"Mä haluaisin, että isi muuttaisi pois."

Näin sanoi 3-vuotias lapsemme tänä aamuna sylissäni, kun isänsä oli suuttunut lapselle siitä, ettei tämä suostunut pukemaan vaatteita päälleen, koska ne eivät olleet vaaleanpunaisia. SItä vastoin lapsi oli leikkinyt legoilla vaikka vauva ja äiti yrittivät nukkua. Emme mieheni kanssa nukkuneet juuri lainkaan viime yönä koska vatsavaivainen vauva valvotti, ja tuosta väsymyksestä johtui mieheni järjetön raivonpuuska, jonka johdosta taas tämä 3-vuotias pissasi housuihinsa (!) ja oli aivan hysteerisessä tilassa, kun pelkäsi isänsä raivoa. Mies ei siis ole väkivaltainen suuttuessaan mutta huutaa ja murisee kuin joku helvetin hirviö ja varmaan turha sanoakaan, että myös minä olen lapsen ohella totaalisen kyllästynyt noihin raivotiloihin. Siis, mieheni oli tänä aamuna niin pelottava että lapsemme pissasi housuihinsa! Ahdistaa, että lapsi joutuu kestämään isänsä raivonpuuskia, ja että vauvakin oppii siihen, että tuollainen huutaminen on normaalia. Ei ole!

Ja mikään puhuminen ei tunnu auttavan. Kun miehellä napsahtaa, niin napsahtaa, ja aina löytyy joku hyvä syy, mikä OIKEUTTI huutamisen. Tosi laimeasti aina pyytelee myöhemmin anteeksi, ja muistaa aina todeta, että nuo raivonpuuskat johtuvat vaikeasta vaimosta/äitiinsä tulleesta lapsesta jnejnejne. Mies myös muistaa aina kertoa, että hän inhoaa sitä että JOUTUU huutamaan, mutta ei voi mitään kun olosuhteet pakottavat napsahtamaan.

Mies siis suuttui siitä, että lapsi ei pukenut (ok, tämä on aika monen aamun aihe, kun lapsi ei millään pukisi ilman valvontaa, ja tänä aamuna vielä sitten päätti että päälle kelpaisi vain vaaleanpunainen) vaan leikki sitä vastoin legoilla. Emme kyllä vauvan kanssa siihen edes heränneet, vaan siihen kun isä kuiskaten huusi (kyllä, tällainenkin onnistuu mieheltäni) lapselle, lapsi yritti itkeä mutta mies hyssytti häntä hiljaiseksi ja jatkoi kähinäänsä ja kun vauva alkoi äännellä, sulki isä 3-vuotiaan parvekkeelle kun tämä ei osannut itkeä tarpeeksi äänettömästi (!), ja jonka johdosta lapsi sitten pissasi housuihinsa. Isä vei hänet samaa kähinäänsä jatkaen sitten suihkuun ja siinä vaiheessa olimme vauvan kanssa jo ihan hereillä, nousin sängystä ja menin ottamaan lapsen syliini, jolloin tuon lausahduksen sitten kuulin.

Ja mistäköhän lapsi tuollaisen ajatuksen on mahtanut keksiä? No siitä, että mies joskus talvella riidan keskellä totesi lapsen kuullen, että minun eli äidin pitäisi varmaan muuttaa pois kodistamme. Riidan aihe oli ollut jokin epäonnistumiseni, en enää muista mikä kun yleensä joka ikinen riitamme käynnistyy jostakin tekemästäni virheestä, kuten etten ole tyhjentänyt tiskikonetta, en ole muistanut soittaa johonkin paikkaan, olen jättänyt paitani tuolin selkänojalle jne. Eli siis pikkujutusta joka katkaisee kamelin selän. Opin tuossa vuosi sitten, etten enää sano riitatilanteissa mitään, koska siten pääsee vähemmällä: riita kestää pakoltakin vähemmän aikaa (ainakin luulisi, kun on vain yksi riitelijä) ja lapsen ei tarvitse nähdä molempien vanhempiensa olevan pelottavia (=lapsemme silmissä on pelottava jos riitelee). Ja lapsi on alkanut kamalalla tavalla puolustella minua, esim. muutama päivä sitten kun kiva lettuilta päättyi miehen huutoon (yksi lettu paloi -> minä olen ahne itsekäs paska kun halusin haukata palan omaa lettuani ennen kuin palasin kyökin ääreen), lapsi tuli luokseni ja kuiskasi että äiti on ihana, meni sitten isänsä luokse ja sanoi, että lopeta se riitely, johon mies sanoi, että ei hän ole ainoa riitelijä, eihän yksin voi riidellä, mihin meinasin melkein vastata että no todellakin voi, katso itseäsi! mutta pysyin hiljaa. Lapsi kuitenkin sanoi, että voi, mihin mies ei kuitenkaan vastannut vaan jatkoi taas paasaamistaan. Kamalaa, että lapsi asettuu puolelleni ja "suojelee" minua ja katsoo, että isä on aina väärässä. Hän kuitenkin rakastaa isäänsä, mutta kai nyt hänen psyykeensä todellakin vaikuttaa tuollaisen riitelyn katsominen. Ja monesti olen pyytänyt, ettei riideltäisi lasten kuullen, mutta ei kuulemma onnistu kun ei saada hoitoapua. Eli hänen mielestään ei voi riidellä ilman niin kovaa huutamista, että lapset eivät pystyisi nukkumaan vaan heräisivät.

Eli vielä pähkinänkuoressa: vauvan vatsavaivat -> huonosti nukuttu yö -> pinna kireällä jo muutenkin -> uhmaikäisen lapsen järjetöntä mutta vähäeleistä uhmaa, johon olisi voinut vastata täysin asiallisestikin, mutta ei -> raivotaan ja saadaan lapsi pissaamaan housuihin. Kerrassaan mukava aamu!

Kertokaa, mitä hemmettiä. En jaksa.

Joo, minussakin on vikaa, esim. hajamielisyys ja varmaan myös ajoittainen marttyyrisyys (miten tuo taivutetaan?). En todellakaan luule olevani täydellinen vaimo tai äiti, mutta rakastava ja lempeä pyrin olemaan.