Jos olette joutuneet sietämään paljon fyysistä kipua, esim. sairauden/toimenpiteiden takia, miten suhtaudutte kipuun nykyään?

Kipuun tottuu/turtuu ja sitä oppii sietämään osana elämää.

Minä taas olen herkistynyt ihan kamalasti kipuun epäonnistuneen synnytyksen ja haljenneen lantion jälkeen... Itken pienestäkin kivusta, menen hammaslääkäriin vain kunnolla huumattuna, kaikkeen pieneenkin kipuun otan heti lääkkeen. Ennen siedin mielestäni kipua todella hyvin, en edes muista että olisin ottanut särkylääkettä mihinkään paitsi kuukautiskipuihin.

Ystäväni on kärsinyt pidempään todella pahoista selkävaivoista ja odottaa pääsyä leikkaukseen. Hän sanoi, että kipuun ei totu. Siihen vain oppii asennoitumaan ja sen kanssa oppii elämään. Mutta siihen ei ikinä totu.

Kestän kipua juurikin hengitellen eikä ulina auta, mutta toisaalta olen luopunut ajatuksesta että kärsimällä ja sinnittelyllä saisi kirkkaamman kruunun, sen sijaan suhtaudun hyvin myönteisesti tehokkaaseen kivun lääkehoitoon. Vaikka nyt joka kolausta tai lievintä päänsärkyä ei tarvitse lääkkeillä hoitaa, niin palkintoja ei myöskään jaeta siitä että menettää toimintakykynsä, tiuskii läheisille, estää toipumistaan ja hankkii kroonisen kivun vain ollakseen sisukas ihminen joka syö särkylääkettä vasta kun on ihan pakko.

Mulla on kroonista kipua. Tunnen siis koko ajan kipua ja oon herkistynyt kivulle, että pikkujututkin sattuu sikana.

Joo, tavallaan just noin.

Kivun on oppinut ottamaan vasraan.

Ehkä liiankin hyvin, koska joskus viivytän

esim. lääkäriin menoa turhaan, koska olen tottunut kipuun.

Vaikea murtuma täälläkin. Ja krooninen oikullinen sairaus.

Olen myös muuttunut siten, että en jaksa kuunnella verinäytteen tai rokotuksen voivottelua.

Fyysisen kivun ymmärtää. Leikkauksen jälkeiset kivut.

En ole tottunut kipuun (luen tähän mukaan myös ruumiillisen pahoinvoinnin ja huimauksen). Kipu aiheuttaa minulle kärsimystä.

"Taistelen" myös kipua vastaan sikäli, että yritän lopettaa eli voittaa sen esim. ottamalla lääkettä, vaihtamalla asentoa, etsimällä tietoa siitä ja sen lievittämisestä, tekemällä suunnitelmia sen lievittämiseksi (esim. lääkäriajan varaaminen) ja rukoilemalla. 

Sen olen hyväksynyt, ettei kipu välttämättä lähde pois em. yrityksistä huolimatta. Kestän joten kuten sen tietoisuuden, etten lopulta voi hallita sitä.

Ovatko kipukokemukseni muuttaneet suhtautumistani kipuun? Ovat jonkin verran siten, etten enää mene paniikkiin, jos minulle tulee kipua. Nuorempana hätäännyin enemmän.

En kärsi kroonisesta kivusta. 

Lähinnä mietin ja muistelen, miten hemmetin hirveitä kipuja ihmiskeho kestääkään.

Loppuiän kaverini on hermokipu. Tilanne on samantyylinen kuin jollain aiemmalla kirjoittajalla. Kivunhallinta helpottui huomattavasti, kun erään kerran sairaanhoitaja totesi, että ei kivun kanssa pidä kärvistellä loputtomiin, vaan käyttää lääkkeitä tarvittaessa.

Edelleenkään en vahvoja kipulääkkeitä mielelläni ota, mutta eipä ole niin paljon tarvettakaan, kun en omalla kärvistelyllä ja stressillä kipua lietso. Lisäksi en jatkuvasti yritä pienentää kipukynnystä nostavan lääkkeen annosta, vaikka se rajoittaa väsyttävän vaikutuksensa vuoksi elämää.

Yksittäisen kivun sietämiseen ei ole muutosta mielestäni tullut. Esim. päänsärky saa olla aika kova ennenkuin lääkettä otan.

Krooninen kipu aiheuttaa lamautumista ja masennusta, mutta kipua ei tajua ja sen astetta on vaikea arvioida, kun sen mukanaoloon on tottunut. Joskus havahtuu, että on tässä ehkä kolmatta päivää ollut tavallista kovemmat kivut, pitäisiköhän asialle tehdä jotain.

Kovasta kivusta esimerkiksi leikkausten jälkeen on jäänyt lääkemyönteisyys, pelko kivusta ja pelko siitä, että kipua ei uskota ja tarpeeksi lääkkeitä ei saa. Ennen tietyn rajan ylittämistä olin ollut mielestäni hyvä kivun kestäjä, mutta kyllä ankaran kivun kärsiminen on painajaismaista ja vaikeaa sietää.

En oo koskaan napsinut buranaa tai panadolia kipuihin. Kokeilin pari kertaa eikä ne auttaneet. Nyt menee lyricaa päivittäin kipuihin, mutta kipua tunnen silti, mutta siihen kin tottuu. En muista enää päivää ilman kipuja, että miltä se oikein tuntui!

Mutta niin minäkin olen herkistynyt kiputuntemuksille, mutta tottumisen takia en noteeraa niitä enää mitenkään.

Oon niin tottunut tähän olotilaan, niin en osaa enää edes kuvailla kuinka kivulias olo minulla on.

T. Krooninen kipuoireyhtymä

Sairastan useampaa sairautta, joihin kuuluu kipu. Mulla kipu on siis kroonista. Ollut jo yli 20 vuotta.

Alussa pyrittiin hoitamaan lääkkeillä, joka kerta yhä vahvemmilla kunnes puhalsin pelin poikki. Hain kipukuntoutukseen, jossa opin lääkettömistä hoidoista ja niissä olen pitäytynyt jo yli 10 vuotta.

Lääkkeiden lopettaminen oli yllättävää: kivut eivät muuttuneet yhtään pahemmiksi, ts. lääkkeistä saatu apu kipuun oli ollut melko minimaalista mun tapauksessa.

Asenne kipuun muuttuu täysin kun kärsit kroonisesta kivusta. Kipuun ei enää suhtaudu kuten terve ihminen, eli siitä ei hätäydy. Se ei ole poikkeus vaan normi. Joku on kuvannut terveen ihmisen kipua palohälytykseksi -- kroonikolla palohälytyksessä on bugi joten hälyttää koko ajan, joten siihen ei samalla lailla kiinnitä enää huomiota. Vähän kuin jos menet uimaan ja hai puraisee sua jalasta, olet aivan shokissa. Jos olet krooninen kipupotilas, olet niin tottunut siihen, että se hai järsii koko ajan enemmän tai vähemmän pohjettasi, että yleensä rapsutat sitä selästä ja sitten kun hermo alkaa mennä, yrität pikkuisen potkia sen siitä pois, se vähän kuin sellainen ärsyttävä kotieläimeksi vastoin parempaa tietoa otettu villieläin.

Kipuun siis tavallaan tottuu. Sen ottaa rauhallisemmin, joten mitä enemmän kipua kestää, sitä enemmän kipua kestää. Mustalla huumorillakin voi asiaan suhtautua: Ai kun koskee, olen siis elossa vielä! Toisaalta oppii elämään kivun kanssa niin, että tietää mikä laukaisee kivut ja osaa välttää niitä tekijöitä, ja toisaalta osaa käyttää monia kivunhallintametodeja ja huomioi ruokavalionsa ja lepää tarpeeksi.

Vanhempana kipu ei tunnu niin rajulta kuin nuorempana. Ikä turruttaa. Pahimpia kipuja ovat olleet hammaskipu pahimmillaan operaatio yhteydessä kun on oikein tulehtunut parodontiitti ja mätä lentää, ja sitten paha iskias. Iskias pahimmillaan on todella raaka kokemus. Jalka saattaa lähteä alta kivusta pyrkiessäsi vessaan ja kaadut hallitsemattomasti, puolen kääntäminen sängyssä vie lähes tajun, tai et pysty siihen ollenkaan. Saatat maata vatsallasi tunteja keittiön lattialla koska et vain pysty liikkumaan.

Lääkäreitä iskias ei kiinnosta yhtään. "Käy lenkillä", tai jotain muuta vastaavaa kun et pysty kävelemään.

Jos pystyt liikkumaan asunnossasi, niin iskiaksesi ei ole paha.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempana kipu ei tunnu niin rajulta kuin nuorempana. Ikä turruttaa. Pahimpia kipuja ovat olleet hammaskipu pahimmillaan operaatio yhteydessä kun on oikein tulehtunut parodontiitti ja mätä lentää, ja sitten paha iskias. Iskias pahimmillaan on todella raaka kokemus. Jalka saattaa lähteä alta kivusta pyrkiessäsi vessaan ja kaadut hallitsemattomasti, puolen kääntäminen sängyssä vie lähes tajun, tai et pysty siihen ollenkaan. Saatat maata vatsallasi tunteja keittiön lattialla koska et vain pysty liikkumaan.

Lääkäreitä iskias ei kiinnosta yhtään. "Käy lenkillä", tai jotain muuta vastaavaa kun et pysty kävelemään.

Jos pystyt liikkumaan asunnossasi, niin iskiaksesi ei ole paha.

Iskiaksessa lääkärit sanovat: "Ei se akuutti vaihe kestä kuin 3 kuukautta tai enintään 3 vuotta"... :D

Olen alistunut siihen, että tähän kasvohermo-ongelmaan ei mitään ihmelääkettä ole, ja että se tulee silloin kun tulee eikä luultavasti jätä minua rauhaan vaan joudun elämään sen kanssa loppuikäni.

Eniten vaikeuksia aiheuttaa se, että kipuiluni ei näy ulospäin. Sentään hyvä kun puoliso tietää asiaintilan.

Muille sitä pitää sitten selitellä eikä aina jaksaisi, joskus on pakko, koska hermokivusta seuraa muita hyvin ikäviä sivuvaikutuksia.

En halua syödä vahvoja (huumaavia) lääkkeitä, vaan kärvistelen ja yritän ottaa rennosti. Tosin pelkään aina suvantovaiheessa, että taas se pian alkaa ja haittaa elämääni rankasti.

Kannattaa hakeutua hoitavan lääkärinsä ja Kelan kautta kipukuntoutukseen. Itse olin aikoinani sellaisella ja siitä on ollut valtavasti apua, vielä vuosia myöhemmin.