Annatko lapselle lempiruokaa vai pakotatko maistamaan uutta?

Meillä ei pakko kuulu ruokapöytään.

Kaikki ruokaiset lapset taitaa olla oikein taivaanlahja. Tai meillä ei sitten vaan ole kasvatettu tähän lempiruokakulttuuriin vaan pienestä pietäen syöty monipuolisesti kaikkea.

Ei meillä tuollaista tilannetta oikeastaan ole. Jos eilispäivän ruokaa ei oikeastaan ole jäljellä riittävästi kahdelle, en syötä sitä toiselle lapselle ja tee toiselle jotain muuta, vaan jatkan sitä jämää lisukkeilla tai muokkaan kokonaan uudeksi ruuaksi.

Joskus harvoin, jos jääkaapissa on useampia jämiä ja tiedän että lapsilla on niiden joukossa oikeasti tosi inhokkeja, saatan kysyä kuka haluaa mitäkin. Mutta se on kyllä poikkeus. Ja joskus lapsilla on toivepäiviä jolloin teen mitä ikinä he vuorollaan toivovat, mutta pääsääntöisesti mä kyllä laitan ruuaksi sitä itse parhaaksi näen, ja yritän pitää ruokavalion mahdollisimman monipuolisena. Lapset kuitenkin oppivat vähitellen tykkäämään myös niistä vieraammista ruuista.

Tarkennetaan:

Kyse ei ole varsinaisista lempiruoista, vaan kaikista niistä ruoista joita lapsi kohtalaisen mielellään syö. 

Pakottamisella tarkoitan sitä, että sanotaan että ruokana on nakkikeittoa. Voi ottaa pienen tai suuren satsin, mutta vähän joka tapauksessa maistetaan vaikka seassa onkin niitä inhokki-palsternakkoja.

ap

Annan yleensä sellaisia ruokia, joista pitävät. Nähdäkseni syömään pakottaminen on tehnyt meistä 70-luvun lapsista ehkä syömishäiriöisimmän ikäpolven ikinä. Kun ruuasta ei tehdä pakkopullaa tai palkintoa milloin mistäkin, sen merkitys jää sivuseikaksi.

Kyökkipsykologin ajatukseni on myös, että lapsi syö pääasiassa sitä mitä elimistö kulloinkin eniten tarvitsee. Painotus muuttuu iän ja kasvun myötä esim. hiilihydraateista ja makean mieltymyksestä proteiineihin ja kevyempiin kasviksiin.

Minulla on aikuisena todettuja allergioita. Lapsena yritin välttää tiettyjä ruoka-aineita mutta minut pakotettiin ayömään niitä.

Teen itse lähes juuri kuten ap. Itse olen lapsena syönyt lähes kaikkea, eli ei ole muistikuvia mistään pakkoayömisestä. En kuitenkaan pakota lapsiani syömään mistä eivät tykkää. Varsinkin yksi lapsista on aika nirso... Kaksi muuta syö aika hyvin kaikkea, mitä vaan osaan tehdä :-)

Meillä kaikki syö kaikkea, jos ei kelpaa voi olla syömättä mutta koskaan ei pakoteta. Toki viikon mittaan pyritään tekemään jokaisen herkkuruokiakin mutta se joka käy kaupassa ja tekee ruuan päättää siitä. Ei mitään ongelmia kelpaamisessa. Esim nyt on ihanaa kesäkeittoa mitä lapsi "inhoaa", hyvin meni eilen lautasellinen - vain 1 kukkakaalinnuppu jäi syömättä.

Meillä on aina ollut helpot lapset (tai sitten vauvasta jo tottuneet maistelemaan), esim matkoilla ja ravintoloissa ei ole juurikaan tilattu ns lastenannoksia. Eivät taida edes tietää mitä on nauravat nakit?? Juuri tultiin 4 vkon matkalta ja 11v halusi maistaa kaikkea tomaattipannacotasta ja tryffeleistä jänikseen ja mystisistä äyriäisistä kalaruokiin

Meillä ei ole noin usein samoja ruokia.. Ei edes kerran viikossa tule yhtä samaa ruokaa mitä aina tulisi viikottain.

Meillä on 4 lasta ja lapset syö kaikkea. On pienestä saakka saaneet lautaselle eteensä jotain mitä me valitaan, jos ei tykkää niin niitä syö ikänsä määräsesti pienenä leikki-ikäisenä haarukallisen/lusikallisen, siis 2- vuotias syö 2 lusikallista, 4- vuotias 4 lusikallista.

Meillä saa ruokaa kuitenkin 5 kertaa päivässä niin parin tunnin päästä saa taas syötävää niin voi jättää väliin jos ei tahdo syödä enempää, oma kokemus silti on (tai lapseni on vaan persoja ruualle kuin jättää masu tyhjäksi) että kun ruokaa syö pari lusikallista niin se meneekin alas.

Ei olla koskaan tehty syömisestä suurempaa draamaa. Minä teen ruuan ja lapsi syö -tai lähtee pois.

En todellakaan ala tekemään useampia ruokia ihan vaan korostaakseni lapselleni että hän päättää mitä syö. Sen päätöksen tekee aikuinen!

En minäkään aika pidä ruuista joita teen ja voisin herkkuruokiani vaan tehdä, mutta kysytäänkö sitä? Miksi sitten lapsen ruokailusta pitää nostaa haloo?

Minusta ihan ammattinikin puolelta siinä ei ole mitään "uutta kokeiltavaa" jos tarjoaa ruokaa josta lapsi ei pidä. Uusi on jotain mitä lapsi ei ole ennen syönyt ja jälleen: maistatan koska sitä on lautaselle laitettu. Lapsen ei tarvitse siitä pitää mutta maistelee ja kokeilee. Ei sen kummempaa.

Minuakin on lapsena pakotettu syömään lautanen tyhjäksi. Muistan istuneeni kylmän lautasen kanssa kun muut ei enää syö.

Minulla ei ole allergioita ja lapseni on ihan samanlaisia. Minusta tämä asia kasvaa suhteettoman suuriksi jos sen itse siihen ajaa. Ja jos oma kokemus on lapsuudesta kurja niin ei sitä tarvitse sitten heittäytyä täysin toiseen maailmankuvaan, koska ei sekään auta lasta.

Lapsen voi ottaa mukaan laittamaan ruokaa, se voi helpottaa tilannetta.

Samoin se ettei itse vanhempi keuhkoa asiasta vaan syöminen hoidetaan yhtenä tilanteena ja annetaan lapsen tutustua siihen ruokaan, ollaan yhdessä siinä ja puhutaan ihan muuta kuin hoputetaan lasta syömään.

Ruokailustakin voi tulla valtataistelu. Ei lapsi voi aina valita ruokaansa; tarhassa, koulussa, ystävän kotona kyläillessä voi tulla tilanteita ettei vaan siedä jotain mutta jos lapsi oppisi että otetaan pieni annos ruokaa eteen ja siitä maistellaan, eikä ole PAKKO syödä aikuisen kokoista annosta niin asia ei ole niin paha.

Lapsesi ei tätä asiaa mieti. Mutta hänellä on taistelu kanssasi koska olet antanut pikkusormen. Takaisin alkulähteelle: lapsi mukaan tekemään ruokaa, pienikin lapsi voi sekoittaa vaikka vieressäsi salaattikippoa. Lautaselle pieni annos aina ruokaa niin lapsi ottaa ruokaa lisää ja siitä tulee positiivinen kokemus kun kehut miten "söi kaiken" tai "ottaa lisää". Unohda ne lapsen kuullen puheet lempiruuasta ja ällötyksistä vaan puhu ruoka ihan yleisessä muodossa. Ei edes kerran viikossa kuulu saada lempiruokaa! Arkisapuska on ihan perusruokaa josta ei tarvitse tulla erityisiä fiiliksiä.

Laita pieni annos, siitä syödään vähän ja lopeta se taistelu. Anna ruokailuun aikaa, laittakaa vaikka kynttilä pöydälle ja nauttisitte yhdessäolosta kuin siitä että joku saa lemppariaan.

PS. itse myös teen ruokia aina koko porukalle. Jatkan loppuja ruuasta tai muokkaan siitä jämästä uutta. Joskus taas saatan pakastaa jos jää annos ruokaa mutta en korosta ruokailuissa sitä että joku saa eilisen päivän jämät: ei sillä että yksi siitä tykkää vaan se: ettei jonkun tartte sitä syödä. Se on se negatiivinen puoli joka korostuu tuossa.

Kun lapsi on selvästi isompi eikä enää ole altis näille vaikutuksille niin voi säästää seuraavalle päivälle Martin lempparin Martille, mutta minusta se on väärin tehdä pienen lapsen aikana.

Kyllä se niin on, että jos ei se ruoka kelpaa mitä kulloinkin on tarjolla, niin sitten voi olla syömättä. Uusi yritys seuravan ruoan aikaan, siihen saakka olkoot nälissään. Näin meillä mennään.

Minun kyökkipsykologin ajatukseni on se, että kun ihminen on tarpeeksi kauan syömättä sille tulee nälkä. Ja kun on nälkä, niin kelpaa mikä tahansa ruoka.

Miksi asioista pitää tehdä niin helvetin vaikeita aina?

Lukekaan se kysymys!

Jos tarjolla on kahta ruokaa, pitääkö oikein tarkoituksella antaa lapselle sitä, josta pitää vähemmän.

[quote author="Vierailija" time="01.08.2013 klo 10:15"]

Lukekaan se kysymys!

Jos tarjolla on kahta ruokaa, pitääkö oikein tarkoituksella antaa lapselle sitä, josta pitää vähemmän.

[/quote]

Meillä ei yhtä annosta laiteta enää tarjolle vaan pöydässä aina yhtä ruokaa kerrallaan

[quote author="Vierailija" time="01.08.2013 klo 09:10"]

Kun lapsi on selvästi isompi eikä enää ole altis näille vaikutuksille niin voi säästää seuraavalle päivälle Martin lempparin Martille, mutta minusta se on väärin tehdä pienen lapsen aikana.

[/quote]

Lapsemme ovat kouluikäisiä ja pitävät ruoanlaitosta. Auttavat siis mielellään ja tekevät joskus ruoan lähes kokonaan itsekin.

ap

Meillä on kolme alakoululaista lasta, vanhin syö ja maistelee ihan kaikkea, keskimmäinen syö lähes kaikkea, mutta pari pahaa allergiaa haittaa ja nuorin on ronkelein tapaus. Teen yleensä aika perusruokia, en revittele tekemällä uusia erilaisia ruokia kovin usein. Kaikille on sama sapuska ja sitä saa itse ottaa lautaselleen. Teen joskus ruokaa, joka ei kaikille ole mieluista, mutta koska se on hyvää ruokaa, sitä syö kaikki. Jämistä teen sitten uutta ruokaa tai lapset syövät niitä koulusta tullessaan.

Meillä syödään mitä tarjolla on. Pakko ei ole syödä, mutta jos ei maistu, niin saa odottaa seuraavaan ruokailuun asti. 

Meillä lapsi on ihan itsekseen oppinut kokeilemaan ruokia ja syömään kaikkea. Ei ole pakotettu. Ei ole ihmeemmin yllytetty. Se vaan on joku synnynäinen ominaisuus. Sikollani toinen lapsi on kokeileva ja toinen erittäin nirso. Samoissa olosuhteissa eläneet ja kasvaneet. Antakaa lapselle joskus värjäävää karkkia. Katsokaa kieltä. Onko se täys pieniä nystyröitä vai harvemmassa suuria. Mitä enemän pieniä nystyröitä niin on supermaistaja. Eli maistaa tarkemmin ja voi olla sen takia esim.nirso. Ne ihmiset jotka syövät ruokaa kuin ruokaa maistamatta juurikaan eroja, omistavat isot, harvat nystyrät.

Kerron muiston.

Olen 70-luvun lapsi, ja alimpien luokkien opettajakseni sattui eläkeikää lähentelevä opettaja, joka oli tehnyt valtaosan työurastaan kansakoulussa. Työideologia oli sen mukainen: opettaja on rautainen auktoriteetti, jota oppilaat tottelevat. Piste.

Aina joskus ruokana oli kesäkeittoa. Kaikki oli syötävä, mitä lautaselleen sai, ja kaikki oli hyvää, mitä keittolassa laitettiin. Minua kuvotti ja etoi ne kukkakaalinpalat siinä tympeässä maitoliemessä. Enkä sano, että maku oli paha. Ei. Joka ainoa kukkakaalinpala oli nieltävä ainakin kahteen kertaan. Eivätkä ne pavunvarrenpätkät olleet siinä sopassa yhtään parempia. Muistan eriytisesti yhden kerran, jolloin opettaja seisoi koko ruokavälitunnin selkäni takana vahtimassa, että nielen jokaisen kukkakaalipalan. Itkin, nielin ja yökkäilin. Yritin ujuttaa kukkakaalin ja pavun paloja perunoiden ja porkkanoiden mukana kurkustani alas päästäkseni ulos leikkimään. Ei onnistunut, yökkäsin aina ja välittömästi. Kun sillä pahimmalla kerralla lautanen lopulta oli tyhjä, päätin, että vaikka selkään annettaisiin, en syö kesäkeittoa enää. Onneksi kesäkeitosta tuli harvinainen ruoka ja opettajakin vaihtui. Seuraavan kerran törmäsin kesäkeittoon toden teolla armeijassa. Kuten yllä joku kirjoittaa, niin nälkäinen kyllä syö. Ja harva on yhtä nälkäinen kuin päivän metsässä rämpinyt alokas. Kyllä minä sen soppalautaselliseni söin. Parikymppisenä yökkäsin enää kukkakaalinkohdalla. Pavunpätkät jo menivät jotenkuten.

Muistan myös, että paras lapsuuteni ja nuoruuteni kaveri ei kyennyt syömään hernekeittoa ennen armeijaikää! Hän jäi pois erinäisiltä kesäleireiltä, koska jokaisella leirillä oli vähintään kerran hernekeittoa, ja hän ei saanut sitä alas. Ja silloin, 70- ja 80-lukujen taitteessa ei tullut kuuloonkaan, ettei joku söisi hernekeittoa. Ja pakkohan lapsen on leirillä syödä, kun päivät ovat pitkiä ja täynnä touhua.

Sittemmin olen hiukan perehtynyt makuaistimusten syntyyn ja niiden fysiologiaan. Me ihmiset olemme erilaisia. Eri ruoat maistuvat mahdollisesti erilaisilta jo siitä syystä, että sylkemme koostumus on erilainen ja se liuottaa suupalojamme eri tavoin. Makuaisti muuttuu iän myötä, ja muistelisin, että tyttöjen maku muistuttaa enemmän aikuisten makuaistia kuin poikien.

Kokemukset muistaen ja lukemani uskoen vetoan siihen, että jos lapsenne ei kerta kaikkiaan saa alas jotakin ruokaa, älkää hyvät ihmiset vaatiko heitä syömään sitä. Useimmat ruoat kelpaavat useimmille, mutta kaiketi ainakin pojille voivat jotkut aivan tavalliset ruoat olla täysin syömäkelvottomia. Jos lapsi on kerran jotakin ruokaa maistanut ja tuloksena on ollut yökkäilyä, ei sen syöminen ole seuraavalla kerralla helpompaa. Ei siis kahta eikä neljää lusikallista! Jos ateriarytmi on säännöllinen ja ruokaa on tarjolla riittävän usein, tällaisista vaikeuksista kärsivä lapsi on varmasti helpompi sen yhden ainokaisen ateriavälin, jos häntä ei pakota syömään jotakin, mikä nostaa mahalaukun nesteet suuhun!

Jos ruokaa on jäänyt yli, niin meillä kyllä sen saa seuraavalla aterialla se, jolle se parhaiten maistuu. Näin ei kuitenkaan tapahdu koko ajan vaikkakin säännöllisen epäsäännöllisesti. Vaikka tuo voi kuulostaa leväperäiseltä, hemmottelulta, jopa curling-vanhemmuudelta, niin vuoden kuluessa lapsi kuitenkin tulee syöneeksi ihan kaikkea, myös niitä ruokia, mistä ei niin tykkääkään.

(Viimeksi eilen tapahtui se ihme, että lammaskaalikeiton inhoaja huomasi, että jukupliut, kaalikeitto on hyvää. Ja otti toisen lautasellisen. Ei ole tehty hallaa lapsen monipuolisen ruokamaun kehittymiselle, vaikka on tullut käyttäydyttyä hentomielisesti.)

Kaikkea pitää maistaa, mutta kaikesta ei ole pakko tykätä. Lapseni syövät hyvin monipuolisesti ja suhtautuvat ruokaan yleensä hyvin ennakkoluulottomasti. Kummallakin on kuitenkin joitakin inhokkeja. Poika ei esimerkiksi voi sietää kananmunia tai munakkaita, tyttö taas inhoaa juustoa. Ok, minä hyväksyn sen enkä pakota heitä syömään inhokkejaan. Pääasia, että ruokavalio on muuten tasapainossa ja lapsilla säilyy positiivinen uteliaisuus uusia ruokia kohtaan.

Ap pääsisi kaikkein helpommalla kun säästäisi maanantain nakkisoppa annoksen ja tiistain kananjämät keskiviikolle, jolloin kumpikin lapsi saa omaa lempparia ja ap voi tehdä itselleen jotain omaa suosikkia. Lapset on silloin maistelleet toistens herkkuruokia ja torstaina lämmitetään koko porukalle sitä ap:n keskiviikkoista suosikkia joten kokkikin saa vapaapäivän.

Eli tarjoaisin lapsille niitä ei-niin-lemppareitakin aina silloin tällöin. Ja jos on joku tosi inhokki, niin laittaisin maistamisen lisäksi jotain muuta mikä kelpaa. Eli uudet potut ja nakit-päivänä meillä lapsi ottaa 2cm pätkän nakkia ja saa lisäksi kasan silliä, mitä taas minä en voi sietää.