Miksi tukkipuut kipataaan veteen? *asiat jotka ihmetyttää*

Miten ne tukit päätyy oikeaan osoitteeseen, kun enää ei ole tukinuittajia? Onko joku siellä joen varrella sitten vastaanottamassa, kun ne tukit itekseen lipuvat joen mukana vai? Monia, monia uittotukkeja uimarannoilta takaisin veteen työntäneenä vaan ihmettelen.

[quote author="Vierailija" time="22.06.2013 klo 23:23"]

Miten ne tukit päätyy oikeaan osoitteeseen, kun enää ei ole tukinuittajia? Onko joku siellä joen varrella sitten vastaanottamassa, kun ne tukit itekseen lipuvat joen mukana vai? Monia, monia uittotukkeja uimarannoilta takaisin veteen työntäneenä vaan ihmettelen.

[/quote]

Uimarannan uittotukit ovat jostain hajonneesta nipusta karanneita.  Ei niitä enää kannata takaisin veteen työntää, sinne pohjaan ne kuitenkin uppoavat. Paeempi nostaa rannalle.

Entiseen aikaan puut todellakin uivat itsekseen alavirtaan. Vielä ainakin 1990-luvulla oli eräänlainen matkailunähtävyys Autioniemen vastuu Kemijoessa. Tietääkseni puut kerättiin siinä lautoiksi, joissa uitettiin Kemijärven ohi. Muinoin oli Euroopan suurin lanssi (=raakapuuvarasto) melko pienen Loukisen varressa Lapissa. Olihan siinä melkoinen kasa puuta, jos Rovaniemen rautatieaseman puuvarastotkin näyttävät aika suurilta. Olihan se eräänlainen nähtävyys sekin, kun joskus keväällä uittoaikaan nousi tulva yllättäen liian korkealle ja puut uivat tulvavesien mukana pitkin rantametsiä.

Ennen oli jokisuilla, mm. Kemissä suuret erottelutyömaat, joilla naiset ja nuoret miehet vetivät kekseillä (KVG) eri puulajit ja omistajien puut erilleen. Nykyään niput kuljetetaan suoraan oikeille omistajille, eli tehtaille.

Seuraava kysymys koskee luultavasti voimalaitoksia, eli miten tukit uitettiin niiden ohi. Vastaus on tässä: niissä on erityiset uittorännit, joita pitkin puut ohittavat voimalaitoksen.

Puro- ja jokiuitto oli todella raskasta työtä. Kumma kyllä, vieläkin niissä mukana olleet muistelevat niitä mukavina aikoina. Ehkä se johtuu siitä, että muistelijat elivät silloin nuoruutensa parhaita vuosia ja voimiensa päiviä, ja jokivarsissa raskasta työtä tehden vietetyt keväät olivat erikoisia.

Olen vaikuttunut! AV:lla tiedetään jopa tukin uitosta näin paljon näinä päivinä. Kyllä täällä on tietävää porukkaa:). Taas itsekin "viisastui" siinä sivussa.

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 10:13"]

Puro- ja jokiuitto oli todella raskasta työtä. Kumma kyllä, vieläkin niissä mukana olleet muistelevat niitä mukavina aikoina. Ehkä se johtuu siitä, että muistelijat elivät silloin nuoruutensa parhaita vuosia ja voimiensa päiviä, ja jokivarsissa raskasta työtä tehden vietetyt keväät olivat erikoisia.

[/quote]

Olisko ollut myös niin, että tuo työ miellettiin paremmaksi vaihtoehdoksi kuin vaikka tehtaalla puurtaminen (vaihtoehto kouluttamattomille)? Vaikka oli raskasta, niin selkeästi vapaamuotoisempaa kuin liukuhihnan ääressä seisominen. Saattoivat tuntea tekevänsä tärkeää työtä, sellaista, joka ei ehkä kaikilta onnistunut.

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 11:19"]

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 10:13"]

Puro- ja jokiuitto oli todella raskasta työtä. Kumma kyllä, vieläkin niissä mukana olleet muistelevat niitä mukavina aikoina. Ehkä se johtuu siitä, että muistelijat elivät silloin nuoruutensa parhaita vuosia ja voimiensa päiviä, ja jokivarsissa raskasta työtä tehden vietetyt keväät olivat erikoisia.

[/quote]

Olisko ollut myös niin, että tuo työ miellettiin paremmaksi vaihtoehdoksi kuin vaikka tehtaalla puurtaminen (vaihtoehto kouluttamattomille)? Vaikka oli raskasta, niin selkeästi vapaamuotoisempaa kuin liukuhihnan ääressä seisominen. Saattoivat tuntea tekevänsä tärkeää työtä, sellaista, joka ei ehkä kaikilta onnistunut.

[/quote]

Uittotyössä entisaikaan oli monta hyvää puolta. Siitä maksettiin hyvin, koska työtä tehtiin pitkät päivät. Varsinaista työtä ei kuitenkaan ollut paljon, koska purouitossa lähinnä valvottiin  että sumia ei synny. Työtä oli myös tarjolla niihin aikoihin kun muuta sesonkityötä ei ollut (keväisin). Työ jatkui kesään asti, jolloin taas maatalous tarjosi mm. heinätöitä. Syksyllä oltiin vapaalla ja lumen tulon aikoihin aloitettiin metsätyöt.

Nykyidin puuniput vedetään laivan perässä, joten perille menevät. Ne uimarannalta löytyvät on karanneita puita. Ei kannata sinne takaisin työntää. Uppoavat vaan ja joku voi loukkaantua kun sukeltaa niihin.

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 11:42"]

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 11:19"]

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 10:13"]

Puro- ja jokiuitto oli todella raskasta työtä. Kumma kyllä, vieläkin niissä mukana olleet muistelevat niitä mukavina aikoina. Ehkä se johtuu siitä, että muistelijat elivät silloin nuoruutensa parhaita vuosia ja voimiensa päiviä, ja jokivarsissa raskasta työtä tehden vietetyt keväät olivat erikoisia.

[/quote]

Olisko ollut myös niin, että tuo työ miellettiin paremmaksi vaihtoehdoksi kuin vaikka tehtaalla puurtaminen (vaihtoehto kouluttamattomille)? Vaikka oli raskasta, niin selkeästi vapaamuotoisempaa kuin liukuhihnan ääressä seisominen. Saattoivat tuntea tekevänsä tärkeää työtä, sellaista, joka ei ehkä kaikilta onnistunut.

[/quote]

Uittotyössä entisaikaan oli monta hyvää puolta. Siitä maksettiin hyvin, koska työtä tehtiin pitkät päivät. Varsinaista työtä ei kuitenkaan ollut paljon, koska purouitossa lähinnä valvottiin  että sumia ei synny. Työtä oli myös tarjolla niihin aikoihin kun muuta sesonkityötä ei ollut (keväisin). Työ jatkui kesään asti, jolloin taas maatalous tarjosi mm. heinätöitä. Syksyllä oltiin vapaalla ja lumen tulon aikoihin aloitettiin metsätyöt.

[/quote]

Mihin ihmeeseen perustat tietosi? Ei se uitto todellakaan ollut pelkkää sumien purkamista ja töitä oli aidosti todella paljon, ei siellä seisoskeltu. Ja miksi ihmeessä oltaisiin oltu syksyllä vapaalla, kun maataloudessa oli töitä enemmän kuin tarpeeksi?

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 16:00"]

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 11:42"]

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 11:19"]

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 10:13"]

Puro- ja jokiuitto oli todella raskasta työtä. Kumma kyllä, vieläkin niissä mukana olleet muistelevat niitä mukavina aikoina. Ehkä se johtuu siitä, että muistelijat elivät silloin nuoruutensa parhaita vuosia ja voimiensa päiviä, ja jokivarsissa raskasta työtä tehden vietetyt keväät olivat erikoisia.

[/quote]

Olisko ollut myös niin, että tuo työ miellettiin paremmaksi vaihtoehdoksi kuin vaikka tehtaalla puurtaminen (vaihtoehto kouluttamattomille)? Vaikka oli raskasta, niin selkeästi vapaamuotoisempaa kuin liukuhihnan ääressä seisominen. Saattoivat tuntea tekevänsä tärkeää työtä, sellaista, joka ei ehkä kaikilta onnistunut.

[/quote]

Uittotyössä entisaikaan oli monta hyvää puolta. Siitä maksettiin hyvin, koska työtä tehtiin pitkät päivät. Varsinaista työtä ei kuitenkaan ollut paljon, koska purouitossa lähinnä valvottiin  että sumia ei synny. Työtä oli myös tarjolla niihin aikoihin kun muuta sesonkityötä ei ollut (keväisin). Työ jatkui kesään asti, jolloin taas maatalous tarjosi mm. heinätöitä. Syksyllä oltiin vapaalla ja lumen tulon aikoihin aloitettiin metsätyöt.

[/quote]

Mihin ihmeeseen perustat tietosi? Ei se uitto todellakaan ollut pelkkää sumien purkamista ja töitä oli aidosti todella paljon, ei siellä seisoskeltu. Ja miksi ihmeessä oltaisiin oltu syksyllä vapaalla, kun maataloudessa oli töitä enemmän kuin tarpeeksi?

[/quote]

Mihin itse perustat tietosi?

Puro- ja jokiuitossa toki tehtiin paljon valmistelevia töitä. Puomien ja muiden rakenteiden rakentelu, padotus ym. Näitä varten tietenkin tarvittiin työvoimaa. Varsinkin näitä valmistelevia työvaiheita voitiin teettää urakkatyönä. Purouiton tärkein työvaihe oli kuitenkin tukkien ohjaaminen rannalta käsin. Tästä maksettiin uittomiehille päivä- tai jopa tuntipalkkaa.

Jokaisella miehellä oli oma uittopaikkansa, eli ns. vonkapaikka. Tästä paikasta - ja uitto-osuudesta - riippui se, kuinka kevyttä tai raskasta työ oli. Työ ei kuitenkaan ollut jatkuvaa vääntämistä, vaan uiton sujuessa hyvin työ oli lähinnä tarkkailua - ei siis jatkuvaa rehkimistä. Toki suman syntyessä jouduttiin toimimaan todella rivakasti.

Uittotyön suhteellisesta raskaudesta kertoo mielestäni se, että varsinkin jatkosodan aikaan työtä tekivät nuoret pojat ja myös naiset / tytöt. Hilja Mäkitalo (os. Järveläinen) kuvailee uittotyötä:

"Kesällä pääsimme sitten serkkuni Lilin kanssa uittotöihin. Kemijokea pitkin uitettiin pöllejä ja tukkeja. Uittotyö oli kivaa, vaikka välillä puut ruuhkautuivat sumaksi, silloin tuli vipinää saada uittosauvojen ja sestojen kanssa suma puretuksi. Pulskahdimme joskus itsekin veteen tukkien päällä kiipeillessä." suvut.genealogia.fi/jarvelainen/HILJA.doc

Tuskin työ olisi ollut "rattoisaa", jos se olisi ollut raskaudeltaan samaa luokkaa kuin metsätyö. Kuvaus oli toki uitosta isommassa joessa, mutta silti yksittäisenä otteena kertoo yleisemminkin siitä, että työtä ei mielletty suhteettoman rankaksi.

Jos uittotyötä verrataan itse metsätyöhön - johon sitä pitää tietenkin verrata, koska uittomiehethän olivat suurimmaksi osaksi metsätyömiehiä - oli uitto työvaiheena huomattavasti kevyempää ja miellyttävämpää. Tätä ovat useat uittotyötä itse tehneet korostaneet. Uitto oli liikkuvan luonteensa ja työajankohdan vuoksikin miellyttävämpää. Tietenkin mikä tahansa ruumiillinen työ verrattuna vaikkapa moderniin toimistotyöhön on erittäin raskasta, joten täytyy muistaa, että kyse on työn suhteellisesta raskaudesta.

Metsätyömiehillä oli vuodessa useita "luppoaikoja": ensimmäinen sattui lyhyehköksi ajaksi kevättalvella, jolloin hanget ja jäät eivät enää mahdollistaneet puutavaran ajoa. Tämän "lupon" lopetti huhtikuussa alkanut uitto. Toinen "luppo" kesti usein koko loppukesän, vaikka suuri osa miehistä työllistyi heinätöihin tai tulevan talven savottaa valmisteleviin töihin, sahoille, järviuittoon ym.

Tämä kesän työkausi päättyi metsätyömiesten osalta viimeistään syksyllä, kun elonkorjuu oli ohi. Maatalous ei enää uittokaudella todellakaan työllistänyt kuin osan maaseudun työväestöstä ympärivuotisesti. Varsinkin (loppu)syksystä työn tarve oli todella vähäistä. Tuolloin suuri osa varsinkin Pohjois-Suomen miehistä lähinnä odotteli talven metsätöiden alkua, korkeintaan harjoitti kalastamista, metsästämistä tai perunoiden nostoa omalta perunamaalta. Näistä "luppoajoista" metsätyömiesten (ja maaseudun tilattomien elämässä) löytää kyllä tietoja runsaastikin, jos haluaa.

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 16:50"]

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 16:00"]

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 11:42"]

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 11:19"]

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 10:13"]

Puro- ja jokiuitto oli todella raskasta työtä. Kumma kyllä, vieläkin niissä mukana olleet muistelevat niitä mukavina aikoina. Ehkä se johtuu siitä, että muistelijat elivät silloin nuoruutensa parhaita vuosia ja voimiensa päiviä, ja jokivarsissa raskasta työtä tehden vietetyt keväät olivat erikoisia.

[/quote]

Olisko ollut myös niin, että tuo työ miellettiin paremmaksi vaihtoehdoksi kuin vaikka tehtaalla puurtaminen (vaihtoehto kouluttamattomille)? Vaikka oli raskasta, niin selkeästi vapaamuotoisempaa kuin liukuhihnan ääressä seisominen. Saattoivat tuntea tekevänsä tärkeää työtä, sellaista, joka ei ehkä kaikilta onnistunut.

[/quote]

Uittotyössä entisaikaan oli monta hyvää puolta. Siitä maksettiin hyvin, koska työtä tehtiin pitkät päivät. Varsinaista työtä ei kuitenkaan ollut paljon, koska purouitossa lähinnä valvottiin  että sumia ei synny. Työtä oli myös tarjolla niihin aikoihin kun muuta sesonkityötä ei ollut (keväisin). Työ jatkui kesään asti, jolloin taas maatalous tarjosi mm. heinätöitä. Syksyllä oltiin vapaalla ja lumen tulon aikoihin aloitettiin metsätyöt.

[/quote]

Mihin ihmeeseen perustat tietosi? Ei se uitto todellakaan ollut pelkkää sumien purkamista ja töitä oli aidosti todella paljon, ei siellä seisoskeltu. Ja miksi ihmeessä oltaisiin oltu syksyllä vapaalla, kun maataloudessa oli töitä enemmän kuin tarpeeksi?

[/quote]

Mihin itse perustat tietosi?

Puro- ja jokiuitossa toki tehtiin paljon valmistelevia töitä. Puomien ja muiden rakenteiden rakentelu, padotus ym. Näitä varten tietenkin tarvittiin työvoimaa. Varsinkin näitä valmistelevia työvaiheita voitiin teettää urakkatyönä. Purouiton tärkein työvaihe oli kuitenkin tukkien ohjaaminen rannalta käsin. Tästä maksettiin uittomiehille päivä- tai jopa tuntipalkkaa.

Jokaisella miehellä oli oma uittopaikkansa, eli ns. vonkapaikka. Tästä paikasta - ja uitto-osuudesta - riippui se, kuinka kevyttä tai raskasta työ oli. Työ ei kuitenkaan ollut jatkuvaa vääntämistä, vaan uiton sujuessa hyvin työ oli lähinnä tarkkailua - ei siis jatkuvaa rehkimistä. Toki suman syntyessä jouduttiin toimimaan todella rivakasti.

Uittotyön suhteellisesta raskaudesta kertoo mielestäni se, että varsinkin jatkosodan aikaan työtä tekivät nuoret pojat ja myös naiset / tytöt. Hilja Mäkitalo (os. Järveläinen) kuvailee uittotyötä:

"Kesällä pääsimme sitten serkkuni Lilin kanssa uittotöihin. Kemijokea pitkin uitettiin pöllejä ja tukkeja. Uittotyö oli kivaa, vaikka välillä puut ruuhkautuivat sumaksi, silloin tuli vipinää saada uittosauvojen ja sestojen kanssa suma puretuksi. Pulskahdimme joskus itsekin veteen tukkien päällä kiipeillessä." suvut.genealogia.fi/jarvelainen/HILJA.doc

Tuskin työ olisi ollut "rattoisaa", jos se olisi ollut raskaudeltaan samaa luokkaa kuin metsätyö. Kuvaus oli toki uitosta isommassa joessa, mutta silti yksittäisenä otteena kertoo yleisemminkin siitä, että työtä ei mielletty suhteettoman rankaksi.

Jos uittotyötä verrataan itse metsätyöhön - johon sitä pitää tietenkin verrata, koska uittomiehethän olivat suurimmaksi osaksi metsätyömiehiä - oli uitto työvaiheena huomattavasti kevyempää ja miellyttävämpää. Tätä ovat useat uittotyötä itse tehneet korostaneet. Uitto oli liikkuvan luonteensa ja työajankohdan vuoksikin miellyttävämpää. Tietenkin mikä tahansa ruumiillinen työ verrattuna vaikkapa moderniin toimistotyöhön on erittäin raskasta, joten täytyy muistaa, että kyse on työn suhteellisesta raskaudesta.

Metsätyömiehillä oli vuodessa useita "luppoaikoja": ensimmäinen sattui lyhyehköksi ajaksi kevättalvella, jolloin hanget ja jäät eivät enää mahdollistaneet puutavaran ajoa. Tämän "lupon" lopetti huhtikuussa alkanut uitto. Toinen "luppo" kesti usein koko loppukesän, vaikka suuri osa miehistä työllistyi heinätöihin tai tulevan talven savottaa valmisteleviin töihin, sahoille, järviuittoon ym.

Tämä kesän työkausi päättyi metsätyömiesten osalta viimeistään syksyllä, kun elonkorjuu oli ohi. Maatalous ei enää uittokaudella todellakaan työllistänyt kuin osan maaseudun työväestöstä ympärivuotisesti. Varsinkin (loppu)syksystä työn tarve oli todella vähäistä. Tuolloin suuri osa varsinkin Pohjois-Suomen miehistä lähinnä odotteli talven metsätöiden alkua, korkeintaan harjoitti kalastamista, metsästämistä tai perunoiden nostoa omalta perunamaalta. Näistä "luppoajoista" metsätyömiesten (ja maaseudun tilattomien elämässä) löytää kyllä tietoja runsaastikin, jos haluaa.

[/quote]

Perustan omat väitteeni väitöskirjaan!

Sinä kirjoitat kovin suppeasta näkökulmasta ja hyvin kapealta ajanjaksolta. HIljan kirjoitus on toki soma episodi, mutta kannattaa muista, keitä varten se on kirjoitettu.

Suuri osa metsätyömiehistä oli pienviljelijöitä, ei suinkaan päätoimisia metsätyöntekijöitä (etsipä huviksesi, koska moisia edes oli) tai maaseudun tilattomia. Lisäksi he toimivat kaikenlaisissa sekatöissä rakentamisesta korjaamiseen, joten ajatuksesi luppoaikaa viettävistä metsätyömiehistä on jokseenkin erikoinen.

Haluat verrata uittotyötä raskaudeltaan metsätyöhön vedoten siihen, että uittajat olivat metsätyömiehiä. Minä puolestani katson asiaa laajemmin kuin yhden ainoan kirjallisen dokumentin perusteella ja joudun väittämään - erilaisiin uittoon liittyviin selvityksiin vedoten - että uitossa oli runsaasti muitakin työvaiheita kuin suman purkaminen tai puiden kulun seuraaminen.

Suosittelen sinullekin tutustumista asiaan hieman laajemmin! Saatat huomata, että luulosi eivät vastaa todellista tietoa.

No niin, menipäs akateemiseksi. Jos tällä linjalla halutaan jatkaa, ole hyvä, ja esittele itse myös lähdeaineistoasi. Aloita kertomalla esimerkiksi lyhyesti seuraavia seikkoja:

1) Kerro lyhyesti, millä tavoin teet eron pientilallisen ja metsätyömiehen välille. Kerro myös suunnilleen, kuinka suuri osa uitoilla töissä olevista oli tosiaankin maanviljelijöitä, kuinka suuri osa ei ollut. Kerro arviosi myös siitä, kuinka suuri osa uittomiehistä EI työskennellyt talvisin metsätöissä. Huomioi erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomi.

2) Kerro myös erityisesti, mitä kausiluontoisia töitä maaseudun tilattomille oli tarjolla esimerkiksi loppusyksystä, ennen lumien tuloa? Tai keskikesällä, uittojen ja heinätöiden välillä? Työllistyivätkö todella kaikki tilattomat (eli siis lähinnä metsätyömiehet) "kaikenlaisiin sekatöihin rakentamisesta korjaamiseen"? Huomioi jälleen erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomi.

3) Selvitä lyhyesti puro- ja jokiuittotyön työvaiheet (valmistelevat työvaiheet, irtouitto, uittorakenteiden purkaminen, hännänajo) ja esittele myös, kuinka suuri osa työvoimasta ja -ajasta oli käytössä kussakin vaiheessa. Kuinka paljon työntekijöitä tarvittiin missäkin vaiheessa.

4) Kerro myös erityisesti mielipiteesi siitä, miksi uittotyötä ei voisi verrata raskaudeltaan metsätyöhön (tai maanviljelystyöhön)?

Otetaan tähän lopuksi vaikka tietoa Iijoen uitoista ja uittotyöstä (http://www.kirjastovirma.net/iijoenuitto, teksti Hanna Snellman). Oletettavasti viittaat saman tekijän väitöskirjaan.

Yleisesti puutavaran uitosta ja uittotyön luonteesta:

"1900-luvulla Iijoen uitto on ollut pääasiassa irtouittoa, jossa puun kuljetus perustuu virtaavan veden voimaan ja puut kulkevat vapaana virran mukana. Ihmisen työnä on vain estää puiden pääsy ja jääminen sivu-uomiin ja rannalle, hinata puut paikoista, joissa ei ole virtaa sekä lajitella puut oikeille omistajille uiton päätyttyä."

Uiton valmistelevista töistä:

Uittotyöntekijät kerääntyivät hyvissä ajoin uittoväylien varsille odottamaan uittotöiden alkamista, sillä laittotyöt alkoivat heti jäiden lähdettyä. Osa miehistä oli aloittanut jo aikaisemmin hankitöillä, joihin kuuluivat muun muassa työvälineiden valmistaminen ja kunnostaminen. Purouitoissa purojen jyrkkiin mutkakohtiin asetettiin vitsaksilla toisiinsa sidottuja tukkeja eli otvia estämään puiden ruuhkautumista. Vastaavasti jokiväylille asetettiin ohjepuomeja estämään puiden pääsy lahtiin ja sivu-uomiin. Veden säännöstelyä varten rakennettiin patoja eli tammia. Laittoon kuului myös vastuiden rakentaminen. Vastuu rakennettiin yleensä sivujoen tai puron suuhun, jotta sivujoelta uitettavat puut eivät pääsisi ennen laskuluvan saamista pääväylään. Myös pääväylään rakennettiin vastuupuomeja pysäyttämään puun kulku tarvittaessa."

Vyörytykset ja uittotyö:

"Kun valmistelutyöt oli saatu päätökseen, alkoivat vyörytykset. Vyörytyksen päätyttyä ja tukinlaskun alettua perustettiin uittoroikat eli työryhmät, joita johtamassa oli kymppi eli työnjohtaja. Roikat hajotettiin ketjuksi pitkin jokivartta. Vonkamiehille määrättiin vonka- eli vartiopaikka, josta nämä vartioivat, että tukit pääsivät huilaamaan esteettömästi. Vonkapaikkojen etäisyydet määräytyivät joen mutkaisuuden mukaan siten, että vonkamiesten oli pystyttävä näyttämään merkkiä toisilleen ruuhkan syntyessä. Tietyn merkin jälkeen tammen luukut suljettiin. Kun vonkamies oli saanut ruuhkan selvitettyä, hän antoi taas merkin laskun jatkamisesta. Jos ruuhkaa ei saatu heti purettua, saattoivat puut ruuhkautua niin pahasti, että ruuhkan purkaminen kesti useita tunteja, pahimmillaan jopa viikkoja."

Uiton loppuvaiheista:

"Kun puut oli saatu uitettua purosta tai sivujoesta, oli vuorossa uitto-laitteiden purkaminen ja hännänajo pääväylään. Ison joen haarassa vähennettiin usein miehiä ja haarajokien uitot yhdistettiin yhdeksi ison joen uitoksi, joka jatkui jokisuulle saakka."

Kuvauksia työstä:

"Puro- ja jokiuitoissa uittotyön laatu muuttui koko ajan ja työ oli liikkuvaa. Koskaan ei yövytty pitkiä aikoja samassa paikassa, sillä miehet kulkivat uiton jälkihännän eli viimeisten puiden mukana alajuoksulle päin. Yöpaikka saattoikin muuttua päivittäin työn edistyessä."

"Joki- ja purouitoissa uittotyöpäivät olivat pitkiä ja palkka maksettiin päiväpalkkana."

"Puu kulki virran mukana, ja miehet seurasivat sumaa alajuoksulle päin. Virtaavassa vedessä työ oli yleensä puun kulun tarkkailemista ruuhkien estämiseksi (vonkaaminen), ruuhkien purkamista ja rantojen puhdistamista (katiminen)."

Toki uittotyötä ei voida nykymittapuun mukaan mieltää missään nimessä kevyeksi tai helpoksi työksi. Voisin kuitenkin edelleen vahvasti väittää, että uiton eniten työvoimaa vaatinut työvaihe, itse tukinlasku, oli kuitenkin ruumiillisena työnä vähemmän kuluttavaa kuin talvinen metsätyö, erityisesti hakkuutyö.

"Päätoimisista" metsätyöntekijöistä keskustelua voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Toki on totta, että pienviljelijöitä (muutaman peltohehtaarin viljelijöitä) oli runsaasti mukana uitoissa. On kuitenkin muistettava, että rajanveto sen välillä, saako mies tai perhe elantonsa metsätöistä vai muista töistä (maataloudesta, rakennus-, käsi- ym. työstä), on melko tulkinnanvaraista. Oma mielipiteeni asiasta on, että Pohjois-Suomessa ja suuressa osassa Itä-Suomea valtaosa uitto- ja metsätyöntekijöistä olivat 1900-luvun alusta koneellisen metsänkorjuun alkuun asti ammattimaisia metsätyöntekijöitä, joista osa työskenteli myös maatalouden parissa joko omilla tiloillaan tai toisten palkollisena, lähinnä heinä- ja elonkorjuutöissä. Heti suurimittaisten metsätyömaiden aloitettua toimintansa ne antoivat keskeisen tulonlähteen tilattomille, joista huomattavalla osalla ei välttämättä ollut edes omaa asuntoa (huonemiehet, loiset, saunakestit, -koturit).

Monella oli oma asunto ja enemmän ja vähemmän omaa maata, mutta maanviljelyksestä tuskin kannattaa puhua. Hyvä esimerkki tällaisesta ryhmästä olkoon Päätalon perhe Taivalkosken Kallioniemessä. Heitä en kutsuisi edes pienviljelijöiksi, vaan lähinnä ammattimaisiksi metsätyöntekijöiksi, koska metsätalouden ohella heidän toimeentulonsa koostui lähinnä kotitarvekalastuksesta ja -karjanhoidosta. Maanviljelystyöstä saadut ansiot olivat hyvin vähäisiä tai niitä ei ollut lainkaan. Vaikka heillä olisi perunamaan lisäksi ollutkin pieni tilkku maata, en silti suurentelisi sen merkitystä toimeentulon lähteenä tai työllistävänä tekijänä.

Olennaisena osana metsätyöläisten elämään kuuluivat luppoajat, joihin myös yllä olevan tekstin kirjoittajan väitöksessä (Tukkilaisen tulo ja lähtö) paneudutaan ja niitä käsitellään osana metsätyöläisten vuodenkiertoa. Luppoaikojen merkitystä vähensi työmahdollisuuksien parempi jakautuminen myös syksyyn ja alkukevääseen. Tämä taas puolestaan mahdollisti entistä kokonaisvaltaisemman "vuodenkierron" yksinomaan metsätalouden palveluksessa: työmiehet pystyivät tarvittaessa elämään entistä enemmän erillään maataloudesta.

"Muistatkos silloin kun päätimme että vuos pari uitolla vaan."

Minun korvaani tuo toteama kuulostaa kovin murheelliselta. Kauko Käyhkön tulkitsemana toinen jätkä kuitenkin vastaa siihen naurahtaen. Joko Kauko ei ole ajan tasalla tai jätkä ei enää halua ajatella asiaa.

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 19:22"]

No niin, menipäs akateemiseksi. Jos tällä linjalla halutaan jatkaa, ole hyvä, ja esittele itse myös lähdeaineistoasi. Aloita kertomalla esimerkiksi lyhyesti seuraavia seikkoja:

1) Kerro lyhyesti, millä tavoin teet eron pientilallisen ja metsätyömiehen välille. Kerro myös suunnilleen, kuinka suuri osa uitoilla töissä olevista oli tosiaankin maanviljelijöitä, kuinka suuri osa ei ollut. Kerro arviosi myös siitä, kuinka suuri osa uittomiehistä EI työskennellyt talvisin metsätöissä. Huomioi erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomi.

2) Kerro myös erityisesti, mitä kausiluontoisia töitä maaseudun tilattomille oli tarjolla esimerkiksi loppusyksystä, ennen lumien tuloa? Tai keskikesällä, uittojen ja heinätöiden välillä? Työllistyivätkö todella kaikki tilattomat (eli siis lähinnä metsätyömiehet) "kaikenlaisiin sekatöihin rakentamisesta korjaamiseen"? Huomioi jälleen erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomi.

3) Selvitä lyhyesti puro- ja jokiuittotyön työvaiheet (valmistelevat työvaiheet, irtouitto, uittorakenteiden purkaminen, hännänajo) ja esittele myös, kuinka suuri osa työvoimasta ja -ajasta oli käytössä kussakin vaiheessa. Kuinka paljon työntekijöitä tarvittiin missäkin vaiheessa.

4) Kerro myös erityisesti mielipiteesi siitä, miksi uittotyötä ei voisi verrata raskaudeltaan metsätyöhön (tai maanviljelystyöhön)?

Otetaan tähän lopuksi vaikka tietoa Iijoen uitoista ja uittotyöstä (http://www.kirjastovirma.net/iijoenuitto, teksti Hanna Snellman). Oletettavasti viittaat saman tekijän väitöskirjaan.

Yleisesti puutavaran uitosta ja uittotyön luonteesta:

"1900-luvulla Iijoen uitto on ollut pääasiassa irtouittoa, jossa puun kuljetus perustuu virtaavan veden voimaan ja puut kulkevat vapaana virran mukana. Ihmisen työnä on vain estää puiden pääsy ja jääminen sivu-uomiin ja rannalle, hinata puut paikoista, joissa ei ole virtaa sekä lajitella puut oikeille omistajille uiton päätyttyä."

Uiton valmistelevista töistä:

Uittotyöntekijät kerääntyivät hyvissä ajoin uittoväylien varsille odottamaan uittotöiden alkamista, sillä laittotyöt alkoivat heti jäiden lähdettyä. Osa miehistä oli aloittanut jo aikaisemmin hankitöillä, joihin kuuluivat muun muassa työvälineiden valmistaminen ja kunnostaminen. Purouitoissa purojen jyrkkiin mutkakohtiin asetettiin vitsaksilla toisiinsa sidottuja tukkeja eli otvia estämään puiden ruuhkautumista. Vastaavasti jokiväylille asetettiin ohjepuomeja estämään puiden pääsy lahtiin ja sivu-uomiin. Veden säännöstelyä varten rakennettiin patoja eli tammia. Laittoon kuului myös vastuiden rakentaminen. Vastuu rakennettiin yleensä sivujoen tai puron suuhun, jotta sivujoelta uitettavat puut eivät pääsisi ennen laskuluvan saamista pääväylään. Myös pääväylään rakennettiin vastuupuomeja pysäyttämään puun kulku tarvittaessa."

Vyörytykset ja uittotyö:

"Kun valmistelutyöt oli saatu päätökseen, alkoivat vyörytykset. Vyörytyksen päätyttyä ja tukinlaskun alettua perustettiin uittoroikat eli työryhmät, joita johtamassa oli kymppi eli työnjohtaja. Roikat hajotettiin ketjuksi pitkin jokivartta. Vonkamiehille määrättiin vonka- eli vartiopaikka, josta nämä vartioivat, että tukit pääsivät huilaamaan esteettömästi. Vonkapaikkojen etäisyydet määräytyivät joen mutkaisuuden mukaan siten, että vonkamiesten oli pystyttävä näyttämään merkkiä toisilleen ruuhkan syntyessä. Tietyn merkin jälkeen tammen luukut suljettiin. Kun vonkamies oli saanut ruuhkan selvitettyä, hän antoi taas merkin laskun jatkamisesta. Jos ruuhkaa ei saatu heti purettua, saattoivat puut ruuhkautua niin pahasti, että ruuhkan purkaminen kesti useita tunteja, pahimmillaan jopa viikkoja."

Uiton loppuvaiheista:

"Kun puut oli saatu uitettua purosta tai sivujoesta, oli vuorossa uitto-laitteiden purkaminen ja hännänajo pääväylään. Ison joen haarassa vähennettiin usein miehiä ja haarajokien uitot yhdistettiin yhdeksi ison joen uitoksi, joka jatkui jokisuulle saakka."

Kuvauksia työstä:

"Puro- ja jokiuitoissa uittotyön laatu muuttui koko ajan ja työ oli liikkuvaa. Koskaan ei yövytty pitkiä aikoja samassa paikassa, sillä miehet kulkivat uiton jälkihännän eli viimeisten puiden mukana alajuoksulle päin. Yöpaikka saattoikin muuttua päivittäin työn edistyessä."

"Joki- ja purouitoissa uittotyöpäivät olivat pitkiä ja palkka maksettiin päiväpalkkana."

"Puu kulki virran mukana, ja miehet seurasivat sumaa alajuoksulle päin. Virtaavassa vedessä työ oli yleensä puun kulun tarkkailemista ruuhkien estämiseksi (vonkaaminen), ruuhkien purkamista ja rantojen puhdistamista (katiminen)."

Toki uittotyötä ei voida nykymittapuun mukaan mieltää missään nimessä kevyeksi tai helpoksi työksi. Voisin kuitenkin edelleen vahvasti väittää, että uiton eniten työvoimaa vaatinut työvaihe, itse tukinlasku, oli kuitenkin ruumiillisena työnä vähemmän kuluttavaa kuin talvinen metsätyö, erityisesti hakkuutyö.

"Päätoimisista" metsätyöntekijöistä keskustelua voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Toki on totta, että pienviljelijöitä (muutaman peltohehtaarin viljelijöitä) oli runsaasti mukana uitoissa. On kuitenkin muistettava, että rajanveto sen välillä, saako mies tai perhe elantonsa metsätöistä vai muista töistä (maataloudesta, rakennus-, käsi- ym. työstä), on melko tulkinnanvaraista. Oma mielipiteeni asiasta on, että Pohjois-Suomessa ja suuressa osassa Itä-Suomea valtaosa uitto- ja metsätyöntekijöistä olivat 1900-luvun alusta koneellisen metsänkorjuun alkuun asti ammattimaisia metsätyöntekijöitä, joista osa työskenteli myös maatalouden parissa joko omilla tiloillaan tai toisten palkollisena, lähinnä heinä- ja elonkorjuutöissä. Heti suurimittaisten metsätyömaiden aloitettua toimintansa ne antoivat keskeisen tulonlähteen tilattomille, joista huomattavalla osalla ei välttämättä ollut edes omaa asuntoa (huonemiehet, loiset, saunakestit, -koturit).

Monella oli oma asunto ja enemmän ja vähemmän omaa maata, mutta maanviljelyksestä tuskin kannattaa puhua. Hyvä esimerkki tällaisesta ryhmästä olkoon Päätalon perhe Taivalkosken Kallioniemessä. Heitä en kutsuisi edes pienviljelijöiksi, vaan lähinnä ammattimaisiksi metsätyöntekijöiksi, koska metsätalouden ohella heidän toimeentulonsa koostui lähinnä kotitarvekalastuksesta ja -karjanhoidosta. Maanviljelystyöstä saadut ansiot olivat hyvin vähäisiä tai niitä ei ollut lainkaan. Vaikka heillä olisi perunamaan lisäksi ollutkin pieni tilkku maata, en silti suurentelisi sen merkitystä toimeentulon lähteenä tai työllistävänä tekijänä.

Olennaisena osana metsätyöläisten elämään kuuluivat luppoajat, joihin myös yllä olevan tekstin kirjoittajan väitöksessä (Tukkilaisen tulo ja lähtö) paneudutaan ja niitä käsitellään osana metsätyöläisten vuodenkiertoa. Luppoaikojen merkitystä vähensi työmahdollisuuksien parempi jakautuminen myös syksyyn ja alkukevääseen. Tämä taas puolestaan mahdollisti entistä kokonaisvaltaisemman "vuodenkierron" yksinomaan metsätalouden palveluksessa: työmiehet pystyivät tarvittaessa elämään entistä enemmän erillään maataloudesta.

[/quote]

Miltä ajanjaksolta haluat ko. tiedot? Kai ymmärrät, että myös sillä on merkitystä, puhutaanko vaikka 1900-luvun alusta vai 1940-luvusta tai peräti 1960-luvusta. Koska käytät termiä "maaseudun tilattomat" niin aikajana ei voi olla kovin pitkä. Ehkä sinun olisi hyvä myös ymmärtää, että oma mielipiteesi ei ole kovin ratkaiseva.

Ammattimaiseen metsätyöhön muuten siirryttiin vasta 1960-luvulla. Suosittelen tutustumista Kari Kekkosen väitöskirjaan! Kun olet sen lukenut, voimme keskustella muullakin kuin mielipidetasolla.

"Miltä ajanjaksolta haluat ko. tiedot? Kai ymmärrät, että myös sillä on merkitystä, puhutaanko vaikka 1900-luvun alusta vai 1940-luvusta tai peräti 1960-luvusta. Koska käytät termiä "maaseudun tilattomat" niin aikajana ei voi olla kovin pitkä. Ehkä sinun olisi hyvä myös ymmärtää, että oma mielipiteesi ei ole kovin ratkaiseva."

Voit valita minkä tahansa aikakauden. Uskoisin, että perehtyessäsi tarkemmin sekä aiheesta kirjoitettuun kirjallisuuteen että lähdeaineiston käyttöön, huomaat, että suurta osaa metsätaloustyöntekijöistä vaikka 1800-1900-luvun vaihteesta 1980-luvulle asti voidaan luonnehtia ammattimaisina metsätyöläisinä / metsätyöntekijöinä. Tämä pätee niin maaseudun tilattomiin ennen Lex Kallion aikaa kuin 1920-1950-lukujen väliseen "pientilallisten kultakauteen", kuin myös "ammattimaisen metsätyön" aikaan 1960-luvulta eteenpäin. Edellä siteeraamani Snellman käyttää lähteinään oivaltavasti v. 1920 ja 1930 maataloustiedusteluja, joissa esimerkiksi Sodankylän ja Savukosken osalta useimmissa tapauksissa viljelmien haltijan ammatiksi on merkitty "sekatyöläinen" tai "työmies" kuvaamaan heidän todellista päätoimeentulonsa lähdettä. Esimerkiksi Savukoskelta 222 hehtaarin perintötilan omistajan ammattiksi "työnjohtaja". Näitä esimerkkejä löytyy sekä uudistilojen, lohkotilojen että perintötilojen omistajien joukosta lukuisasti. Jopa kokonaiset kylät saivat tiedustelun mukaan päätoimeentulonsa yksin metsätyömiehinä (Petkula, Sodankylä).

Paikallaan pysyvien metsätyöntekijöiden lisäksi aina 1950-1960-luvuille asti työskenteli Pohjois-Suomessa suuri ryhmä miehiä, joilla ei ollut edes kesällä vakituista asuinpaikkaa. Heitä varten pidettiin yllä mm. kirkonkylissä ja taajamissa lukuisia "matkustajakoteja" ja "pirttikahviloita". Suuri osa tästä ryhmästä pyrki toki majoittumaan yksityisiin taloihin ja mökkeihin, tai matkustamaan etelään työn perässä.

Tilanne pysyi samansuuntaisena vielä pitkään II maailmansodan jälkeen.

"Ammattimaiseen metsätyöhön muuten siirryttiin vasta 1960-luvulla. Suosittelen tutustumista Kari Kekkosen väitöskirjaan! Kun olet sen lukenut, voimme keskustella muullakin kuin mielipidetasolla."

Suosittelen sinulle puolestaan tutustumista edellä mainittuun Hanna Snellmanin väitöskirjaan "Tukkilaisen tulo ja lähtö". Esimerkiksi tuon väitöskirjan (ja myös lukuisan muun lähdeaineiston) varjolla väite siitä, että "ammattimaiseen metsätyöhön siirryttiin vasta 1960-luvulla" kuulostaa todella naurettavalta.

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 20:04"]

"Miltä ajanjaksolta haluat ko. tiedot? Kai ymmärrät, että myös sillä on merkitystä, puhutaanko vaikka 1900-luvun alusta vai 1940-luvusta tai peräti 1960-luvusta. Koska käytät termiä "maaseudun tilattomat" niin aikajana ei voi olla kovin pitkä. Ehkä sinun olisi hyvä myös ymmärtää, että oma mielipiteesi ei ole kovin ratkaiseva."

Voit valita minkä tahansa aikakauden. Uskoisin, että perehtyessäsi tarkemmin sekä aiheesta kirjoitettuun kirjallisuuteen että lähdeaineiston käyttöön, huomaat, että suurta osaa metsätaloustyöntekijöistä vaikka 1800-1900-luvun vaihteesta 1980-luvulle asti voidaan luonnehtia ammattimaisina metsätyöläisinä / metsätyöntekijöinä. Tämä pätee niin maaseudun tilattomiin ennen Lex Kallion aikaa kuin 1920-1950-lukujen väliseen "pientilallisten kultakauteen", kuin myös "ammattimaisen metsätyön" aikaan 1960-luvulta eteenpäin. Edellä siteeraamani Snellman käyttää lähteinään oivaltavasti v. 1920 ja 1930 maataloustiedusteluja, joissa esimerkiksi Sodankylän ja Savukosken osalta useimmissa tapauksissa viljelmien haltijan ammatiksi on merkitty "sekatyöläinen" tai "työmies" kuvaamaan heidän todellista päätoimeentulonsa lähdettä. Esimerkiksi Savukoskelta 222 hehtaarin perintötilan omistajan ammattiksi "työnjohtaja". Näitä esimerkkejä löytyy sekä uudistilojen, lohkotilojen että perintötilojen omistajien joukosta lukuisasti. Jopa kokonaiset kylät saivat tiedustelun mukaan päätoimeentulonsa yksin metsätyömiehinä (Petkula, Sodankylä).

Paikallaan pysyvien metsätyöntekijöiden lisäksi aina 1950-1960-luvuille asti työskenteli Pohjois-Suomessa suuri ryhmä miehiä, joilla ei ollut edes kesällä vakituista asuinpaikkaa. Heitä varten pidettiin yllä mm. kirkonkylissä ja taajamissa lukuisia "matkustajakoteja" ja "pirttikahviloita". Suuri osa tästä ryhmästä pyrki toki majoittumaan yksityisiin taloihin ja mökkeihin, tai matkustamaan etelään työn perässä.

Tilanne pysyi samansuuntaisena vielä pitkään II maailmansodan jälkeen.

"Ammattimaiseen metsätyöhön muuten siirryttiin vasta 1960-luvulla. Suosittelen tutustumista Kari Kekkosen väitöskirjaan! Kun olet sen lukenut, voimme keskustella muullakin kuin mielipidetasolla."

Suosittelen sinulle puolestaan tutustumista edellä mainittuun Hanna Snellmanin väitöskirjaan "Tukkilaisen tulo ja lähtö". Esimerkiksi tuon väitöskirjan (ja myös lukuisan muun lähdeaineiston) varjolla väite siitä, että "ammattimaiseen metsätyöhön siirryttiin vasta 1960-luvulla" kuulostaa todella naurettavalta.

[/quote]

No sitten meillä on ristiriita kahden väitöskirjan välillä: Kekkosen mukaan vasta 1960-luku toi mukanaan ammattimaisen metsätyön, Snellman kansantieteilijänä käsittää ammattilaisuuden toisella tavalla eli ei niinkään osaamiseen vaan nimikkeeseen perustuvana metaforana. Kannattaa muistaa, että ammattimaisuuteen ja ammattilaisuuteen liittyy tavalla tai toisella osaamisen tunnistaminen ja osoittaminen, siihen ei riitä se, mikä titteli on laitettu perintötilan omistajan ammatiksi. Esimerkiksi oma tätini, 200 metsähehtaarin omistaja, oli vielä 1960-luvulla papereitten mukaan "huvilanomistaja".

 Hanna Snellman muuten tutki Kemijoen uittoa. Vain ja ainoastaan.
Eikä hän väitöskirjassaan ota mitään kantaa ammattimaiseen metsätyöhön siirtymiseen, koska hän kansantieteilijänä kirjoittaa ammattikulttuurista ja ammattiryhmistä. Snellman itsekin pohtii erilaisten nimikkeiden merkitystä, ei niiden sisältämää ammattilaisuutta.

Sanaa ammattimaisuus ei ole koko väitöskirjassaan, joten sitä ei voi käyttää lähteenä tässä keskustelussa.

"No sitten meillä on ristiriita kahden väitöskirjan välillä: Kekkosen mukaan vasta 1960-luku toi mukanaan ammattimaisen metsätyön, Snellman kansantieteilijänä käsittää ammattilaisuuden toisella tavalla eli ei niinkään osaamiseen vaan nimikkeeseen perustuvana metaforana."

Täytyy kyllä todeta, että kyseessä on ollut konkreettisempi asia kuin pelkkä metafora. Jos ammattimaisuus ymmärretään ahtaimmassa mielessään, eli ammatillisuuden hankkimista koulutuksen tai vastaavan institutionalisoidun, virallisen pätevöitymisjärjestelmän kautta, voidaan tällöin toki väittää, että vasta 1960-luvulla syntyi "ammattimainen metsätyö" alan ammattiin valmistavan koulutuksen myötä. Tämä kuitenkin kuulostaa suunnilleen yhtä nurinkuriselta, kuin todettaisiin, että "ammattimainen maanviljelys syntyi 1950-luvulla".

Mielestäni tässä tapauksessa ammattimaisuuden ymmärtäminen näin suppeasti osoittaa lähinnä tutkijan kyvyttömyyttä tunnistaa epävirallisten ammattitaitoa kehittävien, ylläpitävien ja sitä osoittavien "epävirallisten" toimintamuotojen olemassaolo.

Metsätyön ympärille syntyi Pohjois- ja Itä-Suomeen mielestäni selkeästi ammattimainen - yksinomaisesti tai lähes yksinomaisesti metsätaloustyöstä toimeentulonsa saanut ryhmä. Heidän työtään varten ei luonnollisestikaan ollut olemassa ammatillista koulutusta, mutta "pätevöityminen" ammattiin kyllä saatiin.

Osaaminen opeteltiin, se tunnistettiin ja se osoitettiin. Tätä varten ei ollut yhteiskunnallisia instituutioita - metsätyömieskouluja - mutta nuorten ja vanhempien metsätyömiesten osaamisesta ja työtaidoista oltiin tarkoin selvillä. Työtaitoja ja ammatillista osaamista myös kontrolloitiin suursavottojen maailmassa työnjohtajien ja kokeneiden työmiesten taholta tarkoin.

Metsätyömies-isien pojat lähtivät savottatöihin jo alle 10-vuotiaina, päätarkoituksenaan oppia ammatin vaatima taito. Nämä savotan "oppipojat" työskentelivät kiinteästi sukulaisten ja tuttujen muodostamassa työryhmässä, vaihe vaiheelta oppien tarvittavat tiedot ja taidot. Joissakin tapauksissa kiertelevä metsätyömies, "jätkä", oli ottanut kodittoman pojan ottopojakseen.

Savotassa ja uitoissa oli olemassa tarkkaan rajatut työtehtävät ja sosiaalisesti määrittyneet roolit näille oppia saaville nuorille. Myös palkkaus seurasi näitä tehtäviä. Arvojärjestys tehtävistä toiseen siirrettäessä oli tarkoin selvillä. Opettajina tehtäviin toimivat sukulaiset tai muut tutut "porukan miehet", jotka myös ottivat "takuun" ja vastuun nuoren miehen työhön oppimisesta.

Vertailukohtana Snellman käyttää mm. merimiesten ammattiin oppimista, jota nuorten metsätyöntekijöiden oppipoikamainen koulutus myös muistutti, initiaatomenoineen kaikkineen.

Oppipoikajärjestelmään kuului metsätyömailla kiinteästi osaamisen tunnistaminen ja osoittaminen: vähittäinen kehittyminen ja kasvaminen täydet taidot omaavaksi metsätyömieheksi, josta merkkinä oli "täysi tuntiraha". Työssä jaksamisen heikentyessä myös vajaakuntoisia vanhoja miehiä varten oli olemassa tarkoin määriteltyjä rooleja ja työtehtäviä, jotka osoitettiin "eläköityville" metsätyömiehille.

Virallisia instituutioita ammatillisuuden luomiseen ja ylläpitämiseen ei ennen 1960-lukua ollut, mutta se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö epävirallisia instituutioita olisi ollut olemassa. Juuri niiden olemassaolon Snellmanin väitöskirja mielestäni todistaa.

eipä taida olla aihetta mistä ei saada tappelua AV:lla aikaiseksi... :D

[quote author="Vierailija" time="23.06.2013 klo 21:41"]

"No sitten meillä on ristiriita kahden väitöskirjan välillä: Kekkosen mukaan vasta 1960-luku toi mukanaan ammattimaisen metsätyön, Snellman kansantieteilijänä käsittää ammattilaisuuden toisella tavalla eli ei niinkään osaamiseen vaan nimikkeeseen perustuvana metaforana."

Täytyy kyllä todeta, että kyseessä on ollut konkreettisempi asia kuin pelkkä metafora. Jos ammattimaisuus ymmärretään ahtaimmassa mielessään, eli ammatillisuuden hankkimista koulutuksen tai vastaavan institutionalisoidun, virallisen pätevöitymisjärjestelmän kautta, voidaan tällöin toki väittää, että vasta 1960-luvulla syntyi "ammattimainen metsätyö" alan ammattiin valmistavan koulutuksen myötä. Tämä kuitenkin kuulostaa suunnilleen yhtä nurinkuriselta, kuin todettaisiin, että "ammattimainen maanviljelys syntyi 1950-luvulla".

Mielestäni tässä tapauksessa ammattimaisuuden ymmärtäminen näin suppeasti osoittaa lähinnä tutkijan kyvyttömyyttä tunnistaa epävirallisten ammattitaitoa kehittävien, ylläpitävien ja sitä osoittavien "epävirallisten" toimintamuotojen olemassaolo.

Metsätyön ympärille syntyi Pohjois- ja Itä-Suomeen mielestäni selkeästi ammattimainen - yksinomaisesti tai lähes yksinomaisesti metsätaloustyöstä toimeentulonsa saanut ryhmä. Heidän työtään varten ei luonnollisestikaan ollut olemassa ammatillista koulutusta, mutta "pätevöityminen" ammattiin kyllä saatiin.

Osaaminen opeteltiin, se tunnistettiin ja se osoitettiin. Tätä varten ei ollut yhteiskunnallisia instituutioita - metsätyömieskouluja - mutta nuorten ja vanhempien metsätyömiesten osaamisesta ja työtaidoista oltiin tarkoin selvillä. Työtaitoja ja ammatillista osaamista myös kontrolloitiin suursavottojen maailmassa työnjohtajien ja kokeneiden työmiesten taholta tarkoin.

Metsätyömies-isien pojat lähtivät savottatöihin jo alle 10-vuotiaina, päätarkoituksenaan oppia ammatin vaatima taito. Nämä savotan "oppipojat" työskentelivät kiinteästi sukulaisten ja tuttujen muodostamassa työryhmässä, vaihe vaiheelta oppien tarvittavat tiedot ja taidot. Joissakin tapauksissa kiertelevä metsätyömies, "jätkä", oli ottanut kodittoman pojan ottopojakseen.

Savotassa ja uitoissa oli olemassa tarkkaan rajatut työtehtävät ja sosiaalisesti määrittyneet roolit näille oppia saaville nuorille. Myös palkkaus seurasi näitä tehtäviä. Arvojärjestys tehtävistä toiseen siirrettäessä oli tarkoin selvillä. Opettajina tehtäviin toimivat sukulaiset tai muut tutut "porukan miehet", jotka myös ottivat "takuun" ja vastuun nuoren miehen työhön oppimisesta.

Vertailukohtana Snellman käyttää mm. merimiesten ammattiin oppimista, jota nuorten metsätyöntekijöiden oppipoikamainen koulutus myös muistutti, initiaatomenoineen kaikkineen.

Oppipoikajärjestelmään kuului metsätyömailla kiinteästi osaamisen tunnistaminen ja osoittaminen: vähittäinen kehittyminen ja kasvaminen täydet taidot omaavaksi metsätyömieheksi, josta merkkinä oli "täysi tuntiraha". Työssä jaksamisen heikentyessä myös vajaakuntoisia vanhoja miehiä varten oli olemassa tarkoin määriteltyjä rooleja ja työtehtäviä, jotka osoitettiin "eläköityville" metsätyömiehille.

Virallisia instituutioita ammatillisuuden luomiseen ja ylläpitämiseen ei ennen 1960-lukua ollut, mutta se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö epävirallisia instituutioita olisi ollut olemassa. Juuri niiden olemassaolon Snellmanin väitöskirja mielestäni todistaa.

[/quote]

Ai että Snellmanin väitöskirja todistaa ammatillisuudesta ja sen synnystä ilman virallisia instituutioita vaikka koko termiä  ammattimaisuus ei väitöskirjasta löydy?

Sovitaanko, että määrität ensin tieteenalan ja sitten sen, mitä ko. tieteellä ammatillisuus tarkoittaa. Ennen sitä kanssasi ei kannata käydä keskustelua, koska löydät väitöskirjasta todistelua aiheesta, jota koko väitöksessä ei edes sivuta!

AV:ta parhaimmillaan!

Mielenkiintoista vääntöä, mutta kyllä täytyy pisteet antaa Snellmanin väikkärin lukeneelle. Aivan absurdi ajatus, että ammattimaiset metsätyöläiset olisivat olleet vasta 1960-luvun ilmiö.

Järvissä uitetaan kai vieläkin nippu-uittona, eli isoja tukkinippuja lauttoina ja merelläkin saarista. Jokiuitto tukkilaisineen on kadonnutta kansanperinnettä, purouitto loppui jo ennen sitä.

Joissakin paikoissa puuta säilytetään lumikasojen alla pakasteena pitkälle kesään.

Tukki on muuten sahapuuta, eli siitä tehdään lautaa, rimaa ym. ja kuitupuu on sitä pienempää ja huonolaatuisempaa, josta ei ole sahatavaraksi.