En ole kiintynyt masussa kasvavaan vauvaani.

Hormonit ne vaan on sekaisin...kun se pikkuinen syntyy niin valloittaa sydämesi.Kaikkea hyvää ja tsemppiä.

En minäkään. Raskaana oleminen on kamalaa enkä todellakaan hehku mistään onnesta.

Ihan kuin minä! Taas huusin 3-vuotiaalle ja mietin että voi luoja, toinen tulossa..

ap myös päivittäin ajattelee, että ei, tästä ei tule yhtään mitään kun on kaksi lasta. Ku nyt jo huudan tuolle 2 vuotiaalle, mitä ihmettä se on sitten kun on kaksi vauvaa. En tunne ansaitseneeni lapsia. Ei äiti saa olla näin kamala.

siis kaksi lasta. ei kaksi vauvaa. sorry, täällä ollaan aika väsyneitä. ap

Ei mullakaan ollut oikein kunnollista tunnesidettä toiseen lapseen raskauden aikana. Ylipäätään raskaus jäi vähälle huomiolle ja välillä jopa "unohtui" kokonaan. Esikoista odottaessa oli ihan erilaista.

Mutta kyllä se kiintymys vähitellen lähti käyntiin synnytyksen jälkeen :)

Sama juttu täällä. Tosin minulla on vielä esikoinen kyseessä ja koen itseni ihan alhaiseksi paskiaiseksi, kun en osaa kiintyä siihen mahassa asuvaan tyyppiin...

Helpottava kuulla, että muilla on ollut samaa. Ehkä ostaltaan vaikuttaa jatkuva pelko lapsen menetyksestä. Kaksi keskenmenoa takana, niin ei jaksa kovin luottavaisin mielin elää.

AP

Minulla oli esikoista odottaessa ehkä vähän sitä ongelmaa, että en oikein osannut ajatella, että siellä on oikeasti jotain elämää ja oikea lapsi. ap

Aika ihme oletuskin, että tuntisi jotain suunnatonta kiintymystä mahassa olevaan vauvaan.

Itselläni meni muutama kk synnytyksen jälkeen ennen kuin vasta aloin tuntea mitään kiintymystä vauvaan. Ei se äidinrakkaus kaikilla vaan synny kuin taikaiskusta kun vauva syntyy. Joidenkin pitää ensin vähän tutustua uuteen tulokkaaseen.

Ap, ihan normaali olet ja turha tuntea mitään syyllisyyttä.

Mä odotin kyllä esikoista kuin kuuta nousevaa, mut kuopus... Noh, raskaus oli suunniteltu ja toivottu, mut jotenkin sen plussan ilmestyminen tikkuun heti kortsujen nurkkaan heivaamisen jälkeen oli ihan kauhea järkytys. Raskaus ei ollut mulle odotusaikaa, vaan siihen liittyi pelkkiä negatiivisia ajatuksia, ja olin todella huolissani että haluan synnytyksen jälkeen antaa koko mukulan pois. Pelkäsin myös, että rakkautta ei vain riitä kahdelle lapselle tarpeeksi, ja esikoinen oli saanut sitä osakseen todella paljon. Raskauden loppua kohden onneksi hieman negatiivisuus hellitti, mutta en siltikään osannut ajatella lapsen perheeseen tuloa mitenkään ihanana asiana. Pungersin lapsen ulos ja kun kätilö nosti hänet rinnalleni, tiesin rakastavani tuota tuhisijaa koko sydämestäni. Tuon hetken jälkeen en ole pikku kakkosta hetkeäkään katunut.

En minäkään ole sitä mahaani kertaakaan paaponut, siinä missä muut näyttivät tauotta silittelevän mahojaan, juttelevan niille ja miehet siinä mukana lässyttivät mahalle, niin huolehdin tulevasta vauvasta vain syömällä normaalisti ja käymällä neuvolassa. Ekaa odottaessa yritin jotakin paijaamisia, mutta se ei todellakaan ollut luontevan tuntuista, tokaa ja kolmatta odottaessa en mahassa olevaa vauvaa juuri ehtinyt miettiäkään. Vauvan synnyttä uusi tulokas otti kyllä heti perheessä oman paikkansa ja vauva oli heti vanha tuttu minullekin. En siis hätäilisi, kiintymys tulee varmasti kun vauva syntyy.

 se kiintyminen on tosi yksilöllistä. Ei kannata huolestua vielä siinäkään kohtaan jos rinnalle nostettu vauva ei herätä sitä odotettua wohoo rakas palleroni-elämystä. Kyllä se jossain vaiheessa tulee eikä se tarkoita sitä ettetkö lastasi vaalisi kuin aarretta tai rakastaisi samalla tavalla kuin esikoistakin.

 voisi myös ajatella, että tilanne ei ole huonokaan. joskus ne suuret odotukset luo suurta stressiä kun kaikki ei mennytkään niin kuin oli ajatellut tai sitä ahaa-elämystä ei tulekaan.. Se rinnalle nostettu vauva tuntuukin "vain" vauvalta. siinä se kuitenkin on ja ajan kanssa siihen on tutustuttava ja luotava se oma erityinen suhde.

En minäkään tuolle vauvamahalle osaa höpötellä enkä laulella mut voi luoja kuinka sitä rakastankaan<3