Ihmiset nauraa kun olen menettänyt elämiloni koiran

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle on sanottu, että hyvä, että saat nyt elää ilman koiran rajoittavan elämääsi. 

Voisiko joku nyt selventää minulle nämä viisi alapeukkua. Minusta on todella loukkaavaa, että menetin ainoan perheenjäseneni ja sitten minua "onnitellaan" siitä. 

luulen että ne alapeukut ovat niille epäempattisille jotka sinulle noin ovat sanoneet.

On olemassa ihmisiä, Jotka eivät ole koskaan tunteneet oikeaa yhteyttä ja rakkautta eläintä kohtaan. He ovat näitä idiootteja, ymmärtämättömiä. Sinulla on suruusi oikeus ja suru voi olla yhtä kova kuin kenen tahansa muun menetetyn kohdalla. Otan osaa.

Monelle koira voi olla ainoa samassa taloudessa asuva elävä olento ja perheenjäsen. Jätä omaan arvoonsa tuollaiset ihmiset. Itse en ole koiraihminen, mutta työkaveri kertoo aina niin ihanasti koirastaan, että se koira tuntuu tutulta ja somessa heidän touhujaan seurailen.

Vaikka uusi koira ei entistä korvaa, mieti olisko se kuitenkin vaihtoehto jonkun ajan päästä. Se voisi olla uusi tärkeä eläinystävä sun elämässäsi. Tsemppiä!

Minulle kukaan ihminen ei ole tärkeämpi kuin oma koira. Ilmekään ei värähdä kun joltain kuolee lapsi. Minulle oltu ilkeitä kun surin pitkään vanhuskoirani kuolemaa joten miksen itsekin olisi sitä muille?

Vierailija kirjoitti:

Millaisessa piirissä oikeen pyörit jos nauraavat tuollaiselle asialle?? Olisiko syytä vaihtaa ympyröitä, tai ainakin miettiä millaisten ihmisten kanssa heiluu. Otan osaa suruusi.

Mun kohdalla oli omat työkaverit kyseessä. Työpaikkaa ei niin vain vaihdeta veemäisten ihmisten takia. Ja pakko mun oli kertoa mitä on tapahtunut kun itketti vähän väliä.

Mulle myös koira oli paras ja ainoa ystävä. Ja syy elää. Olen kärsinyt masennuksesta teinistä asti ja koira tavallaan pelasti minut.

Vointini on huonontunut sen verran, että en ole voinut ottaa uutta koiraa.

Olen menetysten (ihmiset, eläimet, ihmissuhteet) kautta kasvanut ymmärtämään, että surussa on monta puolta. Eläimen kuollessa surraan sitä itse eläinyksilöä, joka oli rakas. Surraan päättynyttä ajanjaksoa elämässä. Surraan ehkä mahdollisesti muuttuvaa elämäntilannetta, jos ei oteta uutta (joku voi kokea tämän myös vapauttavana, jos on ollut aikataulu- tai järjestelyongelmia). Yksineläjä suree sitä, että kotinsa muuttui todella kuolleeksi. On haikea olo siitä, että on eläimen kanssa koettu yhdessä tiettyjä elämässä tärkeitä tapahtumia ja eläin on voinut olla vierellä toisen surun ollessa päällä.

Ilkeitä ihmisiä.

Ihmiset eivät välitä p.askaakaan toisten menetyksistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaisessa piirissä oikeen pyörit jos nauraavat tuollaiselle asialle?? Olisiko syytä vaihtaa ympyröitä, tai ainakin miettiä millaisten ihmisten kanssa heiluu. Otan osaa suruusi.

Mun kohdalla oli omat työkaverit kyseessä. Työpaikkaa ei niin vain vaihdeta veemäisten ihmisten takia. Ja pakko mun oli kertoa mitä on tapahtunut kun itketti vähän väliä.

Mulle myös koira oli paras ja ainoa ystävä. Ja syy elää. Olen kärsinyt masennuksesta teinistä asti ja koira tavallaan pelasti minut.

Vointini on huonontunut sen verran, että en ole voinut ottaa uutta koiraa.

Tuo on valitettava noidankehä, koska koirattomuus pahentaa tilaasi entisestään. Toivottavasti saat vielä uuden koiran.

Itsekin stressaantuneena yksineläjänä olen alkanut kokea kipuja ja nähdä töistä unia, mitä ei tapahtunut koiran aikana. 

Täältä voi katsoa mielenkiintoisia koiravideoita kreetalaiselta koiratarhalta

https://fi-fi.facebook.com/TakisShelterCrete/

Ei kaikki vaan ymmärrä. Mä olen nähnyt ihan raavaiden miestenkin itkevän vuolaasti koiransa kuoltua. En ole nähnyt niiden samojen miesten itkevän sillä tavalla edes mummonsa hautajaisissa. Koira on oikeasti ihmisen paras ystävä. Heittämällä parempi kuin ihmisystävät, jotka kääntää selän heti kun tulee jotain ongelmia elämässä.

Ja koiran kanssa myös ollaan lähekkäin (enkä nyt tietenkään tarkoita seksiä) joten kyseessä on myös fyysinen suhde. Tutkitusti lemmikin läheisyys rauhoittaa ja laskee verenpainetta.

Kukaan jaksa lohduttaa vuosikausia. Itsekään et viittis.

Vierailija kirjoitti:

Monelle koira voi olla ainoa samassa taloudessa asuva elävä olento ja perheenjäsen. Jätä omaan arvoonsa tuollaiset ihmiset. Itse en ole koiraihminen, mutta työkaveri kertoo aina niin ihanasti koirastaan, että se koira tuntuu tutulta ja somessa heidän touhujaan seurailen.

Vaikka uusi koira ei entistä korvaa, mieti olisko se kuitenkin vaihtoehto jonkun ajan päästä. Se voisi olla uusi tärkeä eläinystävä sun elämässäsi. Tsemppiä!

Tai ota vaikka joku koira hoitoon piristämään sinua. Itselle ainakin tulee parempi olo aina eläinten seurassa.

Minä laittaisin välit poikki tuollaisiin ihmisiin. Sinä et ap tarvitse tuollaisia ihmisiä elämääsi.

Minulla on aina ollut koiria, joten luonnollinen myös niitä menetyksiä on vuosien varrella sattunut. Olen aina saanut läheisiltäni ja puolituntemattomiltakin täyden tuen asiaan. En voisi sietää tuollaisia ihmisiä joita ap:n lähipiirissä on, älä elä tuollaisten ihmisten kanssa!

Ymmärrän aloittajaa täysin. Minulle myös oma koirani on yksi tärkeimpiä asioita elämässäni, en voisi kuvitella enää elämää ilman tuota ihanuutta.

Ihmiset joilla ei ole koskaan ollut koiraa, eivät voi tietää miltä sen menetys tuntuu. Esim. Läheiselläni kuoli 15- vuotias koira, hän oli siitä todella huonona pitkän aikaa. Miettikää nyt, 15 vuotta hän on elänyt sen koiran kanssa lähestulkoon 24/7 ja yhtäkkiä sitä koiraa ei enää olekaan. Koira on monelle ihmiselle aivan valtavan rakas ystävä, monelle ihmiselle paras ystävä ja luotettavampi kuin yksikään ihmisystävä.

Otan osaa ap. Itselläni on iäkäs koira, ja välillä minua alkaa itkettää pelkkä ajatus siitä, että yhteinen aikamme on jo loppusuoralla. Olen hankkinut koiran 20-vuotiaana ja aikuistunut sen kanssa: rakas koirani on nähnyt opiskelut, parisuhteet, työpaikat, ilot ja surut. Olen hoitanut sen avuttomasta pennusta asti, valvonut sen vierellä kun se on kipeä ja pitänyt huolta sen tarpeista. Ja se on puolestaa lohduttanut minua, kun olen ollut surullinen ja elämässä on ollut haasteita, sekä tietysti tarjonnut lukemattomia iloisia ja hauskoja hetkiä. Se on ikäänkuin lapsi, koska olen kasvattanut sen ja se on minusta riippuvainen, mutta myös paras ja uskollisin ystävä, joka ei petä. Tuntuu ihan hirveältä, että sillä on enää muutamia vuosia aikaa. Tämän tekstin kirjoittamisenkin sai kyyneleet silmiin.

Vierailija kirjoitti:

Surullista tottakai on. Lemmikin kuolema ja on aina kova paikka, ja sitä saakin surra. Mutta jos se pitkittyy liikaa ja oikeasti aiheuttaa ajatuksia että kaikki on saman tekevää, kannattaa miettiä että kannattaako lemmikkiä hankkia. Koska siitä joutuu kuitenkin aina jossain vaiheessa luopumaan. Tähän on hyvä asennoitua jo lemmikkiä hankkiessa.

Ai että jätetään elämättä sen vuoksi, että joskus voi sattua...?

Isäni on itkenyt meidän perheen koirien kuoltua. Koskaan muulloin en ole nähnyt isääni itkemässä koko elämäni aikana. Nyt on lapsuudenperheessä taas uusi ihana koira, mutta tottakai se ottaa aikansa toipua. Toivottavasti sinäkin ap otat vielä uuden koiran sitten, kun olet siihen kykeneväinen.

Omat koirat on monille tärkeämpiä kuin ihmiset, enkä rehellisesti sanottuna yhtään ihmettele. Minullakin on aivan muutama tärkeä ihminen vaan elämässäni ja ovat sellaisia jotka pysyneet rinnallani aina, sattui sitten mitä tahansa. Sen sijaan paljon enemmän on ollut niitä ihmisiä, jotka ovat heittäneet vuosien ystävyytemme vessanpöntöstä alas hetkessä tai muuten vaan ovat pettäneet luottamuksen ja selän takana supatelleet. Suurimpaan osaan ihmisistä en todellakaan luota, en millään tavalla. Koiriini sen sijaan luotan 100%.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle on sanottu, että hyvä, että saat nyt elää ilman koiran rajoittavan elämääsi. 

Voisiko joku nyt selventää minulle nämä viisi alapeukkua. Minusta on todella loukkaavaa, että menetin ainoan perheenjäseneni ja sitten minua "onnitellaan" siitä. 

Toi sun lause on kirjotettu niin, että sen saattaa ymmärtää väärin ja luulen alapeukkujen tulleen siksi. Lauseen sisällössä ei ole mitään alapeukutettavaa. Ihmiset ovat ajattelemattomia ja julmia, jotka noin sanovat.