Kriisit elämässä ja ”kaverit”

Näitä samankaltaisia aloituksia on tainnut olla täällä aikaisemminkin, mutta kokemuksia ja vertaistukea toivoisin.

Olen toista kertaa elämässäni käymässä läpi eräänlaista kriisiä. Puhun kriisistä, vaikkei se mikään kolmen/neljän/viidenkympinkriisi nyt olekaan. Eräänlainen elämänmuutos, elämäntutkiskelutilanne tai tienristeyksessä kuvaa ehkä tilannetta paremmin, mutta käytän nyt termiä kriisi paremman sanan puutteessa.

Mutta itse asiaan.
En tätä tilannettani hiero kenenkään naamalle, enkä puhu siitä jatkuvasti. Tilanne kuitenkin rajoittaa monia asioita elämässäni (fyysinen rajoite), kuten töissä käymistä. Siksi olen viettänyt tämän kesän sairauslomalla ja pyrkinyt kuntouttamaan itseäni. Olen samalla pitänyt yhteyttä ystäviin, sukulaisiin ja kavereihin.

Jo heti tilanteen alussa havaitsin parin kaverin omituisen suhtautumisen minuun ja vointini. He ottivat hetimiten yhteyttä, kyselivät pikaisesti vointini ja lähes samaan hengenvetoon molemmat (tietämättä toisistaan, eivät tunne toisiaan muutenkaan) lähes ilmoittivat, että nyt kun minulla on aikaa (sairauslomani) niin voin paneutua heidän ongelmiinsa, harrastuksiinsa ja bisneksiinsä. Olen siis molempia vuosien varrella tukenut ongelmissa (toista runsaasti) ja joskus hieman autellut ”Liiketoiminnoissaan” saamatta itse näistä yhtään mitään muuta, kuin lämmintä kättä (”Kato säkin saat tästä sitten näkyvyyttä!”). Olin näistä yhteydenotoista tyrmistynyt.
Molemmille tein hyvin selväksi, että kiitos mutta ei kiitos. Kaveri olen edelleen ja tuen ja autan kyllä, mutta varsinkin tuo liiketoimintapuoli pidetään erillisenä asiana. Että nyt on minun vuoroni olla oma keskipiste omalle elämälläni ja tärkeintä on saada itseni kuntoon, että pääsen palaamaan töihin. Toki ilmaisin asian ystävällisesti ja kutsuin samalla luokseni.

Lopputulos? Ei ole kumpaakaan näkynyt, eikä kummastakaan mitään kuulunut. Paitsi parin muun kaverin kautta, jotka ovat olleet kauhistuneita siitä, että nyt nämä daamit mustamaalaavat minua kun olen niin kovin itsekäs.

Ja tämä ei siis ole ensimmäinen kerta. Ne hetket elämässäni, kun olisin tarvinnut apua, tukea tai edes kuuntelijaa yllättävän moni katoaa kuin pieru Saharaan. Ellei sitten voi jotenkin hyötyä tästä.
Edellisellä kerralla sain pitkän ”radiohiljaisuuden” jälkeen kuulla kommentin (kun törmäsimme ohimennen) ”Nyt suhun voi taas pitää yhteyttä, kun olet kriiseilysi kriiseillyt!”
Nice.
En silloinkaan jankuttanut omia asioitani, päinvastoin yritin ottaa myös nämä kaverit huomioon ja vastasin vain, jos kysyttiin jotain ongelmastani. En uhriutunut, jankuttanut tai leikkinyt marttyyriä. Oletin vain vastavuoroisuutta, sellaista normaalia kaveruutta/ystävyyttä.

Nyt olen antanut molempien olla. En jaksa olla se, joka aina vaan auttelee muttei saa itse mitään takaisin. Sinänsä sääli, sillä olen molemmat tuntenut parikymmentä vuotta ja osaavat olla ihania ihmisiä, mutta nähtävästi kaveruus on ollut yksipuolista ja perustunut vain minusta saatuun hyötyyn.

Onneksi on myös ystäviä ja muutama tuttu on päässyt positiivisesti yllättämään tulemalla yllätyskäynnille tai ihan vain ottamalla yhteyttä.

Mitenkäs teillä muilla? Onko joku ihanaksi luultu ihminen ollutkin pelkkä hyväksikäyttäjä? Vaatinut auttamaan ja jankkaamalla jankannut samaa ongelmaansa jopa vuosikausia, muttei ole teitä suostunut kuuntelemaan tai auttamaan? Karannut heti, kun itsellä on vaikeaa? Ja ottanut taas yhteyttä kun kokee että nyt voisi taas hyötyä toisesta?