Nykypäivän vanhemmuus (ja lapsuus) on yksinäistä

En valita lapsistani, koska olen itse tehnyt päätöksen lisääntyä. Tuli kuitenkin yllätyksenä, miten yksin nykypäivänä monet vanhemmat ovat. 80-luvulla meitä hoiti todella moni naapurintäti tai sukulainen - vanhempi serkkukin kävi usein lapsenlikkana. Kesät oltiin mummolassa ja pihalla lapset olivat keskenään ja joku äiti otti aina katseluvastuun, jolloin muut äidit pystyivät tekemään omia juttuja. Seuraa löytyi lapsille aina puistoista ja pihoilta, kun kaikkien kalenterit eivät olleet täyteen ahdettuja harrastuksista. Lapsen näkökulmasta oli hienoa, kun oli monia aikuisia, jotka hoitivat ja joihin syntyi läheinen suhde.

Nyt saatuani lapsia olen ollut järkyttynyt, miten eristäytynyttä elämää suurin osa perheistä elää. Puistoissa on lähinnä taaperoita, vanhemmat lapset pelaavat kotona tai ovat harrastuksissa. Naapureita ei auteta ja suku on kaukana eikä useinkaan kovin läheinen. Isovanhemmat ovat itsekin työelämässä tai sitten keskittyvät itseensä ja omiin harrastuksiin. Rahalla toki saa apua, mutta olenko tosiaan ainoa, joka kaipaa enemmän yhteisöllisyyttä? Juuri se yksin jäämisen tunne on ainakin itselleni ollut raskainta, ei uhmaiät tai valvomiset.