Onko vaikea menneisyys hyväksyttävä syy jäädä eläkkeelle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sulle eläkettä sen perusteella myönnetä, mutta mikäpä estää olemaan työttömänä hamaan tappiin asti.

Kyllä joillekin tutuilleni on myönnetty eläke mt-ongelmien takia.

Monellekin on. Mutta tarvitaan näyttöä työkyvyttömyydestä: taustalla paljon sairaslomia, lääkärinlausuntoja, työkyvyn kartoitusta, kuntoutusta... Ja jos ei edes masennuslääkitystä viitsi käyttää (eli ei edes yritä hoitaa itseään kuntoon), niin ei irtoa eläkettä, ei edes määräaikasta, ei ehkä edes sairaspäivärahajaksoa.

Olin ennen eläkettä jossa syynä masennus 3 kertaa psykiatrisessa sairaalassa. Pisin jakso oli 6 viikkoa.

Aapeen kaltaisilta loisilta pitäisi katkaista kaikki tuet kunnes alkaisi työt maistumaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut erilaisissa terapioissa varhaisnuoruudesta lähtien. En saanut niistä apua. Asiat on käsitelty moneen kertaan. Parhaiten on auttanut tämä aika kun olen saanut pohtia asioita rauhassa.

Ap

Miksi muiden pitää maksaa sinun selkärangattomuudesta?

Ei työkyvyttömyyseläkettä fiilispohjalta myönnetä. Pitää olla jatkuva pitkä sairaushistoria. Sen toteaa lääkäri; kahden sairauslomakuukauden jälkeen tarvitaan erikoislääkärin lausunto.

Keskimäärin työkyvyttömyyseläkettä edeltää seitsemän vuoden työkyvyttömyyshistoria.

Vierailija kirjoitti:

"Parasta terapiaa on ollut se kun saan olla rauhassa kotona lasten kanssa (olen yh) ja puuhailla omaan tahtiin asioita. Välttelen suurinta osaa ihmisiä ja teen vain asioita mistä saan hyvää mieltä."

Tää pisti silmään. Ei tuo ole mitään terapiaa vaan asioiden ja niiden käsittelemisen välttelemistä, mikä ei tuo pitemmän päälle mitään apua tai muutosta. Terapia ei ole aina helppoa eikä mukavaa eikä sen kuulukaan olla, koska tarkoitus on käsitellä niitä vaikeita asioita. Sun pitäisi mennä oikeaan terapiaan. Ei elämässä oitää tehdä myös sellaisia asioita, mistä ei aina saa hyvää mieltä itselleen. Se kuuluu elämään.

Tämä pisti itselläni silmään,tämä kommentti.. Itse ymmärrän apn tilanteen, olen samassa jamassa. On kuitenkin niin, että tälle yhteiskunnalle tulee pitkässä juoksussa halvemmaksi elättää yh jotta hän saa lapsensa koulutielle ja itsenäisiksi ja siitä veronmaksajiksi/työelämään mahdolisimman vähäisellä painostuksella yhteiskunnan puolelta. Vakavasti traumatisoituneen/aidosti masentuneen kohdalla kaikenlainen painostaminen on todella vahingollista paitsi kohteelle, myös hänen läheisilleen, erityisesti lapsille,joiden hoitamiseen on voimavarojen ensisijaisesti oman itsen lisäksi riitettävä. Pitäisikö lapset ottaa huostaan,jotta saadaan jo valmiiksi työkyvyttömät/ osatyökykyiset töihin vain,jotta tilastot näyttäisivät työllisyyden osalta kivoilta?! Suomessa ei todellakaan ole traumaosaamista ja avointa keskustelua tarpeeksi. Ap omien sanojensa mukaan NIMENOMAAN ON terapiassa ollessaan luonnossa ja puuhaillessaan asioita juuri sen mukaan,mitä voimavarat antavat myöten ja siihen on turha ulkopuolisten sanoa, että ' ei saa aina olla kivaa!' Luulenpa, että sitä paskaa on monilla ollut jo niin paljon,että on välttämätöntä,että on välillä vain paineetonta,mukavaa ja rauhallista,eheyttävää olemista ja aikaa kohdata niitä kipujaan omalla tahdillaan- ei työttömyys ole maailman loppu,joskin itsensä repiminen ilman todellista kykyä/ voimavaroja siihen,saattaa hyvinkin olla ihmisen elämän konkreettinen loppu- yksikään ammattitaitoinen terapeutti ei painosta pysyvästä psykkisestä/ todellisesta traumasta kärsivää kohtaamaan mitään väkisin, se olisi potilasta vahingoittavaa ja vastoin ammattietiikkaa-näin tekee vain tämä sieluton ja pimeä yhteiskunta niiden yksilöiden ja organisaatioiden kautta, jotka tahtovat talloa heikot jalkoihinsa. Yllämainittu kommentti paljastaa kirjoittajansa ymärtämättömyyden monen ihmisen tilanteesta. Mitäköhän kys kommentoija

oikeasti ajattelee jonkin laillistetun terapian enää auttavan siinä vaiheessa,kun apua olisi kuulunut saada jo vuosikausia sitten,ennenkuin tilanne kroonistui? Mutta kuten todettu: tässä maassa ei terapiaa traumoihin ole riittävästi olemassa missään muualla kuin ehkä juurikin metsässä, puusavotassa,musiikissa,kirjallisuudessa ja runoudessa- natz i saksassa toki 'tiedettiin' kuinka työ vapauttaa, mutta olemme toivottavasti jo siitä ajatusmaailmasta kasvaneet ulos?

Menettäähän yhteiskunta toki verotuloja. Mutta oikeasti, ei minkäänlainen menneisyys ole syy eläkepäätökseen. Jos menneisyyden tapahtumat ovat vaurioittaneet psyykettä niin pahoin, että edellytyksiä työelämässä toimimiselle ei ole, niin silloin eläke on mahdollinen. Tämän arvion tekevät kuitenkin muut tahot kuin ihminen itse ja kriteerit ovat kohtuullisen tiukat. Työttömänä on paljon ihmisiä, jotka todellisuudessa ovat työkyvyttömiä mutta eläkettä ei ole myönnetty.

Työkunnostahan se riippuu, ei tapahtumista sinänsä. Joitakin hyvä+huono-onnisia on ammuttu päähän, ja käyvät silti töissä. Joku toinen joutuu eläkkeelle pudottuaan sängystä.

Eläkkeelle vaan. Sitten voi lopun ikäänsä vinkua minimieläkkeensä pienuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Parasta terapiaa on ollut se kun saan olla rauhassa kotona lasten kanssa (olen yh) ja puuhailla omaan tahtiin asioita. Välttelen suurinta osaa ihmisiä ja teen vain asioita mistä saan hyvää mieltä."

Tää pisti silmään. Ei tuo ole mitään terapiaa vaan asioiden ja niiden käsittelemisen välttelemistä, mikä ei tuo pitemmän päälle mitään apua tai muutosta. Terapia ei ole aina helppoa eikä mukavaa eikä sen kuulukaan olla, koska tarkoitus on käsitellä niitä vaikeita asioita. Sun pitäisi mennä oikeaan terapiaan. Ei elämässä oitää tehdä myös sellaisia asioita, mistä ei aina saa hyvää mieltä itselleen. Se kuuluu elämään.

Tämä pisti itselläni silmään,tämä kommentti.. Itse ymmärrän apn tilanteen, olen samassa jamassa. On kuitenkin niin, että tälle yhteiskunnalle tulee pitkässä juoksussa halvemmaksi elättää yh jotta hän saa lapsensa koulutielle ja itsenäisiksi ja siitä veronmaksajiksi/työelämään mahdolisimman vähäisellä painostuksella yhteiskunnan puolelta. Vakavasti traumatisoituneen/aidosti masentuneen kohdalla kaikenlainen painostaminen on todella vahingollista paitsi kohteelle, myös hänen läheisilleen, erityisesti lapsille,joiden hoitamiseen on voimavarojen ensisijaisesti oman itsen lisäksi riitettävä. Pitäisikö lapset ottaa huostaan,jotta saadaan jo valmiiksi työkyvyttömät/ osatyökykyiset töihin vain,jotta tilastot näyttäisivät työllisyyden osalta kivoilta?! Suomessa ei todellakaan ole traumaosaamista ja avointa keskustelua tarpeeksi. Ap omien sanojensa mukaan NIMENOMAAN ON terapiassa ollessaan luonnossa ja puuhaillessaan asioita juuri sen mukaan,mitä voimavarat antavat myöten ja siihen on turha ulkopuolisten sanoa, että ' ei saa aina olla kivaa!' Luulenpa, että sitä paskaa on monilla ollut jo niin paljon,että on välttämätöntä,että on välillä vain paineetonta,mukavaa ja rauhallista,eheyttävää olemista ja aikaa kohdata niitä kipujaan omalla tahdillaan- ei työttömyys ole maailman loppu,joskin itsensä repiminen ilman todellista kykyä/ voimavaroja siihen,saattaa hyvinkin olla ihmisen elämän konkreettinen loppu- yksikään ammattitaitoinen terapeutti ei painosta pysyvästä psykkisestä/ todellisesta traumasta kärsivää kohtaamaan mitään väkisin, se olisi potilasta vahingoittavaa ja vastoin ammattietiikkaa-näin tekee vain tämä sieluton ja pimeä yhteiskunta niiden yksilöiden ja organisaatioiden kautta, jotka tahtovat talloa heikot jalkoihinsa. Yllämainittu kommentti paljastaa kirjoittajansa ymärtämättömyyden monen ihmisen tilanteesta. Mitäköhän kys kommentoija

oikeasti ajattelee jonkin laillistetun terapian enää auttavan siinä vaiheessa,kun apua olisi kuulunut saada jo vuosikausia sitten,ennenkuin tilanne kroonistui? Mutta kuten todettu: tässä maassa ei terapiaa traumoihin ole riittävästi olemassa missään muualla kuin ehkä juurikin metsässä, puusavotassa,musiikissa,kirjallisuudessa ja runoudessa- natz i saksassa toki 'tiedettiin' kuinka työ vapauttaa, mutta olemme toivottavasti jo siitä ajatusmaailmasta kasvaneet ulos?

Mun mielestä tuossa ap:n aloituksessa ei edes lukenut mitään terapiassa käynnistä...?

"Tein lähes tauotta töitä 15 vuotta, opiskelin ja hoidin lapset yksin (olen aina ollut yksin). Työnsin kaiken surun taka-alalle ja luulin että sillä pääsen kaikista tuskaisista muistoista eroon. En sitten päässyt."

Tuo pätkä mielestäni kertoi myös, ettei ole ollut halukas asioita käymään läpi vaan on yrittää unohtaa kaiken ja haudata ne jatkuvaan tekemiseen. Se, että ei asioita käsittele, ei tuo pysyvää apua tai helpotusta. Tästä aloituksesta sai sellaisen käsityksen, ettei sellaiseen ole halua.

Ihmisen on aina helpompi valita itselleen mieluisampi polku kuin vaivaa vaativa ja haastavampi, mutta ehkä myös palkitsevampi reitti. Terapia tuo kipeitä muistoja esille, se ei ole mukavaa. Eikä sen tietenkään pidä edetä nopeampaa kuin on valmis tai painostaa johonkin. Ja elämä ei ole aina valitettavasti mukavaa kenellekään, niin se vain on, mutta useimmilla ei ole silti mahdollisuutta valita tehdä vain itseään miellyttäviä asioita. Työhön menoon tuossa kommentissa ei minusta painostettu (tai otettu edes esille asiaa) vaan nostettiin esille tämä terapia ja asioiden välttely.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Parasta terapiaa on ollut se kun saan olla rauhassa kotona lasten kanssa (olen yh) ja puuhailla omaan tahtiin asioita. Välttelen suurinta osaa ihmisiä ja teen vain asioita mistä saan hyvää mieltä."

Tää pisti silmään. Ei tuo ole mitään terapiaa vaan asioiden ja niiden käsittelemisen välttelemistä, mikä ei tuo pitemmän päälle mitään apua tai muutosta. Terapia ei ole aina helppoa eikä mukavaa eikä sen kuulukaan olla, koska tarkoitus on käsitellä niitä vaikeita asioita. Sun pitäisi mennä oikeaan terapiaan. Ei elämässä oitää tehdä myös sellaisia asioita, mistä ei aina saa hyvää mieltä itselleen. Se kuuluu elämään.

Tämä pisti itselläni silmään,tämä kommentti.. Itse ymmärrän apn tilanteen, olen samassa jamassa. On kuitenkin niin, että tälle yhteiskunnalle tulee pitkässä juoksussa halvemmaksi elättää yh jotta hän saa lapsensa koulutielle ja itsenäisiksi ja siitä veronmaksajiksi/työelämään mahdolisimman vähäisellä painostuksella yhteiskunnan puolelta. Vakavasti traumatisoituneen/aidosti masentuneen kohdalla kaikenlainen painostaminen on todella vahingollista paitsi kohteelle, myös hänen läheisilleen, erityisesti lapsille,joiden hoitamiseen on voimavarojen ensisijaisesti oman itsen lisäksi riitettävä. Pitäisikö lapset ottaa huostaan,jotta saadaan jo valmiiksi työkyvyttömät/ osatyökykyiset töihin vain,jotta tilastot näyttäisivät työllisyyden osalta kivoilta?! Suomessa ei todellakaan ole traumaosaamista ja avointa keskustelua tarpeeksi. Ap omien sanojensa mukaan NIMENOMAAN ON terapiassa ollessaan luonnossa ja puuhaillessaan asioita juuri sen mukaan,mitä voimavarat antavat myöten ja siihen on turha ulkopuolisten sanoa, että ' ei saa aina olla kivaa!' Luulenpa, että sitä paskaa on monilla ollut jo niin paljon,että on välttämätöntä,että on välillä vain paineetonta,mukavaa ja rauhallista,eheyttävää olemista ja aikaa kohdata niitä kipujaan omalla tahdillaan- ei työttömyys ole maailman loppu,joskin itsensä repiminen ilman todellista kykyä/ voimavaroja siihen,saattaa hyvinkin olla ihmisen elämän konkreettinen loppu- yksikään ammattitaitoinen terapeutti ei painosta pysyvästä psykkisestä/ todellisesta traumasta kärsivää kohtaamaan mitään väkisin, se olisi potilasta vahingoittavaa ja vastoin ammattietiikkaa-näin tekee vain tämä sieluton ja pimeä yhteiskunta niiden yksilöiden ja organisaatioiden kautta, jotka tahtovat talloa heikot jalkoihinsa. Yllämainittu kommentti paljastaa kirjoittajansa ymärtämättömyyden monen ihmisen tilanteesta. Mitäköhän kys kommentoija

oikeasti ajattelee jonkin laillistetun terapian enää auttavan siinä vaiheessa,kun apua olisi kuulunut saada jo vuosikausia sitten,ennenkuin tilanne kroonistui? Mutta kuten todettu: tässä maassa ei terapiaa traumoihin ole riittävästi olemassa missään muualla kuin ehkä juurikin metsässä, puusavotassa,musiikissa,kirjallisuudessa ja runoudessa- natz i saksassa toki 'tiedettiin' kuinka työ vapauttaa, mutta olemme toivottavasti jo siitä ajatusmaailmasta kasvaneet ulos?

Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia traumaattisia kokemuksia tämän kommentin alapeukuttelija on kohdannut elämänsä varrella? Ehkä hänet on raiskattu,yritetty tappaa,kenties lapsena kiusattu,alistettu,pahoinpidelty,tehty seksuaalista väkivaltaa? Mahdollisesti päihteitä käyttävästä kodista lähtöisin, ehkä läheinen tehnyt itsemurhan, kuollut muunlaisen väkivallan uhrina, ehkä hän on menettänyt lapsensa tai ties mitä hirveää.. kukaties on itsekkin syyllistynyt ties millaisiin tekoihin? Tai ehkäpä hän lienee senkaltainen besservisser,että tietää ja ymmärtää kaikesta tässä elämässä kaiken, mutta ei katso olevan tarpeen avata suuren viisautensa salaista kätköä myös toisten ihasteltavaksi. No, me häntä typerämmät ja tietämättömämmät jäämme tätä vain ihmettelemään.

Kyllä lapsille varmasti kelpaa äiti kotona mahdollisimman pitkään, että jos vielä ihan rauhassa ajattelet niitä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Parasta terapiaa on ollut se kun saan olla rauhassa kotona lasten kanssa (olen yh) ja puuhailla omaan tahtiin asioita. Välttelen suurinta osaa ihmisiä ja teen vain asioita mistä saan hyvää mieltä."

Tää pisti silmään. Ei tuo ole mitään terapiaa vaan asioiden ja niiden käsittelemisen välttelemistä, mikä ei tuo pitemmän päälle mitään apua tai muutosta. Terapia ei ole aina helppoa eikä mukavaa eikä sen kuulukaan olla, koska tarkoitus on käsitellä niitä vaikeita asioita. Sun pitäisi mennä oikeaan terapiaan. Ei elämässä oitää tehdä myös sellaisia asioita, mistä ei aina saa hyvää mieltä itselleen. Se kuuluu elämään.

Tämä pisti itselläni silmään,tämä kommentti.. Itse ymmärrän apn tilanteen, olen samassa jamassa. On kuitenkin niin, että tälle yhteiskunnalle tulee pitkässä juoksussa halvemmaksi elättää yh jotta hän saa lapsensa koulutielle ja itsenäisiksi ja siitä veronmaksajiksi/työelämään mahdolisimman vähäisellä painostuksella yhteiskunnan puolelta. Vakavasti traumatisoituneen/aidosti masentuneen kohdalla kaikenlainen painostaminen on todella vahingollista paitsi kohteelle, myös hänen läheisilleen, erityisesti lapsille,joiden hoitamiseen on voimavarojen ensisijaisesti oman itsen lisäksi riitettävä. Pitäisikö lapset ottaa huostaan,jotta saadaan jo valmiiksi työkyvyttömät/ osatyökykyiset töihin vain,jotta tilastot näyttäisivät työllisyyden osalta kivoilta?! Suomessa ei todellakaan ole traumaosaamista ja avointa keskustelua tarpeeksi. Ap omien sanojensa mukaan NIMENOMAAN ON terapiassa ollessaan luonnossa ja puuhaillessaan asioita juuri sen mukaan,mitä voimavarat antavat myöten ja siihen on turha ulkopuolisten sanoa, että ' ei saa aina olla kivaa!' Luulenpa, että sitä paskaa on monilla ollut jo niin paljon,että on välttämätöntä,että on välillä vain paineetonta,mukavaa ja rauhallista,eheyttävää olemista ja aikaa kohdata niitä kipujaan omalla tahdillaan- ei työttömyys ole maailman loppu,joskin itsensä repiminen ilman todellista kykyä/ voimavaroja siihen,saattaa hyvinkin olla ihmisen elämän konkreettinen loppu- yksikään ammattitaitoinen terapeutti ei painosta pysyvästä psykkisestä/ todellisesta traumasta kärsivää kohtaamaan mitään väkisin, se olisi potilasta vahingoittavaa ja vastoin ammattietiikkaa-näin tekee vain tämä sieluton ja pimeä yhteiskunta niiden yksilöiden ja organisaatioiden kautta, jotka tahtovat talloa heikot jalkoihinsa. Yllämainittu kommentti paljastaa kirjoittajansa ymärtämättömyyden monen ihmisen tilanteesta. Mitäköhän kys kommentoija

oikeasti ajattelee jonkin laillistetun terapian enää auttavan siinä vaiheessa,kun apua olisi kuulunut saada jo vuosikausia sitten,ennenkuin tilanne kroonistui? Mutta kuten todettu: tässä maassa ei terapiaa traumoihin ole riittävästi olemassa missään muualla kuin ehkä juurikin metsässä, puusavotassa,musiikissa,kirjallisuudessa ja runoudessa- natz i saksassa toki 'tiedettiin' kuinka työ vapauttaa, mutta olemme toivottavasti jo siitä ajatusmaailmasta kasvaneet ulos?

"Mitäköhän kys kommentoija

oikeasti ajattelee jonkin laillistetun terapian enää auttavan siinä vaiheessa,kun apua olisi kuulunut saada jo vuosikausia sitten,ennenkuin tilanne kroonistui?"

Eli sun mielestä terapiasta ei ole mitään apua, jos on pitkään ollut masentunut tai muuten mieleltään sairas? Aikuisena on ihan turha käydä enää läpi esim lapsuuden hyväksikäyttötapauksia? Kylläpä on negatiivinen ja toivoton tulevaisuuden kuva sulla näiden ihmisten suhteen. Tuolla perusteellahan voitaisiin sadoilta jopa tuhansilta mielenyerveysongelmaisilta lopettaa terapia... No ainakin jonot lyhenis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Parasta terapiaa on ollut se kun saan olla rauhassa kotona lasten kanssa (olen yh) ja puuhailla omaan tahtiin asioita. Välttelen suurinta osaa ihmisiä ja teen vain asioita mistä saan hyvää mieltä."

Tää pisti silmään. Ei tuo ole mitään terapiaa vaan asioiden ja niiden käsittelemisen välttelemistä, mikä ei tuo pitemmän päälle mitään apua tai muutosta. Terapia ei ole aina helppoa eikä mukavaa eikä sen kuulukaan olla, koska tarkoitus on käsitellä niitä vaikeita asioita. Sun pitäisi mennä oikeaan terapiaan. Ei elämässä oitää tehdä myös sellaisia asioita, mistä ei aina saa hyvää mieltä itselleen. Se kuuluu elämään.

Tämä pisti itselläni silmään,tämä kommentti.. Itse ymmärrän apn tilanteen, olen samassa jamassa. On kuitenkin niin, että tälle yhteiskunnalle tulee pitkässä juoksussa halvemmaksi elättää yh jotta hän saa lapsensa koulutielle ja itsenäisiksi ja siitä veronmaksajiksi/työelämään mahdolisimman vähäisellä painostuksella yhteiskunnan puolelta. Vakavasti traumatisoituneen/aidosti masentuneen kohdalla kaikenlainen painostaminen on todella vahingollista paitsi kohteelle, myös hänen läheisilleen, erityisesti lapsille,joiden hoitamiseen on voimavarojen ensisijaisesti oman itsen lisäksi riitettävä. Pitäisikö lapset ottaa huostaan,jotta saadaan jo valmiiksi työkyvyttömät/ osatyökykyiset töihin vain,jotta tilastot näyttäisivät työllisyyden osalta kivoilta?! Suomessa ei todellakaan ole traumaosaamista ja avointa keskustelua tarpeeksi. Ap omien sanojensa mukaan NIMENOMAAN ON terapiassa ollessaan luonnossa ja puuhaillessaan asioita juuri sen mukaan,mitä voimavarat antavat myöten ja siihen on turha ulkopuolisten sanoa, että ' ei saa aina olla kivaa!' Luulenpa, että sitä paskaa on monilla ollut jo niin paljon,että on välttämätöntä,että on välillä vain paineetonta,mukavaa ja rauhallista,eheyttävää olemista ja aikaa kohdata niitä kipujaan omalla tahdillaan- ei työttömyys ole maailman loppu,joskin itsensä repiminen ilman todellista kykyä/ voimavaroja siihen,saattaa hyvinkin olla ihmisen elämän konkreettinen loppu- yksikään ammattitaitoinen terapeutti ei painosta pysyvästä psykkisestä/ todellisesta traumasta kärsivää kohtaamaan mitään väkisin, se olisi potilasta vahingoittavaa ja vastoin ammattietiikkaa-näin tekee vain tämä sieluton ja pimeä yhteiskunta niiden yksilöiden ja organisaatioiden kautta, jotka tahtovat talloa heikot jalkoihinsa. Yllämainittu kommentti paljastaa kirjoittajansa ymärtämättömyyden monen ihmisen tilanteesta. Mitäköhän kys kommentoija

oikeasti ajattelee jonkin laillistetun terapian enää auttavan siinä vaiheessa,kun apua olisi kuulunut saada jo vuosikausia sitten,ennenkuin tilanne kroonistui? Mutta kuten todettu: tässä maassa ei terapiaa traumoihin ole riittävästi olemassa missään muualla kuin ehkä juurikin metsässä, puusavotassa,musiikissa,kirjallisuudessa ja runoudessa- natz i saksassa toki 'tiedettiin' kuinka työ vapauttaa, mutta olemme toivottavasti jo siitä ajatusmaailmasta kasvaneet ulos?

Mun mielestä tuossa ap:n aloituksessa ei edes lukenut mitään terapiassa käynnistä...?

"Tein lähes tauotta töitä 15 vuotta, opiskelin ja hoidin lapset yksin (olen aina ollut yksin). Työnsin kaiken surun taka-alalle ja luulin että sillä pääsen kaikista tuskaisista muistoista eroon. En sitten päässyt."

Tuo pätkä mielestäni kertoi myös, ettei ole ollut halukas asioita käymään läpi vaan on yrittää unohtaa kaiken ja haudata ne jatkuvaan tekemiseen. Se, että ei asioita käsittele, ei tuo pysyvää apua tai helpotusta. Tästä aloituksesta sai sellaisen käsityksen, ettei sellaiseen ole halua.

Ihmisen on aina helpompi valita itselleen mieluisampi polku kuin vaivaa vaativa ja haastavampi, mutta ehkä myös palkitsevampi reitti. Terapia tuo kipeitä muistoja esille, se ei ole mukavaa. Eikä sen tietenkään pidä edetä nopeampaa kuin on valmis tai painostaa johonkin. Ja elämä ei ole aina valitettavasti mukavaa kenellekään, niin se vain on, mutta useimmilla ei ole silti mahdollisuutta valita tehdä vain itseään miellyttäviä asioita. Työhön menoon tuossa kommentissa ei minusta painostettu (tai otettu edes esille asiaa) vaan nostettiin esille tämä terapia ja asioiden välttely.

Ap kertoi kokeilleensa myös terapiaa useita kertoja, tuloksetta. Se ei vain kaikille sovi/ ole apu,kuin ehkä hetkeksi. Todellinen paranemisprosessi tapahtuu aina ihmisen itsensä työstämänä ja sitähän ap aloituksessaan juuri kuvailee: metsä, lapset,itkeminen,paineeton oleminen.. Ajatustyö ei ole paineen alla mahdollista kun kyseessä ovat vaikeat traumakokemukset. Hän kenties tarvitsisikin juuri nyt sitä terapiaa tueksi omalle työstämiselleen. Työelämä on niin vaativaa,kuin myös yksinhuoltajuus,ettei silloin vain ole todellista tilaa omien kokemustensa käsittelyyn halusi tai ei. Se ei tarkoita,etteikö ihminen kuitenkin jollain tasolla alitajuisestikkin haluaisi ongelmiaan ratkaista, ap kenties vain lähti juurikin tuolle suorittamisen tielle kuten niin moni muukin meistä mahdollisesti ymmärtämättä, että kivi kengässä hiertää hiertämistään ja lopulta estää kävelyn,kunnes kenkä otetaan pois jalasta ja kivi poistetaan,haava puhdistetaan ja sen annetaan rauhassa parantua. Työelämän ja nyky-yhteiskunna suorittamiskeskeisyys vaativat rampoja ja sairaita juoksemaan entistä kovempaa ja pidemmälle, kunnes ihminen kertakaikkiaan ei enää siihen kykene. Tämä on mielestäni todella väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sulle eläkettä sen perusteella myönnetä, mutta mikäpä estää olemaan työttömänä hamaan tappiin asti.

Kyllä joillekin tutuilleni on myönnetty eläke mt-ongelmien takia.

Monellekin on. Mutta tarvitaan näyttöä työkyvyttömyydestä: taustalla paljon sairaslomia, lääkärinlausuntoja, työkyvyn kartoitusta, kuntoutusta... Ja jos ei edes masennuslääkitystä viitsi käyttää (eli ei edes yritä hoitaa itseään kuntoon), niin ei irtoa eläkettä, ei edes määräaikasta, ei ehkä edes sairaspäivärahajaksoa.

Olin ennen eläkettä jossa syynä masennus 3 kertaa psykiatrisessa sairaalassa. Pisin jakso oli 6 viikkoa.

Ei masennuksen takia olla kuin korkeintaan  pari vuorokautta osastolla. Jos ihminen on 6 viikkoa pöpilässä niin päässä viirata aika pahasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Parasta terapiaa on ollut se kun saan olla rauhassa kotona lasten kanssa (olen yh) ja puuhailla omaan tahtiin asioita. Välttelen suurinta osaa ihmisiä ja teen vain asioita mistä saan hyvää mieltä."

Tää pisti silmään. Ei tuo ole mitään terapiaa vaan asioiden ja niiden käsittelemisen välttelemistä, mikä ei tuo pitemmän päälle mitään apua tai muutosta. Terapia ei ole aina helppoa eikä mukavaa eikä sen kuulukaan olla, koska tarkoitus on käsitellä niitä vaikeita asioita. Sun pitäisi mennä oikeaan terapiaan. Ei elämässä oitää tehdä myös sellaisia asioita, mistä ei aina saa hyvää mieltä itselleen. Se kuuluu elämään.

Tämä pisti itselläni silmään,tämä kommentti.. Itse ymmärrän apn tilanteen, olen samassa jamassa. On kuitenkin niin, että tälle yhteiskunnalle tulee pitkässä juoksussa halvemmaksi elättää yh jotta hän saa lapsensa koulutielle ja itsenäisiksi ja siitä veronmaksajiksi/työelämään mahdolisimman vähäisellä painostuksella yhteiskunnan puolelta. Vakavasti traumatisoituneen/aidosti masentuneen kohdalla kaikenlainen painostaminen on todella vahingollista paitsi kohteelle, myös hänen läheisilleen, erityisesti lapsille,joiden hoitamiseen on voimavarojen ensisijaisesti oman itsen lisäksi riitettävä. Pitäisikö lapset ottaa huostaan,jotta saadaan jo valmiiksi työkyvyttömät/ osatyökykyiset töihin vain,jotta tilastot näyttäisivät työllisyyden osalta kivoilta?! Suomessa ei todellakaan ole traumaosaamista ja avointa keskustelua tarpeeksi. Ap omien sanojensa mukaan NIMENOMAAN ON terapiassa ollessaan luonnossa ja puuhaillessaan asioita juuri sen mukaan,mitä voimavarat antavat myöten ja siihen on turha ulkopuolisten sanoa, että ' ei saa aina olla kivaa!' Luulenpa, että sitä paskaa on monilla ollut jo niin paljon,että on välttämätöntä,että on välillä vain paineetonta,mukavaa ja rauhallista,eheyttävää olemista ja aikaa kohdata niitä kipujaan omalla tahdillaan- ei työttömyys ole maailman loppu,joskin itsensä repiminen ilman todellista kykyä/ voimavaroja siihen,saattaa hyvinkin olla ihmisen elämän konkreettinen loppu- yksikään ammattitaitoinen terapeutti ei painosta pysyvästä psykkisestä/ todellisesta traumasta kärsivää kohtaamaan mitään väkisin, se olisi potilasta vahingoittavaa ja vastoin ammattietiikkaa-näin tekee vain tämä sieluton ja pimeä yhteiskunta niiden yksilöiden ja organisaatioiden kautta, jotka tahtovat talloa heikot jalkoihinsa. Yllämainittu kommentti paljastaa kirjoittajansa ymärtämättömyyden monen ihmisen tilanteesta. Mitäköhän kys kommentoija

oikeasti ajattelee jonkin laillistetun terapian enää auttavan siinä vaiheessa,kun apua olisi kuulunut saada jo vuosikausia sitten,ennenkuin tilanne kroonistui? Mutta kuten todettu: tässä maassa ei terapiaa traumoihin ole riittävästi olemassa missään muualla kuin ehkä juurikin metsässä, puusavotassa,musiikissa,kirjallisuudessa ja runoudessa- natz i saksassa toki 'tiedettiin' kuinka työ vapauttaa, mutta olemme toivottavasti jo siitä ajatusmaailmasta kasvaneet ulos?

Mun mielestä tuossa ap:n aloituksessa ei edes lukenut mitään terapiassa käynnistä...?

"Tein lähes tauotta töitä 15 vuotta, opiskelin ja hoidin lapset yksin (olen aina ollut yksin). Työnsin kaiken surun taka-alalle ja luulin että sillä pääsen kaikista tuskaisista muistoista eroon. En sitten päässyt."

Tuo pätkä mielestäni kertoi myös, ettei ole ollut halukas asioita käymään läpi vaan on yrittää unohtaa kaiken ja haudata ne jatkuvaan tekemiseen. Se, että ei asioita käsittele, ei tuo pysyvää apua tai helpotusta. Tästä aloituksesta sai sellaisen käsityksen, ettei sellaiseen ole halua.

Ihmisen on aina helpompi valita itselleen mieluisampi polku kuin vaivaa vaativa ja haastavampi, mutta ehkä myös palkitsevampi reitti. Terapia tuo kipeitä muistoja esille, se ei ole mukavaa. Eikä sen tietenkään pidä edetä nopeampaa kuin on valmis tai painostaa johonkin. Ja elämä ei ole aina valitettavasti mukavaa kenellekään, niin se vain on, mutta useimmilla ei ole silti mahdollisuutta valita tehdä vain itseään miellyttäviä asioita. Työhön menoon tuossa kommentissa ei minusta painostettu (tai otettu edes esille asiaa) vaan nostettiin esille tämä terapia ja asioiden välttely.

Ap kertoi kokeilleensa myös terapiaa useita kertoja, tuloksetta. Se ei vain kaikille sovi/ ole apu,kuin ehkä hetkeksi. Todellinen paranemisprosessi tapahtuu aina ihmisen itsensä työstämänä ja sitähän ap aloituksessaan juuri kuvailee: metsä, lapset,itkeminen,paineeton oleminen.. Ajatustyö ei ole paineen alla mahdollista kun kyseessä ovat vaikeat traumakokemukset. Hän kenties tarvitsisikin juuri nyt sitä terapiaa tueksi omalle työstämiselleen. Työelämä on niin vaativaa,kuin myös yksinhuoltajuus,ettei silloin vain ole todellista tilaa omien kokemustensa käsittelyyn halusi tai ei. Se ei tarkoita,etteikö ihminen kuitenkin jollain tasolla alitajuisestikkin haluaisi ongelmiaan ratkaista, ap kenties vain lähti juurikin tuolle suorittamisen tielle kuten niin moni muukin meistä mahdollisesti ymmärtämättä, että kivi kengässä hiertää hiertämistään ja lopulta estää kävelyn,kunnes kenkä otetaan pois jalasta ja kivi poistetaan,haava puhdistetaan ja sen annetaan rauhassa parantua. Työelämän ja nyky-yhteiskunna suorittamiskeskeisyys vaativat rampoja ja sairaita juoksemaan entistä kovempaa ja pidemmälle, kunnes ihminen kertakaikkiaan ei enää siihen kykene. Tämä on mielestäni todella väärin.

Aloitusviestissä ei ollut mainintaa terapioista tai kokeiluista. Ne hän mainitsi VASTA tuon ekan lainaamasi kommentin JÄLKEEN. Pitäisikö täällä lukijoiden olla myös ajatustenlukijoita tai omata jokin kristallipallo mistä näkee kaiken?

Kyse oli siitä, että aloitusviestistä sai sellaisen käsityksen, ettei hänellä ole ollut halua käsitellä asioita. Tämän halunsa ja yrityksensä hän toi esille vasta myöhemmissä viesteissään. Tottakai paraneminen on aina mielen sisäinen prosessi, joka todellisuudessa tapahtuu suurelta osin muualla kuin siellä terapeutin huoneessa, ja jatkuu alitajuisestikin vaikkei asioita tietoisesti ajattelisi.