Olenko mielestänne pinnallinen vai jotain muuta?

klo 11:42 | 3.8.2020

En ole luonnostaan sen näköinen mikä itseäni miellyttää. Olen aina ollut hieman pakkomielteinen kasvojeni suhteen. Tämä ajoi minut masennukseen parikymppisenä, mutta muistan jo lapsuudessa ajatelleeni, etten ole sen näköinen kuin haluan. Koin itseni väärän näköiseksi ja tämä vaikutti kaikkeen elämässäni. En ollut kiinnostunut opettelemaan koulussa tai kotonakaan mitään uusia taitoja, koska ajattelin, ettei nuo taidot hyödytä mitään, kun olen tämän näköinen.

Lapsena minua kiinnosti vain piirtäminen ja omassa sisäisessä maailmassani eläminen. Aina kun lähdin ulos, mietin vain minkä näköinen olen ja minkä näköisiä muut ovat. Vertailin itseäni niihin kauniisiin ja tunsin huonommuutta. Yläaste meni yhtä huonosti kuin ala-aste. Ainoa tavoitteenani oli päästä pois sieltä, ei mitään väliä millä arvosanoilla, kunhan pääsen pois. Kun peruskoulu sitten tuli päätökseen, olin oikeasti todella onnellinen. Tunsin jopa kaunistuvani kun ei tarvinnut enää mennä sinne hirvittävään paikkaan, joka oli pilannut siihenastisen elämäni.

Pääsin jatko-opiskelemaan, mutta ala ei kiinnostanut tippaakaan. Olin hakenut paikkaa vain, koska kaverinikin haki. Huomasin poikien tykästyvän minuun, tai ainakin siltä minusta tuntui. Kurssille oli tullut entinen luokkakaverini ala-asteelta, joka ei siihen aikaan koskaan vilkaissutkaan minuun, vaikka itse olin vähän ihastunut häneen. Nyt hän tuntui katselevan minua hymyillen ja minulla oli vahva tunne, että yhtäkkiä hän pitikin minusta. Minä taas en kokenut häntä enää ollenkaan vetäväksi. Tunsin itseni vihdoin joksikin.

Irtisanouduin tuosta oppilaitoksesta alle vuoden jälkeen, koska en enää jaksanut käydä siellä muodon vuoksi.

Aika tuon jälkeen kului lähinnä peilin edessä ihmetellen, miten voisin tehdä itsestäni vielä kauniimman. Koska tuo kokemus, jossa vihdoin sain huomiota ja hyväksyntää vastakkaiselta sukupuolelta yhdistyi vahvasti päässäni siihen, että näytin paremmalta kuin aiemmin sai minussa aikaan halun tavoitella lisää siitä hyvää fiilistä. Harjoittelin meikkaamaan googlettamalla kauniiden amerikkalaistyttöjen kuvia. Harjoittelu tuotti tulosta, ja sain kehuja milloin mistäkin. Paras kehu oli, kun joku vanhempi mies kehui Barbien näköiseksi.

Jossain vaiheessa aloin taas murtua sen kaiken pakkelin alla ja pidin itseäni rumempana kuin koskaan. Jos jonain päivänä en saanutkaan meikattua itseäni yhtä kauniiksi kuin aiemmin, halusin ku○lla.

Joku varmaan olettaa tekstini perusteella minun olevan joku Alena Shishkova tai Valeria Lukyanova, niin en tosiaan. Kaukana heistä. En saisi itseäni yhtä kauniiksi kuin he edes plastiikkakirurgialla. En tosin enää haluakaan olla heidän näköisensä, mutta nuorempana kyllä.

Nyt olen kolmekymppinen ja muuttunut paljon. Ylimeikkaaminen loppui osaltani jo 22-vuotiaana, kun sain vakituisen työpaikan. En vieläkään hyväksy kasvojani meikittöminä. Meikkaan vieläkin, mutta vähemmän. Tuntuu, että olen yhä edelleen kasvojeni vanki. Koen vieläkin, ettei minun kuuluisi edes elää. Olen ahdistunut suurimman osan ajasta. Olen oppinut kuitenkin käsittelemään ahdistustani liittyen tähän aiheeseen ja se on helpottanut oloani paljon. Nykyinen ahdistukseni ei johdu enää niinkään kasvoistani vaan sen aiheuttamasta yleisestä tyytymättömyydestä. Olen tavallaan hyväksynyt itseni, mutta toisaalta en. Hyväksyn sen etten ole häävi. Mutta onko se todellista itsensä hyväksymistä?