Onko voimakas vierastaminen merkki jostain epänormaalista?
Ja vierastamisella tarkoitan siis todella voimakasta vierastamista! Lapsi on juuri täyttänyt 2 vuotta ja on yksi vuotiaasta asti ollut aivan älyttömän ujo. Ujostelee suurinpiirtein kaikkia muita paitsi vanhempiaan ja isoveljeään. Puistossa lähtee heti pois jos joku lapsi lähestyy ja jos joku aikuinen puhuttelee niin lapsi laittaa käden silmiensä eteen ja sanoo " piilossa" . Tenavajumpastakaan ei meinannut tulla mitään kun lapsi puolet ajasta roikkui äidin sylissä eikä halunnut osallistua mihinkään :-(
Lisäksi lapsella on erikoinen intonaatio puheessaan, poikkeaa mielestäni selkeästi muista lapsista. Puhuu todella kovaäänisesti ja toistelee fraaseja, tosin kyllä osaa nimetä monia asioita. Puhuu ylipäätänsä koko ajan. Neuvolan kaksivuotistarkastuksessa eivät sanoneet mitään puheesta mutta isäänsä ja minua se hermostuttaa tuon ujouden lisäksi. Olenkin yrittänyt etsiä netistä tietoa aspergeristä ja autismista ja nyt pelottaa kovasti :-(
Mitä mieltä olette? Hermoilenko turhaan ja onko voimakas ujous oire jostain vakavammasta häiriöstä?
Pliis, kommentteja kaikilta joilla tietoa tai kokemusta!
Kommentit (18)
Olen LOPEN kyllästynyt siihen, että ihmiset vielä lapsen kuullen alkavat ihmettelemään hänen ujoa luonnettaan! Kuka sanoisi aikuiselle, että kuinkas sinä olet noin ujo?? Mielestäni TOSI törkeää ja tökeröä käytöstä etenkin lasta kohtaan. Itse aikuisena tajuan noiden kyselijöiden typeryyden (suoraan sanottuna...ei ole taidettu ikinä kuulla mistään psykologiaan liittyvästä yhtään mitään...), mutta pelottaa pienen puolesta, että aiheuttaako hänelle traumoja. Itse en halua hänen luonnettaan alkaa selittelemään, sillä ei siinä mitään selittämistä ole. Hän on hyvä juuri sellaisena kuin on.
Tässä maailmassa pitäisi todella kaikkien olla aivan samasta muotista valettuja, muka-sosiaalisia. Mitähän silläkin tarkoitetaan, todella...Tyttöni kun on todella ystävällinen, toisia ajatteleva ja toiset erittäin hyvin huomioonottava tapaus. Siis tosi ihana luonne! Jotkut sosiaalisiksi kutsutut saattavat sitä vastoin oikeasti olla todella rasavillejä tapauksia, ottaa leluja toisten kädestä jne. koko ajan.
Samaten eräs tapaus ihmetteli, että miksei lapsesi aina hymyile vieraille, kun kuulemma joku hänen kumminkaimansa poika AINA hymyilee. Hohhoijakkaa. Tämä tapaus, joka tämän mainitsi oli vielä pappi ammatiltaan! Mikä tekee mielestäni lausahduksen hieman oudommaksi vielä...
Pyytäisinkin niitä vanhempia, jotka em. kuvauksesta tunnistavat itsensä, hillitsemään halunsa ihmetellä asiaa ääneen, jolleivät kerran ymmärrä, että luonteita on erilaisia, ja lapset muutenkin saattavat usein olla ujoja pieninä, ja aikuisena tilanne voi olla aivan toinen!
Onko tämä lapsi ollut aina vanhempien ja veljensä suojissa. Eli voisko olla ettei hän ole tottunut muihin ihmisiin. Tai sitten voi olla joku yliherkkä aisti joka saa lapsen pelkäämään ympärillä olevaa hälyä. Kannattaa ihan rohkeasti ottaa puheeksi neuvolassa. Sitä varten he siellä ovat.
Minusta lapsella ei ole mitään aistiyliherkkyyttä, ei ole moksiskaan esim. kovista äänistä. Kai täytyy ottaa yhteyttä sinne neuvolaan vaikka tuntuu että ne ovat siellä vaan että älä huoli turhia...
Sun pitää vaan sanoa niille jos ne alkaa neuvolassa vähättelemään, että jos kyseessä olisi teidän oma lapsi, niin todennäköisesti sille olisi tehty jo kaikki mahdollinen asian selvittämiseksi. Toivottavasti asia selviää.
luulen, että on luonnekysymys. Pääsin ujoudestani vasta murrosiässä.
Puhumisesta: kuopus puhuu myös koko ajan ei tosin toistele lauseita. Eikö se ole hyvä merkki että puhuu? Käsittääkseni aspenger-lapset eivät halua hellyyttä jne. En heti lähtisi epäilemään pahinta. Toiset on vaan kovin ujoja.
Lapsi puhuu siis todella paljon, myös omia sanoja ei vain fraaseja. ap
oma kuopus ei edes kunnolla puhunut 2 vuotiaana. Luulen vaan, että lapsi on ujo. Älä vähättele sitä ja ainakaan hänen kuullen mollaa toista asiasta. Olen kaikkien ujojen puolella sillä itse olin niin ujo. Esikoiseni oli myös ujo ja hänen oli vaikea jäädä mihinkään ilman minua ja se oli oikeesti rasittavaa.
Koita jaksaa uskon että kaikki on hyvin:) t. 8
liian helposti seliytystä diagnooseista. Kun sosiaalisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus ovat muotia, lapset haluttaisiin samaan muottiin jo pienenä. Kuitenkin meitä on ja tulee aina olemaan ujoja ja rohkeita ja kaikkea siltä väliltä. Ammatillinen näkemys: Minusta lapsi kuulostaa normaalilta, mutta ihan vain kuvauksesi perusteella.
Vastaavassa tilanteessa menisin yhdessä lapsen kanssa tilanteisiin, jota aristaa. Ei tartte isoa lapsilaumaa, ihan pienin askelin voi aloittaa. Voisiteko kutsua kylään tuttuja lapsia tms.?
on myös erittäin ujo lapsi. taitaa olla nyt jo 5-vuotias.
en muista epäilevätkö autismia tms.
en tosiaan ole asiantuntija.
lapsi on todella älykäs mutta ei ota katsekontaktia vaan jos joku puhuttelee vastaa lyhyesti eikä katso silmiin tai sitten alkaa riehumaan ja päristelemään ja muuta.
lapsen perhe on loistava ja tämä lapsi saa olla itsensä. en usko että on mikään hätänä, on vaan sosiaalisesti lahjattomampi mutta muilla elämänaloilla todella älykäs. muut lapset tässä perheessä ovat erittäin ulospäinsuuntautuneita.
en usko että tämä vastasi mihinkään kysymykseen mutta sanoisin että antaa lapsen olla vaan ja kehittyä omia aikojaan. ymmärrän kyllä hyvin jos vanhempana olet huolissasi kun nykyaika on niin armoton vähänkin erilaisille.
Muutoin olen sitä mieltä että vanhemmat kyllä yleensä tietävät jos kaikki ei ole kohdallaan. Kannattaa sitkeästi vaatia asian tarkempaa selvittämistä.
Vierailija:
Puhuu todella kovaäänisesti ja toistelee fraaseja, tosin kyllä osaa nimetä monia asioita. Puhuu ylipäätänsä koko ajan.
pian voittaa ujoutensa ja on ihan tyytyväinen. Nämä suuremmat lapsiryhmät ja aikuiset ovat pelottavia lapselle. Kiitos muuten mielipiteistänne, ovat tärkeitä minulle kun täällä pohdin pienen pääni puhki :-) ap
www. perheklubi. net ja etsi sieltä erityislapset. Siellä on autismista, aspengerista, adhd:sta jne..
terkuin 8
sanoisin, että normaalilta kuulostaa. Kolmas lapsemme on ulospäinsuuntautunut, joten melkoisen varmasti voin väittää että ainakin meillä kyseessä on luonteenpiirre eikä kasvatus/ympäristön vaikutus.
Anna lapsen edetä omaan tahtiinsa. Meillä suurin ujous on alkanut helpottaa lasten ollessa 4 v. Kuopus täyttää kohta 5 v ja viimeisen vuoden aikana on menty hurjasti eteenpäin. Tykkää käydä esim. kerhossa (on ollut ikänsä kotihoidossa) ja liikuntaleikkikoulussa, on saanut omia ystäviä ja on selvästi ylpeä itsestään tutustuessaan uusiin lapsiin. Ei kuitenkaan edelleenkään esim. leikkipuistossa lähde leikkimään muitten kanssa, vaan haluaa minut seurakseen kiipeilytelineen tai liukumäen viereen, jos puistossa on muitakin lapsia. Ei myöskään suostu puhumaan aikuisille ja ujostelee ensin tutumpiakin ihmisiä. Paras, samanikäinen ystävä naapurissa on hyvin sosiaalinen ja hänen perässään kuopuksemmekin on saanut lisää varmuutta.
Minusta tärkeintä on antaa lapsen olla sellainen kuin on. Ujous on ihan yhtä arvokas piirre kuin mikä tahansa muukin, vaikka nykyinen elämänmeno suosiikin itsensä esille tuomista. Onneksi Suomessa ujoutta ei (ainakaan vielä) diagnosoida eikä lääkitä. Kiitos varautuneelle kansanluonteellemme.
Toisilla lapsilla vaan kestää ' lämpeneminen' vähän kauemmin kuin toisilla ja sitä tapahtuu vain tutussa ympäristössä ja turvallisissa tilanteissa kuten kotona.
Oma lapseni oli 1-2,5-vuotiaana tosi arka kaikkialla muualla kuin kotona. Ensimmäiset puoli tuntia istui vain sylissä, vaikka oltaisiin joka päivä käyty samassa puistossa tms. Kun meille tuli lapsivieraita kotiin, hän rohkaistui paljon nopeammin. ykyään on jo paljon rohkeampi ja aloitti päiväkodissakin 2.5-vuotiaana ihan hyvällä menestyksellä.
Mutta tietysti voit kysellä neuvolasta lisätutkimuksia jos siltä tuntuu. Luulen kuitenkin, että hän on aivan normaali lapsi.
Ottamatta sen kummemmin kantaa siihen onko Sinulla aihetta huoleen, kerron omasta kokemuksestani ujon lapsen vanhempana.
Tyttäreni oli ja on edelleen hyvin ujo, saattoi joskus jopa kieltäytyä tulemasta kyläpaikkaan sisälle. Nykyäänkin (vajaa 4 v.) ujostelee ja etenkin vieraille puhuminen on vaikeaa, mutta on kuitenkin tosi innokas kyläilija ja reissaaja ja haluaa kovasti harjoitella sosiaalisia tilanteita.
Olin itsekin jossain vaiheessa huolissani tytön ujoudesta ja luin aiheesta paljon myös ammattikasvattajien näkemyksiä. Eniten mielenrauhaa ja " kasvatusohjeita" sain Liisa Keltikangas-Järvisen Temperamentti -kirjasta. Itselleni tärkein " ohje" oli, että ujous on yhtä arvokas luonteenpiirre kuin muutkin, eikä sitä pidä yrittää poistaa. Ujon lapsen pitäisi saada harjotella ujostuttavissa tilanteissa toimeen tulemista turvallisen aikuisen kanssa omaan tahtiinsa. Vanhempi näyttää esimerkkiä omalla käytöksellään, mutta hyväksyy arvostelematta lapsen ujostelun. Näin lapsi oppii vähitellen (vuosien mittaan) säätelemään ujouttaan ja luottamaan itseensä ja kykyynsä selviytyä ujouden kanssa. Toki ujo voi oppia reippaammaksi pakonkin edessä (eli esim. tyrkätään pelottavaan tilanteeseen ja sanotaan, että mene nyt kun muutkin menee noin reippaasti), muttä se ei Keltikangas-Järvisen mukaan vahvista itsetuntoa eikä auta hyväksymään omaa luonteenpiirrettään, jonka kanssa on kuitenkin todennäköisesti elettävä koko ikänsä.
Minulle nuo ohjeet olivat arvokkaita, sillä ilman niitä olisin saattanut sortua mollaamaan lapsen ujoutta ja vertaamaan häntä pelottomampiin lapsiin. Tällä hetkellä alkaa myös tuntua siltä, että taktiikka on toiminut, sillä tyttö selvästi luottaa itseensä ja menee reippaasti uusiin tilanteisiin ujoudestaa huolimatta.
Meilläkin on kaksi ujoa/arkaa lasta ja pahimmillaan tuo ujostelu taisi olla juuri kahden vuoden kieppeillä. Pojat alkoivat esim. huutaa peloissaan+tarrautuivat äitiin, kun joku vieras ihminen ilmeistyi eteiseen. Yksistä sukujuhlista meidän piti lähteä pois heti, kun toinen pojista ei milläään rauhoittunut. Osaksi tähän tietysti vaikutti se, että lapset olivat kotihoidossa ja olivat siis tottuneet oman kodin rauhalliseen menoon, mutta kyllä kyse on tosiaan myös synnynnäisestä ominaisuudesta.
Pikkuhiljaa lapset ovat kuitenkin saaneet lisää rohkeutta: kolmevuotiaiden kerhoon he eivät suostuneet jäämään ja lopetimme sen, mutta 4-vuotiaiden kerhoon he sitten jo jäivät suht' mielellään. Tietty varautuneisuus uusissa tilanteissa on kuitenkin jäänyt jäljelle.
Ihan normaalilta ujolta lapselta tuo mustakin kuulostaa. Ja ujous todellakin on ihan normaali luonteenpiirre, ei sen huonompi tai parempi kuin mikään muukaan temperamenttiominaisuus.
Älkää tehkö lapsen ujoudesta suurta numeroa. Jos menette puistoon/muskariin tms, lapsi voi ihan rauhassa ainakin aluksi vain katsella muiden menoa äidin kanssa, eikä häntä pidä väkisin laittaa mukaan leikkeihin. Osallistuu sitten aikanaan, kun on ensin tutustunut touhuihin " ulkopuolelta" . Ei kannata alkaa muillekaan (siis lapsen kuullen ainakaan) selittelemään, että " kun tämä meidän --- on niin ujo" , vaan ilmoitat vain että " --- vain katselee nyt tällä kertaa" tms.
Toiset on ujompia kuin toiset, eikä siitä pidä ottaa ongelmaa. Liikaa arvostetaan yltiöpäistä sosiaalisuutta. On ihan hyväkin että lapsi vierastaa, ainakin minusta. Meidän 3½ vuotias oli pitkään tosi arka ja ujo. Välttelinkin hänen kanssaan kerhoja ym. koska hän niissä vain ahdistui. Annoin hänen olla oma itsensä enkä väkisin yrittänyt tehdä hänestä sosiaalisempaa, jos sen näin voisi vaikka ilmaista. Noin vuosi sitten alkoi poika reipastumaan ja on nykyisin kovin sosiaalinen varsinkin muiden lasten kanssa. Aikuisista ei liiemmälti vieläkään välitä, siis vieraista ja esimerkiksi jos joku vieras aikuinen hänelle puhuu, katsoo usein maahan tai peittää kasvojaan. En näe siinä mitään ongelmaa.
Anna ajan kulua, äläkä liikaa patista häntä sellaisiin tilanteisiin jotka hän kokee ahdistaviksi.