Huomasitteko nepsy-lapsissanne oireita jo vauvana?

En huomannut mitään outoa kuin vasta pari-kolmevuotiaana.

En huomannut mitään. Jälkeenpäin ajateltuna merkkejä kyllä oli heti vauvasta alkaen, mutta niihän kovin monilla vauvoilla on, ja useimmat kasvavat niistä ulos.

Tourette poikani oli jo vauvana hyvin itkuinen ja kärttyinen suuren osan valveilla olo ajasta ja häntä oli vaikea saada tyyntymään. Ei voinut kuvitellakaan, että olisi käynyt hänen kanssaan missään perhekerhoissa tms. Toinen asia oli se, että kävelemään lähtiessä varvasti ja varvastaa edelleen vielä murrosiässä. Erikoista oli myös se, että hän ei vierastanut ketään. 

Rintaa tämä lapsi kyllä imi ahkerasti lähemmäs kaksi vuotiaaksi, kun maitoa tuli ihan mahdottoman paljon. 

Minä olin hirveä itkemään ja raivoamaan ihan syntymästä sinne 16-17 ikävuoteen. Kovat äänet saivat minut hulluksi, enkä saanut ikinä kavereita, en edes yliopistossa. En päässyt mihinkään kesätöihin ja työharjoitteluun. Opiskelin alaa josta olin hullun kiinnostunut ja koulu meni hyvin mutta se työelämään siirtyminen... Yeah, sama unohtaa koko juttu ja hyväksyä oma p*skuus. 

Tarviiko mainita erikseen että olen assi :D Diagnoosin sain vasta 31-vuotiaana viime vuonna. Elämä ennen sitä pelkkää h**vettiä. En tuntenut itseäni ollenkaan ja olin itsetuhoinen.

Vaikea sanoa, kun en itsekään kuulu normo porukkaan.

Pitää olla ehkä tavallista parempi ymmärrys ihmisluonteelle, jotta tajuaisi, mikä on poikkeavaa ja mikä ei; ja toisaalta, ei vauvoja haluta "lokeroida"... Moni ei ymmärrä edes normaalia, kuinka he voisivat tunnistaa nepsyn?

Mikä saa vauvan kieltäytymään rinnasta, se on muuten mielenkiintoinen kysymys itsessään.

En, tosin nyt kun joku mainitsi lapsen itkuisuuden ja kärttyisyyden, niin esikoinen oli ainakin rattaisiin jouduttuaan usein ihan tyytymätön. Samoin ei meinannut nukahtaa millään. Mutta ei niistä mitään diagnooseja voinut laatia. Ekoja merkkejä aloin huomaamaan noin 2-3-vuotiaasta.

Vierailija kirjoitti:

Pitää olla ehkä tavallista parempi ymmärrys ihmisluonteelle, jotta tajuaisi, mikä on poikkeavaa ja mikä ei; ja toisaalta, ei vauvoja haluta "lokeroida"... Moni ei ymmärrä edes normaalia, kuinka he voisivat tunnistaa nepsyn?

Mikä saa vauvan kieltäytymään rinnasta, se on muuten mielenkiintoinen kysymys itsessään.

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/27402/Kautto_Anna_Kautto_…

Täällä lukee asiasta hyvin, itse asiassa ainoa suomenkielinen (!!) julkaisu jossa puhutaan autististen lasten imetysongelmista . Eihän autismissa olekaan mitään järkeä. Varmasti aiheesta löytyy vieläkin enemmän ulkomaalaisia julkaisuja. 

- Tuo assi joka sai dg:n 31-vuotiaana. 

Assilapsi vierasti aikaisin ja rasittui vauvana uusista, sosiaalisista tilanteista.

Mahassa oli villi tapaus. Potki niin, että kylkiluut murtuivat ja oksentelin tästä potkimisesta raskauden loppuun asti. Mutta ei siis ollut pahaolo, jotenkin vain kaikki tuli potkimisen seurauksena ulos.

Ihan pienenä oli tosi kiltti ja reipas, hyvin nukkuva, maailmaa tutkiva tyyppi. Jaksoi seurata vaikkapa muurahaisia pitkään ja leikki mieluiten yksin. Oli tosi helppo hoidettava.

Oppi todella aikaisin pyöräilemään ja luistelemaan ja hiihtämään ja muutenkin liikkumaan.

Koulu meni sitten niin ja näin eli huonosti. Ei ollut ylivilkas, vaan lähinnä sitten flegmaattinen. Teininä taas viihtyi tosi paljon kavereiden kanssa, toisin kuin alle kouluikäisenä. Ad/hd todettiin kun oli 17v.

Autismiin (esim.) liittyy paljonkin sellaisia oireita, jotka näkyvät jo vauvana, jos tietää mitä etsii.

Tässä esim. jotain:

Joo huomasin. Heti kun itseltä loppui keinot kurittoman lapsen kasvatukseen, niin hain diagnoosin. Nyt on helpompaa kun opettajat ei uskalla enään soitella kun pekka riehuu.

Huomasin jo ihan vauvasta lähtien kun lapsi ei katsonut silmiin, ei seurannut katseellaan, eikä nauranut tai hymyillyt millekään. Tietynlainen vuorovaikutus ja katsekontakti puuttui. Lapsi ikäänkuin oli omissa maailmoissaan melkein koko ajan.

Nyt hän on viisivuotias, erittäin vilkas, ääniherkkä ja vaikka puheenkehitys on ikäisekseen viivästynyt, ymmärtää kuitenkin kolmea kieltä. Pärjää hyvin päiväkodissa ikäistensä kanssa.

Käy puhe ja toimintaterapiassa, joista ollut merkittävä hyöty.

Jälkiviisaana voin sanoa että onneksi oli lapsivakuutus, kela on meinaan menestyksekkäästi tehnyt kaikkensa torpatakseen kaikki terapiamuodot, vaikka lausunnot on kaikesta lasten erikoislääkäriä ja ylilääkäriä myöten.

M40

Vierailija kirjoitti:

Huomasin jo ihan vauvasta lähtien kun lapsi ei katsonut silmiin, ei seurannut katseellaan, eikä nauranut tai hymyillyt millekään. Tietynlainen vuorovaikutus ja katsekontakti puuttui. Lapsi ikäänkuin oli omissa maailmoissaan melkein koko ajan.

Nyt hän on viisivuotias, erittäin vilkas, ääniherkkä ja vaikka puheenkehitys on ikäisekseen viivästynyt, ymmärtää kuitenkin kolmea kieltä. Pärjää hyvin päiväkodissa ikäistensä kanssa.

Käy puhe ja toimintaterapiassa, joista ollut merkittävä hyöty.

Jälkiviisaana voin sanoa että onneksi oli lapsivakuutus, kela on meinaan menestyksekkäästi tehnyt kaikkensa torpatakseen kaikki terapiamuodot, vaikka lausunnot on kaikesta lasten erikoislääkäriä ja ylilääkäriä myöten.

M40

Olin tuollainen vakava, katsekontaktia välttelevä vauva ja opin kävelemäänkin vasta 2-vuotiaana. Lapsena olin hiljainen ja syrjään vetäytyvä enkä saanut kunnollisia ystäviä. Asperger diagnosoitiin 32-vuotiaana. Tuolle lapsuusiän vakavuudelle ja kömpelyydelle naureskeltiin suvun kesken, että "isäänsä tullut". 

Elämä on ollut mulle todella vaikeaa aistiyliherkkyyksien ja riippuvuuksien vuoksi. Diagnoosi viivästyi koska pärjäsin koulussa ja akateemisessa maailmassa, mutta ikinä en ole töissä ollut. Eläkettä en saa, vaikka en ole  lainkaan työkykyinen. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olin hirveä itkemään ja raivoamaan ihan syntymästä sinne 16-17 ikävuoteen. Kovat äänet saivat minut hulluksi, enkä saanut ikinä kavereita, en edes yliopistossa. En päässyt mihinkään kesätöihin ja työharjoitteluun. Opiskelin alaa josta olin hullun kiinnostunut ja koulu meni hyvin mutta se työelämään siirtyminen... Yeah, sama unohtaa koko juttu ja hyväksyä oma p*skuus. 

Tarviiko mainita erikseen että olen assi :D Diagnoosin sain vasta 31-vuotiaana viime vuonna. Elämä ennen sitä pelkkää h**vettiä. En tuntenut itseäni ollenkaan ja olin itsetuhoinen.

Saanko udella että pääsitkö terapiaan, tai onko sinulla joku lääkitys? Onko elämäsi helpottunut paljon kun sait diagnoosin?

Apgar-pisteitä tuli peräti 4 kpl eli jo synnärillä oli selvää, että lapsesta ei välttämättä tule yhteiskuntakelpoista kansalaista. Pitkittynyt synnytys, kätilön ehdoton kipulääkekielto ja minun kipushokkini aiheuttivat sen, että lapsella on runsaasti neurologisia ongelmia. Kun aivot ei saa happea, niin lopputulos on yhteiskunnalle kallis.

Vauvana lapsi oli tosi itkuinen ja nukahti huonosti. Herätti siis vielä vuosikkaana 7-14 kertaa yössä.

Oli myös jotenkin etäinen tai poissaoleva verrattuna sisarukseen. Sanoi ekan sanan n. 4 kk iässä ja kolmen sanan lauseen n. 9 kk iässä vaikka kuulostaa hullulta. Diagnoosi oli kuitenkin 5-vuotiaana kielellinen erityisvaikeus.

En huomannut lapsen ollessa pieni enkä myöskään lapsen ollessa iso. ADHD-diagnoosin hän sai 21-vuotiaana ja autismidiagnoosin 22-vuotiaana.

Kyllähän autismi näkyy ihan vauvasta asti.

Itkuinen vauvana ja taaperona.

Ei välittänyt mitä ympärillä tapahtuu, esim. ujostellut vähääkään eli tavallaan omassa maailmassaan, mutta ei vetäytyvällä tavalla.