Sivut

Kommentit (37)

Vierailija

En ole koskaan yksin. Minulla on uusi mies joka viikonloppu. Deittiappit on irtosuhteiden hypermarketti. Sieltä vain valitsemaan parhaimmat miehet kuin irtokarkit kaupan hyllyltä.

Vierailija

Mulla on perhe, joten en ole ihan otsikossa kuvattu henkilö, mutta kommentoin vaan että perheellinenkin voi olla yksinäinen (joskin eri tavalla). Mulla ei ole ollut 20 vuoteen välejä lapsuudenkotiin, toinen vanhemmista hirviö hakkaajanarsisti. Koen suurta juurettomuutta ja irrallisuutta kun ei ole yhteyttä sukuun ja vanhempiin.
Ystäviä ei ole, ei ole oikein koskaan ollut vaikean lapsuuden takia, en ole oikein osannut luottaa keneenkään enkä osaa solmia suhteita.
Miehelle ei voi puhua likimainkaan kaikista asioista, lapsille ei sitäkään vähää.
Toki viikonloppuisin on ns tekemistä kun juoksee ja palvelee, siivoaa ja pyykkää (vielä pieniäkin lapsia) mutta se ystävättömyys satuttaa myös minua. Se ettei tule kohdatuksi, nähdyksi, kuulluksi.
joskus nuorena ihmettelin itsekin miten joku perheellinen voi kokea olevansa yksinäinen. Nyt tiedän mitä se tarkoittaa, on ihan todellinen ilmiö olla yksinäinen vaikka lapsia olisikin.

Tähän loppuun vielä sanon että olen ollut vuosia myös ”yksin-yksin” siis ihan kokonaan, ilman parisuhdetta ja perhettä. En tiedä johtuuko se iästä (silloin olin nuori opiskelija ja vasta työelämään siirtynyt) mutta silloin se ei jotenkin haitannut samalla tapaa kuin nyt haittaa. Ehkä mulla on joku keski-iän/neljänkympin kriisi :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Just nyt katselen yleisurheilua telkkarista ja palstailen, mutta pian lähden juoksulenkille ja sitten saunaan. Illalla katson varmaan Wallanderin. Aamupäivällä kävin ulkoilemassa pitkällä kävelylenkillä ja sen jälkeen olen istuttanut pari juuria kasvattanutta pelargonin poikasta ja muutenkin puuhastellut tuossa ulkona. Lisäksi join päiväkahvin ulkona ja neuloin uutta pipoa syksyä varten. Ihan jees ja aika normilauantai.

N44

Ihana. Ihana asenne. Elämää!

Vierailija

Lapsiperheelliset ovat vaatimuksissaan kohtuuttomia ja vievät ihan kaiken huomion niin etten näe vanhempiani kuin kaksi kertaa vuodessa. Aikuinen sisar ja hänen lasten perheet koko ajan etusijalla. Saan jopa kaksi tuntia aikaa kesällä ja toiset talvella kun käydään katsomassa olenko hengissä vielä. Vanhempien kuolema olisi helppo kun olen napanuorasta irti päässyt ajat sitten perheellisten vaatiessa koko ajan omaa aikaa ja lastenhoitoapua. Puhelimessa hätäseen kysytään että mitä kuuluu kakaroiden kiljuessa taustalla niin lyön ihan samantein luurin korvaan että ei tarvitse vaivautua. Sisar sörssinyt kaikki suhteensa ja ulkonäkö niin rupsahtanut ettei senkään puolesta enää vedä miehiä puoleensa. Päästään sairas mutta kakaroita tullut liuta veronmaksajien elätettäväksi. Päivääkään ei ole viitsinyt töitä tehdä. Alapää toimii näillä tapauksilla kuitenkin aina lahjakkaasti. Kiitos siitä että adhd suku on lisääntynyt samanlaisilla sossuloisilla hänen ansiostaan ja hän on ylpeä kun on tehnyt jälkeläisiä joista kenestäkään ei ole tullut veronmaksajaa muuta kuin veronkuluttajia.  

Yksin vietän viikonloput. Saisin ystäviä mutta en tällä hetkellä jaksa. On meitä ohitettuja ihmisiä hyvin paljon eikä mene tasan onnenlahjat. Vähintään se on sääntö että perheessä osa ohitetaan jos toiset elävät niin että vievät kaiken energian ja huomion itseensä. Sisar niin mustasukkainen että soittelee koko ajan jos sen kaksi tuntia saan huomioo ja tunnen silloinkin olevani varkaissa. Täysin narsistinen ja läheisriippuvainen sisar eikä saa omia ystäviä ollenkaan. Riippuu koko ajan vanhemmissaan. Järjestää heille ohjelmaa koko ajan etteivät ne pääse mihinkään muualle. Mun kanssa sovitut ajat perutaan koko ajan jos sisar saa tietää niin siellä tarvitaan heti just lastenhoitoapua silloin. Hauskaa että korona aikaan meille ei saanut tulla ollenkaan mutta sisaren sakkia sai tavata eikä korona rajoitukset koskeneet heitä. Mun suhteen vaan oli korona vaara. 

Vierailija

Kotona yksin tai kutsun fuckbuddyn kylään. Olen introvertti enkä kaipaa mitään sen kummempaa tekemistä viikonloppuisin kun palaudun töistä. Kotona on paljon mielekästä tekemistä ja netin äärellä kyllä kuluu aika!

Vierailija

Viikonloppuni ei eroa arkipäivistä.
Olen kotosalla aviomiehen ja kissan kanssa. Katsellaan sarjoja, kahvitellaan, tehdään ruokaa, ollaan ehkä pihalla, nukutaan. Hyvää elämää.

Ennen käytiin usein viikonloppuisin kirppareilla tai museoissa tai kaupoissa tai tapahtumissa, sellaista päiväretkeilyä. Nyt ei sitten käydä enää missään, ollaan vain kotona. Aiemmin surin usein sitä ettei minulla ole ystäviä tai kaveriporukkaa, jonka kanssa mennä ja kokoontua ja juhlia. En tiedä miten sellainen elämä mulle oikeasti sopisikaan, kun olen niin vahvasti introvertti ja jännitän sosiaalisia tilanteita. On kai vaan ulkopuolinen olo.

N31

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Lapsiperheelliset ovat vaatimuksissaan kohtuuttomia ja vievät ihan kaiken huomion niin etten näe vanhempiani kuin kaksi kertaa vuodessa. Aikuinen sisar ja hänen lasten perheet koko ajan etusijalla. Saan jopa kaksi tuntia aikaa kesällä ja toiset talvella kun käydään katsomassa olenko hengissä vielä. Vanhempien kuolema olisi helppo kun olen napanuorasta irti päässyt ajat sitten perheellisten vaatiessa koko ajan omaa aikaa ja lastenhoitoapua. Puhelimessa hätäseen kysytään että mitä kuuluu kakaroiden kiljuessa taustalla niin lyön ihan samantein luurin korvaan että ei tarvitse vaivautua. Sisar sörssinyt kaikki suhteensa ja ulkonäkö niin rupsahtanut ettei senkään puolesta enää vedä miehiä puoleensa. Päästään sairas mutta kakaroita tullut liuta veronmaksajien elätettäväksi. Päivääkään ei ole viitsinyt töitä tehdä. Alapää toimii näillä tapauksilla kuitenkin aina lahjakkaasti. Kiitos siitä että adhd suku on lisääntynyt samanlaisilla sossuloisilla hänen ansiostaan ja hän on ylpeä kun on tehnyt jälkeläisiä joista kenestäkään ei ole tullut veronmaksajaa muuta kuin veronkuluttajia.  

Yksin vietän viikonloput. Saisin ystäviä mutta en tällä hetkellä jaksa. On meitä ohitettuja ihmisiä hyvin paljon eikä mene tasan onnenlahjat. Vähintään se on sääntö että perheessä osa ohitetaan jos toiset elävät niin että vievät kaiken energian ja huomion itseensä. Sisar niin mustasukkainen että soittelee koko ajan jos sen kaksi tuntia saan huomioo ja tunnen silloinkin olevani varkaissa. Täysin narsistinen ja läheisriippuvainen sisar eikä saa omia ystäviä ollenkaan. Riippuu koko ajan vanhemmissaan. Järjestää heille ohjelmaa koko ajan etteivät ne pääse mihinkään muualle. Mun kanssa sovitut ajat perutaan koko ajan jos sisar saa tietää niin siellä tarvitaan heti just lastenhoitoapua silloin. Hauskaa että korona aikaan meille ei saanut tulla ollenkaan mutta sisaren sakkia sai tavata eikä korona rajoitukset koskeneet heitä. Mun suhteen vaan oli korona vaara. 


No sun sisar olisi tollanen ilman lapsiakin. Mulla juuri LAPSETON sisar on tuollainen ja vanhempani hyysäävät tuota lapsetonta siskoani koko ajan ja siivoavatkin hänen kotinsa. Minä näen vanhempiani kerta vuoteen 15 min, muulloin eivät ehdi kun ”auttavat” siskoa.

Et nyt itse siis huomaa että kyse on ihmistyypistä, ei siitä onko lapsia vai ei.

Vierailija

Surffailen netissä, joskus harvoin katson tv:tä, käyn ruokakaupassa tai muuten vain ajelen autolla. Ulkoilu ja kuntosalikin kuuluu vapaa-aikaan.
Eli tylsän leppoisaa elämää. Introverttina nautin yksinolosta. Vielä kun löytäisi fuckbuddyn, elämä olisi aika jees.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mulla on perhe, joten en ole ihan otsikossa kuvattu henkilö, mutta kommentoin vaan että perheellinenkin voi olla yksinäinen (joskin eri tavalla). Mulla ei ole ollut 20 vuoteen välejä lapsuudenkotiin, toinen vanhemmista hirviö hakkaajanarsisti. Koen suurta juurettomuutta ja irrallisuutta kun ei ole yhteyttä sukuun ja vanhempiin.
Ystäviä ei ole, ei ole oikein koskaan ollut vaikean lapsuuden takia, en ole oikein osannut luottaa keneenkään enkä osaa solmia suhteita.
Miehelle ei voi puhua likimainkaan kaikista asioista, lapsille ei sitäkään vähää.
Toki viikonloppuisin on ns tekemistä kun juoksee ja palvelee, siivoaa ja pyykkää (vielä pieniäkin lapsia) mutta se ystävättömyys satuttaa myös minua. Se ettei tule kohdatuksi, nähdyksi, kuulluksi.
joskus nuorena ihmettelin itsekin miten joku perheellinen voi kokea olevansa yksinäinen. Nyt tiedän mitä se tarkoittaa, on ihan todellinen ilmiö olla yksinäinen vaikka lapsia olisikin.

Tähän loppuun vielä sanon että olen ollut vuosia myös ”yksin-yksin” siis ihan kokonaan, ilman parisuhdetta ja perhettä. En tiedä johtuuko se iästä (silloin olin nuori opiskelija ja vasta työelämään siirtynyt) mutta silloin se ei jotenkin haitannut samalla tapaa kuin nyt haittaa. Ehkä mulla on joku keski-iän/neljänkympin kriisi :)

Sun teksti oli kuin minun kirjoittamani... Hyvin paljon samoja kokemuksia ja tuntemuksia. Tosin, nyt eron jälkeen olen vielä yksinäisempi. :( Aika kuluu lähinnä päivästä toiseen selviytyessä ja lapsia odotellessa.

Vierailija

Hei, täällä myös yksi ohitettu henkilö. Yritän kyllä olla aktiivinen, mutta loputtomasti ei viitsi tuppautua kun kaikilla on ne nuoruutensa yms kaveripiirit joihin ei mahdu enää. Jouduin itse äitini mukana muuttamaan melkein joka vuosi, joten en koskaan ehtinyt juurtua mihinkään ja aikuisena en ole kai vaan jotenkin enää osannut. Olen hauska, fiksu ja keskusteleva, paljon kokenut nainen. Mielestäni hyvä ystävä olisin. Voi miksi ei ole mitään appsia ystävän hakuun.. Voisiko joku perustaa jonkinlaisen chatti tms ryhmän, jota kautta me ohitetut voisimme verkostoitua?

Vierailija

Ohitettu täälläkin. Tapasin eilen ystävääni ensimmäisen kerran tänä vuonna ja hän onnistui korostamaan kiirettään niin että melkein pyysin anteeksi vaivannäköä (siis sitä että kutsuin hänet kahvittelemaan). Suurin osa porukasta on niin kiireisiä ettei aikaa tunnu löytyvän, olisi kiva tulla kutsutuksi johonkin tai että joku kysyisi mitä kuuluu.

Mutta teen sitten juttuja yksikseni. Vaikka kyllähän se kirvelee

Vierailija

Juu. Tai että viestiisi ei yhtäkkiä enää vastata. Mitään. Koskaan. Itsellä pari ainoatakin lapsuuden kaveria tehnyt näin. Pahalta tuntuu, vaikka kuinka yrittäis ymmärtää.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ihan vaan olen ja lepään, aiheuttaa välillä näköjään suurtakin aggressiivisuutta ja suuttumusta lapsellisten (tai jopa vain parisuhteellisten)keskuudessa. Luen, liikun, kuuntelen musiikkia jne. Heillä tuntuu olevan kova kiire luetella mitä kaikkea on taas tehty ja missä käyty, pariskuntana tai perheellä. Halveksivat ja säälivät(?), kun mulla ei ole mitään elämää(sellainen asenne siis heillä itsellään).

Turhaan säälivät, tykkään omasta rauhastani ja seurastani enmmän kuin jatkuvan arvostelun ja joka paikkaan koko ajan juoksemisen pakossa. Eiköhän se ole yksi syy, etten ole hankkinut lapsia etten itse haluaisi ravata koko ajan lastenkin takia huvipuistoissa ym. Näköjään rauhallista elämää paheksutaan sitten kovin. Ja sitä ei ymmärretä tai uskota, jos ne välit sukulaisiin ei jostakin syystä olekaan hyvät, pitäisi ilmeisesti silti jatkuvasti niidenkin luo mennä vaikka aiheuttaisivat sulle vaan valtavaa ahdistusta käytöksensä takia.


Pelkkä olen ja lepään kuulostaa kovin psssiiviselta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Juu. Tai että viestiisi ei yhtäkkiä enää vastata. Mitään. Koskaan. Itsellä pari ainoatakin lapsuuden kaveria tehnyt näin. Pahalta tuntuu, vaikka kuinka yrittäis ymmärtää.

Ohis kannattaa miettiä sitä viestin sisältöä.

Vierailija

Mä jouduin aloittaa masennuslääkkeen jotta edes hieman kestäisin tätä elämää. Ikä vasta 30v mut vuosia kun tämä ongelma on kestänyt+ arjen ja työelämän huolet niin AVOT.

Mä mietin miten tätä kestää vielä 70 vuotta.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla