Hävettääkö teitä jos oma lapsi tai nuori on jännittäjä?

Ei hävettäisi, mutta onneksi ei ole. Se on helpompaa hänelle itselleen.

t. jännittäjä

Ei todellakaan hävettäisi, itsekin olen jännittäjä.

Ei hävettäisi, olin itsekin jännittäjä ja yrjösin aina ennen koulujuhlien esiintymistä, oli sitten roolini olla vaikka kuoron takarivissä tai tehdä kuperkeikka tonttutanssissa. Ymmärrän hyvin jännittäjiä.

Mistä luulet jännittämisen johtuvan? Kuinka olisit toivonut vanhempiesi toimivan tai suhtautuvan jännittämiseen? Kuinka sinua olisi voinut rohkaista lapsena?

Oma lapseni on juuri kuvailemasi jännittäjä...

[quote author="Vierailija" time="30.05.2013 klo 19:58"]

Ei hävettäisi, olin itsekin jännittäjä ja yrjösin aina ennen koulujuhlien esiintymistä, oli sitten roolini olla vaikka kuoron takarivissä tai tehdä kuperkeikka tonttutanssissa. Ymmärrän hyvin jännittäjiä.

[/quote]

Siis mitä ihmettä? Kuinka joku voi edes ajatella HÄPEÄVÄNSÄ jotain lapsensa myötäsyntyistä ominaisuutta? - Eiköhän jokainen järkevä vanhempi tunne MYÖTÄTUNTOA, jos lapsi kovasti jännittää, ja yritä parhaansa mukaan AUTTAA lasta voittamaan tai hallitsemaan jännitystään omaksi parhaakseen.

Tuohan on kuin kysyisit, että hävettääkö sinua, jos lapsesi on ujo tai jos lapsesi on lyhyt. Miten joku ominaisuus, jota lapsi ei valitse, voisi hävettää lastaan rakastavaa vanhempaa?

Vai onko oma lapsi jännittäjä koska vanhempi on häpeäjä...

Ei, mutta joskus salaa hävettää toisen lapseni superekstroverttiys. Vähäpuheisuuden Suomessa ujous ja jännittäminen ovat kovassa kurssissa, mutta tuollainen lapsen hyvin näkyvä ja kuuluva persoonallisuus herättää yleisesti aggressioita aikuisissa, ja minä sitten vähemmän rohkeana nolostelen siitä kärsien.

Toinen lapseni on ujompi ja jännärimpi, ja hän on aina saanut paljon parempaa palautetta ympäristöltään kuin rohkea ja ulospäinsuuntautuva, joka tuntuu ärsyttävän monia ihan vain olemassaolollaan, vaikka yrittääkin oikeasti olla mahdollisimman kiltisti.

[quote author="Vierailija" time="30.05.2013 klo 20:07"]

Mistä luulet jännittämisen johtuvan? Kuinka olisit toivonut vanhempiesi toimivan tai suhtautuvan jännittämiseen? Kuinka sinua olisi voinut rohkaista lapsena?

Oma lapseni on juuri kuvailemasi jännittäjä...

[quote author="Vierailija" time="30.05.2013 klo 19:58"]

Ei hävettäisi, olin itsekin jännittäjä ja yrjösin aina ennen koulujuhlien esiintymistä, oli sitten roolini olla vaikka kuoron takarivissä tai tehdä kuperkeikka tonttutanssissa. Ymmärrän hyvin jännittäjiä.

[/quote]

[/quote] En tiedä mikä olisi lieventänyt jännitystäni silloin, jossain vaiheessa vain jännitys kasvoi niin isoksi, että piti poistua tilanteesta nopeasti. Vanhempani eivät usein edes päässeet katsomaan juhliini, koska koulun juhlat olivat arkiaamuisin ja kotona en kyllä muistaakseni asiasta halunnut edes puhua. Mutta jos vanhempani olisivat siitä alkaneet puhua, niin olisin sen ottanut aika nopeasti arvosteluna vastaan ja se olisi pahentanut tilannetta taatusti. Ajan kanssa jännitys lieveni ja pystyi olemaan siellä kuoron takarivissä, vaikkakin sitten naama tulipunaisena ja ääni väpättäen.

Lapseni koulussa on ekasta luokasta lähtien ollut esitelmiä, esiintymisiä luokalle ja koko koululle, esiintymisiä vanhainkodissa, videoilla ja vaikka mitä ja missä ja sekä tyttäreni on kouliintunut sen myötä reippaaksi esiintyjäksi ja sitä ihailen kovasti. En vieläkään ole mikään esiintyjä, sotkeudun sanoissni, lehahdan punaiseksi kaulaa myöten ja unohdan ne vähätkin fiksut sanomiset jos joudun isomman porukan eteen - ehkä vain harjoittelu auttaa?

Vielä suurempi jännittäjä tulee olemaan, jos vanhemman suhtautuminen siihen on noin paska. Ja vaikket sanoiskaan mitään, niin vaistoaahan lapsi asenteet.

Ei hävetä. Vähän särkee sydäntä, koska itse olen ollut jännittäjä ja en haluaisi samaa kohtaloa omalle lapselle.

Ei.

Mutta kyllä mua välillä hävettää sellaiset lapsseni ominaisuudet, joita hän ei ole päässyt itse valitsemaan. Ymmärrän häntä ja tuen häntä niiden kestämisessä j. Nitä vadtaan taustelemisessa, mutta silti häpeän itsekin joitain adhd/asperger-lapseni piirteitä ja lukihäiriön aiheuttaa suoranaista pässiyttä kielissä koulussa. Säälin häntä ja suren noita myös. Jännittäminen on pientä niihin nähden, vaikka toki pahentaa noita helposti.

Sama täällä. Olen itse vähän ujo ja todella pulassa ylisosiaalisen lapseni kanssa. Toivon todella että osaan kasvattaa hänestä muut huomioon ottavan, mutta itseään rakastavan aikuisen.

[quote author="Vierailija" time="30.05.2013 klo 20:22"]

Ei, mutta joskus salaa hävettää toisen lapseni superekstroverttiys. Vähäpuheisuuden Suomessa ujous ja jännittäminen ovat kovassa kurssissa, mutta tuollainen lapsen hyvin näkyvä ja kuuluva persoonallisuus herättää yleisesti aggressioita aikuisissa, ja minä sitten vähemmän rohkeana nolostelen siitä kärsien.

Toinen lapseni on ujompi ja jännärimpi, ja hän on aina saanut paljon parempaa palautetta ympäristöltään kuin rohkea ja ulospäinsuuntautuva, joka tuntuu ärsyttävän monia ihan vain olemassaolollaan, vaikka yrittääkin oikeasti olla mahdollisimman kiltisti.

[/quote]

Ei hävettäisi jos pieni lapsi olisi jännittäjä. Eikä hävettäisi jos pieni lapsi olisi täystuho-menijä (rajoittaisin toki tuhoa). Mutta katson, että isompaa lasta pitää olla jo sen verran kasvattanut, että jotain peruskäytöstapoja löytyy. Mun mielestä meidän lasten 6-11v serkut, jotka vaan mulkoilee sukulaisia, kun kysyy kuulumisia, ei tee kauheen kivaa vaikutelmaa. Eihän ne ketään häiritse, mutta kyllä ujollekin pitää jotain tapoja opettaa.

[quote author="Vierailija" time="28.07.2013 klo 23:14"]

Ei hävettäisi jos pieni lapsi olisi jännittäjä. Eikä hävettäisi jos pieni lapsi olisi täystuho-menijä (rajoittaisin toki tuhoa). Mutta katson, että isompaa lasta pitää olla jo sen verran kasvattanut, että jotain peruskäytöstapoja löytyy. Mun mielestä meidän lasten 6-11v serkut, jotka vaan mulkoilee sukulaisia, kun kysyy kuulumisia, ei tee kauheen kivaa vaikutelmaa. Eihän ne ketään häiritse, mutta kyllä ujollekin pitää jotain tapoja opettaa.

[/quote]

Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta itse ujona peukutin tätä alaspäin, koska minä ainakin opein vasta noin kolmikymppisenä sellaisen itsekontrollin, että oikeasti pystyin tuohon. 6-11 v vaikka olisin halunnut, en pystynyt, vaan menin lukkoon sosiaalisissa tilanteissa. Ja entistä ahdistavammaksi tilanne kävi kun tiesin etteivät omat vanhemmat pysty ymmärtämään eikä hyväksymään käytöstäni, jolle en oikeasti voinut mitään. 

Up

Häpeän joskus itseäni ja mieitin missä olen mokannut kun lapseni arastelee monissa tilanteissa. En minä koskaan lapsiani häpeäisi, heidän käytöksensähän on suoraan minulta ja puolisoltani perittyä.

Up

Up