Puhutko parisuhteesi ongelmista ulkopuolisille?

On pari ystävää, joiden kanssa voi pestä niitä likapyykkejäkin. Enkä pahastu, jos miehellä on samoin.

Parempi pysyä sinkkuna.

Mieheni puhuu sekä siskoilleen että ystävälleen, minä en.

Joo kaverilleni puhun, samoin tiedän miehen puhuvan myös kaverilleen. Minusta on ihan hyvä, että voi vähän purkautua, jos siltä tuntuu. 

En puhu parisuhteestani yhtään mitään ulkopuolisille. Ei ne jutut muille kuulu.

Tiedän mieheni mielipiteen likapyykistä - hänen mielestään sitä ei ole eli puhuttavaa ei ole. Valitettavasti minä ajoittain näen suhteessa ongelmia, mies ei näistä suostu puhumaan, kyllä yhdelle ystävälle olen asioista puhunut.

Huomio, olen sitä mieltä että asiat pitäisi puhua ja ratkoa kotona asianosaisten kesken, mutta jollei miehellä itsellään ole asiaan sanottavaa niin silloin "pyykkiä ei tarvitse pestä." Kenen kanssa minä selvitän päätäni ja ratkon parisuhdettani kun mies ajoittain irtisanoutuu siitä?

Puhun miehelleni suoraan, jos joku asia vituttaa. Puhun myös omien ystävieni kanssa. En ala salailemaan ongelmia. Ihan samalla tavalla puhun asioista, jotka ovat suhteessa hyvin.

Erään lyhytaikaisen poikaystävän jätin muun muassa siksi, että hän ei osannut pitää turpaansa kiinni, vaan puhui kaikki omat asiansa ja myös suuren osan minun asioistani eteenpäin, olivat ne henkilökohtaisia tai ei. Muitakin ongelmia suhteessa oli, mutta tuo oli yksi ärsyttävimmistä. Eron jälkeen kysyin häneltä, onko hän vielä kertonut kenellekään, että erottiin. Kuulemma "ei kovin monelle, vain perheelle ja viidelle kaverille." Voi huokaus....

Ulkopuolisille en kerro, mutta hyville ystäville kyllä (niille, joihin voin oikeasti luottaa) ja joskus harvoin olen puhunut myös perheenjäsenille. Mitä henkilökohtaisempi asia, sen harvemmalle siitä uskoudun.

Ennen en puhunut mitään. Olin onnettomassa suhteessa mutta kulissit pysyi. Lopulta pakkasin tavarani ja lähdin, tuli kaikille läheisille shokkina, meillähän oli niin täydellistä.

Nykyisessä hyvässä suhteessa olen yrittänyt opetella puhumaan myös suhteen sisäisistä asioista jonkin verran parhaille ystävilleni. En tietenkään löpertele mitään mieheni salaisuuksia, mutta yleisemmin voi kyllä kertoa miten meillä menee. Minusta se on ihan tervettä.

Kuutoselle , terapeutin.

Eikö olisi hyvä joku väylä olemassa, jolle käydä kotijuttujakin läpi? Pää pysyy paremmin kasassa, kun saa käytyä epäoikeuden mukaisuutta pois. Se vaatii tietty luotettavan tahon ja hyvät korvat.

Itsellä se on mun äiti. Hänen kanssaan me saunotaan ja puhun meidän parisuhdejuttuja. Saan häneltä myös usein elettyä elämää takaisin päin, jotka sitten auttaa ymmärtämään paremmin kotona. Hänellä on taas omat purkautumisväylänsä, mun ei tarvitse vanhempieni suhdetta ruotia. Pystyn myös paljon isälleni puhumaan.

En mä kavereiden kanssa lähtisi tuommoisia puhumaan. He eivät aina ymmärrä, että kyse on nyt vaan oman pään purkamisesta, eikä mistään lopullisesta erosta. Me ei välttämättä miehen kanssa olla riidoissa, mutta jotkut ristiriidat on kiva käydä läpi myös ulkopuolisen kanssa. Oppii ymmärtämään toista taas ihan uudessa valossa.

Miehellä on kaksi kaveria, joiden kanssa käy asioita läpi. Mä en heitä niin usein tapaa, ettei tule outoja tilanteita. Ovat mukavia miehiä kukin, mutta haluan pitää etäisyyden, kun he tietävät niin paljon meidän asioista.

Minä kerron ystävälle, joka ei tunne miestäni tai ketään muuta tuttuani, eikä siis voi ikinä kertomaan juttujani eteenpäin.

En ymmärrä miksi ei saisi parisuhdeongelmistaan kenenkään kanssa puhua? Ja en tarkoita, että kaikille hölöttää, mutta kyllä me parhaan ystävän kanssa jaetaan ilot ja surut, myös parisuhteeseen liittyvät. Antaa usein itselleen uutta näkökulmaa ongelmiin ja helpottaa, kun saa puhua.

Puran joskus mieltäni sisarelleni ja parhaalle ystävälleni. Meillä on luottamukselliset ja läheiset välit ja on helpottavaa joskus saada kertoa turhautumisista ja harmituksista. Mistään intiimistä en puhu, onneksi ei ole ongelmia sillä saralla.

En puhu, enkä haluaisi miehenkään puhuvan yksityisasioistamme. Ja olen jättänyt yhden miehen kerran ihan vain siksi että kertoi kaikki asiamme kavereilleen. Mutta olenkin melko yksityinen ihminen muutenkin.

Kyllä puhun ystävilleni.

Miksi en puhuisi, eikö taakka käy vähän raskaaksi jos ei puhu asioista. Myöskin moni ulkopuolinen näkökulma jäisi näkemättä.

En elä mitään kulissielämää, jossa aina pitäisi esittää kaiken olevan hyvin, asioista on ok puhua.

Itsellä yksi kaveri jonka kanssa aina purki näitä juttuja. Perheenjäsenille (sisaruksille) ei mielestäni kannata, muuten he saattavat saada huonon kuvan kumppanista, etenkin jos unohtaa kertoa myös niitä hyviä asioita.

Jos ikinä enää alan parisuhteeseen, niin se on sellainen missä minun ei tarvitse itkeä ulkopuolisille sitä miten minun kotielämäni on uuvuttavaa helvettiä.  Kerrasta lähtee ukko mäkeen, jos ei osaa olla. Tässä iässä ei enää ole mitään romanttisia kuvitelmia suuresta rakkaudesta eikä aikaa ja mielenkiintoa odotella osaako se toinen kaivaa päänsä ulos perseestä ja alkaa olla ihmisiksi.

En ihan hirveästi.

Ei ole valitettavaa enkä jaksa mistään pienistä asioista napista. Joskus ohimennen tulee mainittua, mutta ei niin, että siitä saisi keskustelun aikaiseksi.

Puhutaan kotona asiat selviksi ja varsinkaan isommat asiat eivät minusta kuulu muille. Ne unohtuu puhumisen myötä eikä ole tarvetta jauhaa niistä myöhemmin.

Kaveri kyllä puhuu senkin edestä. Eräänä kertana erehdyin kommentoimaan asiaa omalla kokemuksella. Kaveri valitti roskien viennistä, siivoamisesta tai jostan saman tyylisestä asiasta, mistä joutuu aina patistamaan miestä. Kommentoin siihen sitten, että se on todella ärsyttävää ja kerroin mistä itse joudun joskus huomauttelemaan. Se liittyin jotenkin pöydän siivoamiseen vauvan syöttämisen jälkeen.

Kaveri siihen totesi, että se on meillä eri asia ja jotenkin pahempaa, kun meillä on lapsi. Keskustelu jäi siihen. En itse ajatellut asiaa noin. Ehkä oli sitten huono esimerkki.

En tuon jälkeen kertonut sitäkään vähää asioistani, koska kaveri ilmeisesti vertaili jonkin verran elämiämme. Ennen tuota pystyimme puhumaan normaalisti, mutta vauvan syntymän jälkeen veti aina lapsen mukaan "vertailuun". Oli sitten kyse huonosti nukutusta yöstä ym. Oma kokemukseni oli aina pahempi, kuin "jouduin" hoitamaan lasta kaiken lisäksi. Siis hänen mielestään.

Yksi ystävä on, jonka kanssa puhutaan. Tällä hetkellä tosin omat ongelmani ovat ihan naurettavan pieniä ystävän ongelmiin verrattuna. Kerron niitä lähinnä että hän tietäisi, ettei minullakaan täydellisesti mene.