Puhuttiin eilen pitkään ystävän kanssa
Ja hän on onnellinen, kun on terve, itsenäinen, hyvä työpaikka yms. Itse olen sairas, en itsenäinen, ei työtä ja apua, tutkimuksia on mulle tehty valtavasti. Olen hypännyt psykologilla juttelemassa yms ei apua. Mistä voimaa jaksaa elää?
Kommentit (24)
Vierailija kirjoitti:
Mikä pointti tässä oli?
Pointti oli se ettei meinaa jaksaa elää näin.
Täällä toinen! Mulla on myös tuollainen ystävä, mutta en ole kateellinen vaan iloinen, että hän jaksaa olla ystäväni kaiken sen jälkeen mitä olen hänelle kertonut.
En oikein osaa sanoa sinulle muuta, kun toivottaa isosti tsemppiä. Uskon, että kaikilla on toivoa. Minkä ikäinen olet ja haluatko avata taustaasi enemmän?
Vierailija kirjoitti:
Täällä toinen! Mulla on myös tuollainen ystävä, mutta en ole kateellinen vaan iloinen, että hän jaksaa olla ystäväni kaiken sen jälkeen mitä olen hänelle kertonut.
Iloinen minäkin olen hänen puolestaan. En omaa paskaa elämääni toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleni
Voi ap!
Mä oon samassa jamassa, tosin mulla ei ole ystäviä.
En valitettavasti voi auttaa...
Vierailija kirjoitti:
En oikein osaa sanoa sinulle muuta, kun toivottaa isosti tsemppiä. Uskon, että kaikilla on toivoa. Minkä ikäinen olet ja haluatko avata taustaasi enemmän?
Eläkeikään ei ole enää kamalasti aikaa. Olen aina ollut joko miehistä t a i yhteiskunnasta riippuvainen
No ole iloinen siitä että joku jaksaa sua kuunnella.
En tiedä. Joillekin vain kasaantuu ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein osaa sanoa sinulle muuta, kun toivottaa isosti tsemppiä. Uskon, että kaikilla on toivoa. Minkä ikäinen olet ja haluatko avata taustaasi enemmän?
Eläkeikään ei ole enää kamalasti aikaa. Olen aina ollut joko miehistä t a i yhteiskunnasta riippuvainen
Oliko tää ap?
Siis sulla on ystäviä ja mieskin!
No et siis ainakaan täysin syrjäytynyt.
Se on jo todella hyvä alku!
Etkö saa heiltä tukea?
Vierailija kirjoitti:
No ole iloinen siitä että joku jaksaa sua kuunnella.
Onhan se kiva juttu kun oma mies inhoaa niin ei siitä juttukaveriksi oikein ole
Ei tuosta miehestä oikein iloa ole.
Itse olen vuosi vuodelta hoksannut, että parhain tuki ja juttukaverini on oma aviopuolisoni, noh, tottahan se on ollut kohtaamisestamme ensimmäisestä kerrasta asti ja seurusteluajastamme lähtien. Loppuen lopuksi aikoinamme kun saimme omat lapsemme, ja meillä oli oma perhe, niin ja nykyisin jo lapsenlapsi, niin olen huomannut elämäni taipaleen varrella, että yksikään parhainkaan ystäväni ei voi täyttää oman rakkaani puolisoni paikkaa, eikä tulla omien lapsiemme sijalle. Ystävät ja muut lähisukulaiset ovat vain silloin tällöin tavattavia omien elämiemme kertomusten puolin ja toisin puitavien asioittemme ns. jätesankkoja hyvässä ja pahassa. Mitään konkreettista tukea ei heiltä kuitenkaan saa. Henkinen tuki on vain sellaista päivittelyä ja lohduttelua tolkuttaen vaan tyylillä: "pärjäilemisin" ja niinhän se itseltänikin heille päin. Toisaalta joillekin voisi sanoa lopulliset irtiottosanansa, mutta ei vaan viitsi, koska kuitenkin esittävät aika-ajoin olevansa niin ystäviä ja kannustavia.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen vuosi vuodelta hoksannut, että parhain tuki ja juttukaverini on oma aviopuolisoni, noh, tottahan se on ollut kohtaamisestamme ensimmäisestä kerrasta asti ja seurusteluajastamme lähtien. Loppuen lopuksi aikoinamme kun saimme omat lapsemme, ja meillä oli oma perhe, niin ja nykyisin jo lapsenlapsi, niin olen huomannut elämäni taipaleen varrella, että yksikään parhainkaan ystäväni ei voi täyttää oman rakkaani puolisoni paikkaa, eikä tulla omien lapsiemme sijalle. Ystävät ja muut lähisukulaiset ovat vain silloin tällöin tavattavia omien elämiemme kertomusten puolin ja toisin puitavien asioittemme ns. jätesankkoja hyvässä ja pahassa. Mitään konkreettista tukea ei heiltä kuitenkaan saa. Henkinen tuki on vain sellaista päivittelyä ja lohduttelua tolkuttaen vaan tyylillä: "pärjäilemisin" ja niinhän se itseltänikin heille päin. Toisaalta joillekin voisi sanoa lopulliset irtiottosanansa, mutta ei vaan viitsi, koska kuitenkin esittävät aika-ajoin olevansa niin ystäviä ja kannustavia.
Mun mieheni ei ole yhtään kannustava eikä halua juttujani kuunnella.
Vierailija kirjoitti:
Voi ap!
Mä oon samassa jamassa, tosin mulla ei ole ystäviä.En valitettavasti voi auttaa...
Minä myös.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen vuosi vuodelta hoksannut, että parhain tuki ja juttukaverini on oma aviopuolisoni, noh, tottahan se on ollut kohtaamisestamme ensimmäisestä kerrasta asti ja seurusteluajastamme lähtien. Loppuen lopuksi aikoinamme kun saimme omat lapsemme, ja meillä oli oma perhe, niin ja nykyisin jo lapsenlapsi, niin olen huomannut elämäni taipaleen varrella, että yksikään parhainkaan ystäväni ei voi täyttää oman rakkaani puolisoni paikkaa, eikä tulla omien lapsiemme sijalle. Ystävät ja muut lähisukulaiset ovat vain silloin tällöin tavattavia omien elämiemme kertomusten puolin ja toisin puitavien asioittemme ns. jätesankkoja hyvässä ja pahassa. Mitään konkreettista tukea ei heiltä kuitenkaan saa. Henkinen tuki on vain sellaista päivittelyä ja lohduttelua tolkuttaen vaan tyylillä: "pärjäilemisin" ja niinhän se itseltänikin heille päin. Toisaalta joillekin voisi sanoa lopulliset irtiottosanansa, mutta ei vaan viitsi, koska kuitenkin esittävät aika-ajoin olevansa niin ystäviä ja kannustavia.
Sulla sentään on muitakin kuin itsesi ja miehesi.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä. Joillekin vain kasaantuu ongelmia.
Sen kun tietäisi, että miksi.
Up