämä kaksi vuotta, koska tuolloinen mieheni oli myöskin ihana mies ja ennenkaikkia hyvä kaverini. Ajattelin jopa, että ihminen ei voi kaksi kertaa olla niin onnekas, että löytää rinnalleen sellaisen tyypin, jonka kanssa voisi ajatella vanhenevansa. Näihin aikoihin Dieselillä oli mainoskampanja: 'Smart listens to the brain, stupid listens to the heart. Be stupid.' Lause sopi oivallisesti tuolloiseen tilanteeseen. Lopulta päätin olla stupid ja heittäydyin...ilman mitään lupausta mistään. Asia oli kova pala silloiselle miehelleni, mutta myös itselleni luonnollisesti. Lähipiiristä puhumattakaan. Kuulin kommentteja, että 'jos te eroatte, mitä järkeä kenenkään on olla yhdessä.' En osaa antaa neuvoja kenellekään ja pidin itseäni aina järki-ihmisenä. Jossakin kohtaa kuitenkin tunne vei voiton järjenäänestä. Sitä on vaikea selittää. Edelleen nostan hattua ex-miehelleni, että hän suhtautui lopulta asiaan asiallisesti. Hän oli hieno mies, on edelleen, mutta ei sittenkään oikea minulle. Kaikkea hyvää siis hänelle ja kaikille teille, jotka painitte näiden vaikeiden asioiden kanssa.

[/quote]

tähän on pakko sanoa, että on aivan eri asia kun mukana on lapsia!

Hauskaa että joku oli kaivanut viestini esiin yli puolen vuoden tauon jälkeen! Ilmeisesti kohtaloni on ollut riipaiseva ;)

Itsekin muistelin viestiäni, sillä totesin että nyt tunne on kestänyt jo kolme vuotta. Hurjan pitkä aika ja samalla tosi onnellinen ajanjakso; niin, sillä yritän ajatella nykyään olevani todella onnellinen saadessani olla minulle niin tärkeän ihmisen kanssa päivittäin tekemisissä.

Mitään ei ole siis tapahtunut, edelleenkään, lukuunottamatta minun aloitteestani käytyä lyhyttä keskustelua. Tunnustin hänelle omat ajatukseni suoraan viime talvena. Mies halusi välittömästi lopettaa keskustelun, mutta tunnusti tuntevansa samoin minua kohtaan, mutta haluavansa olla perheelleen uskollinen.

Hyvä näin. Kumpikin perhe pysyy kasassa eikä meidän tarvitse "vältellä" toisiamme kun tiedämme ajattelevamme samoin (tästäkin asiasta, kuten kaikesta muustakin!) Edelleen tämä mies saa minut nauramaan, olemaan elossa, tuntemaan itseni erityiseksi päivittäin ja tiedän merkitseväni samaa hänelle.  

Ap