En keksinyt mitään osuvaa, omaa surkeuttani vain.

En oikeen tiennyt mihin kirjoittaa, en odota vastauksia tai mitään, kunhan puran omaa surkeuttani. Tai no, "surkeutta" koska kaikkihan on oikeesti hyvin! Tänään on vain ollut jotenkin kumma olo koko päivän, itkettänyt ja surettanut ihan typerät asiat. Milloin mulla on ikävä lapsuuden ystävää ja seuraavassa hetkessä itken lapsieni suloisuutta. Päällimmäisenä ehkä kuitenkin ikävä menetettyä nuoruutta, kadotettuja ystäviä, omaa saamattomuutta. Ja se peikko sisälläni, sekundäärinen lapsettomuus (yritämme kolmatta, jo 3vuotta....).

Rakastuin nuorena, tulin yllättäen raskaaksi (tai no, tietäähän sen mitä voi seurata kun ilman ehkäisyä touhuaa), saatiin ihana lapsi, nyt ollaan oltu vajaa 5 vuotta yhdessä, toinenkin lapsi, oma talo, hyvät työpaikat.... Kaikki mitä voi toivoa, liittomme on onnellinen ja terveyttä piisaa eikä rahastakaan ole kovin tiukkaa. Silti mietin mitä menetin. Suurin osa ystävistäni (tai oikeastaan "ystävistä, ei he ole pitäneet yhteyttä enää pitkään aikaan) on minut unohtanut. "Parhaan ystäväni" kanssa olen puhunut viimeksi marraskuussa, kun minä soitin ja kyselin kuulumisia (edellisen kerran oltiin puhuttu keväällä kun minä soitin jälleen...), hän ei missään vaiheessa kysynyt mitä minulle kuuluu. Puhuimme 1,5h hänen työjuttujaan ja asunnon remppa asioita. Kivaa.

Toisen hyvän ystäväni olen nähnyt viimeksi häissäni 7/11 ja puhut myös siloin.Olen yrittänyt soittaa mutta ilmeisesti ei kiinnosta.

Muilla lapsellisilla kavereilla on vaan niin kiire koko ajan, ettei heitä ehdi milloinkaan tavata. Tai niin olen ymmärtänyt.

Miksi mun elämästä tuli näin yksinäistä? Tämän hetkinen paras ystäväni on mieheni. Tai ei mulla kai enää muita ystäviä olekaan. Ei ketään toista enää kiinnosta mitä MINULLE kuuluu.