Mielenterveysongelmat opiskeluaikana. Pitäisikö vain luovuttaa?

Tärkeintä on tietysti että hoidat itsesi kuntoon. Riippuu alasta, mutta yleensä korkeakouluharjoitteluista on hyötyä. Et ole liian vanha, ei kannata jumiutua tuohon ajatukseen, yritä jaksaa suorittaa tutkinto loppuun jos kykenet.

Hae nyt edes osa-aikaisia hanttihommia jne. Pienestä pitää aloittaa. Mäkin menin keikkaduuniin ja siitä eteenpäin

Ei kannata luovuttaa, tsemppiä!

Älä luovuta, jos olet alasta ja aiheesta yhä kiinnostunut. Kolmi- ja nelikymppisillä on hyvin erilaisia tarinoita kerrottavanaan siitä, miten ovat töihinsä tai parisuhteisiinsa päätyneet. Mediassa ja valtavirran perusteella voi luulla, että se on monilla suoraviivainen, mutta moni löytää paikkansa vasta sairauksien, mielenterveysongelmien, vastoinkäymisten ja konkurssien jälkeen.

Tukeudu koulun opiskelijapalveluihin ja ole tilanteestasi avoin. Oppilaitokset saavat rahoituksensa valmistuvien mukaan ja haluavat usein auttaa. Oma isäni on korkeakouluopettaja ja on luotsannut kädestä pitäen opiskelijoita saattamaan opintonsa valmiiksi. Yhden kanssa roikkui Skypessä livenä, että opiskelija sai kirjoitettua lopputyötä.

Jos olet ammattikorkeakoulussa, pitäisi myös koulun puolesta osata ohjata työelämäkontakteihin. Jos yliopistossa, rohkeasti lähdet rakentamaan suhteita esim. toisten opiskelijoiden kautta. Harjoittelu on hyvä väylä. Voit myös hakeutua aivan eri töihin, jos sinulla on johonkin suhteita, mutta rohkaisen tekemään tutkinnon loppuun.

Nykyään alan vaihtaminen on tehty vaikeaksi ensikertalaiskiintiöiden vuoksi, on helpompaa edetä myöhemmin olemassa olevan tutkinnon päälle jatkamalla kuin ilman sitä. Jos esim. myöhemmin olet paremmassa kunnossa ja haluaisit jatko-opiskella paremman työtilanteen saamiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Hae nyt edes osa-aikaisia hanttihommia jne. Pienestä pitää aloittaa. Mäkin menin keikkaduuniin ja siitä eteenpäin

On käynyt kyllä välillä mielessä, mutta juuri nyt tuntuu ettei vaan vielä kykene kun hyvä jos selviän pelkistä opinnoistakaan.

-ap

Minulla oli samanlaisia kokemuksia KUNNES sain ekan oman alan harjoittelupaikan! Sen myötä päivärytmi tuli itsestään kuntoon, sain mukavia työkavereita, kursseilla oppimani asiat muistuivat mieleen ja tein ratkaisun, jota en kadu: päätin valmistuvani hieman aikataulua myöhässä, mutta korottavani työelämän kannalta tärkeimpien kurssien arvosanat. Nyt eniten painaa työkokemuksen ja kohtuullisen hyvien arvosanojen kombinaatio. Anna itsellesi vielä mahdollisuus ja suosittelen keskustelemaan asiasta opintopsykologin kanssa, heille saa ilmaiseksi ajan ja ovat alansa ammattilaisia. Tsemppiä!

"Hanttihommien" palkkaajat eivät ole yhtään ymmärtävämpiä mt-ongelmia kohtaan, joten kannattaa vain kouluttautua sille tasolle mihin pystyy. Varsinkin jos olet jo niin pitkällä, että tiedät milloin valmistut.

Voi kuulostaa itsestäänselvyydelle, mutta kannatta myös tsekata rautavarastot ja kilpirauhasarvot. Yhdellä kaverillani oli kilpirauhasen vajaatoiminta, mutta lääkityksen saatuaan elämään tuli uutta puhtia. Pahimmassa tapauksessa on sekä my-ongelmia, kilpirauhasen vajaatoiminta ja rautavarastot nollilla.

Itse valmistuin 34-vuotiaana maisteriksi ja tuota ennen ei ollut pahemmin alalta työkokemusta. Töissä olin kyllä opiskeluajalla välillä enemmän ja välillä vähemmän. Kun olin enemmän töissä en kamalasti opinnoissa edennyt. Ennen valmistumista sain lapsen ja oli eroa ja myös mielenterveysongelmia. Valmistumisen jälkeen sain pätkätöitä alaltani, mutta se stressi ja paine oli itselleni liikaa. Nyt olen vaihtamassa alaa ja teen osa-aikatyötä alalla josta tykkään ja tuntuu sopivammalta. Tosin ei mikään helposti työllistävä ala ole sekään, mutta pelkkä hyvä palkka ei motivoi itseäni riittävästi, alan täytyy myös oikeasti kiinnostaa. Toki voin käydä vaikka kaupan kassalla välillä jos tarve vaatii, että saan laskut maksettua ja sapuskan pöytään. Mutta siis olen yli 40v. työhistoriani on repaleinen ja ei mikään upea, mutta ei se haittaa. Se ei ole itselleni tärkein asia elämässä.

Ymmärrän pointtisi, ap. Mutta olet vielä kovin nuori - voin sanoa näin 44-vuotiaana, joka vasta aloittelee opintoja. 

Toiseksi, perineteinen "uraputki" ei ole enää mikään itsestään selvyys. Eikä mikään itse tarkoitus. Aina on kourallinen "uratykkejä", mutta kysymys kuuluu: haluatko kilpailla heidän kanssaan, vai panostatko siihen mihin kohtuudella voit, ja se riittää mihin riittää?

Kilpailua on, mutta jos päätät viellä kilpailla, se tarkoittaa uhrauksia. Tyydyttääkö sinua enemmän itse alan harjoittaminen vai se, että tunnet olevasi parempi?

Entä jos saat haluamasi työn, mutta se vain kestää pidempään kuin muilla. Ei uratykki voi jokaista paikkaa viedä. Hän edistää alaasi vain omalla tahollaan.

Voit verrata itseäsi muihin, se auttaa kehittymään. Mutta lähtökohdan täytyy olla se mikä sinua parhaiten palvelee. Aina on joku (ainakin toistaiseksi), joka menestyy sinua paremmin; ehkä sinulla on vain eri tahti. Vähän niin kuin se satu jäniksestä ja kilpikonnasta. Asiat voi mennä hyvin, vaikka alku ei olisi täydellinen. Eikö se anna menestymiselle jopa enemmän arvoa?

Arvoisanoilla et tee mitään - tutkinnolla teet. Tämä ei tarkoita, että sinun pitäisi väkisin pusertaa tutkintoa, voit ihan hyvin pitää vaikka pari vuotta taukoa ja kokeilla työelämää omalla alallasi. Palkka on sitten vain paljon pienempi. Mutta työkkärikin rahoittaa kesken jääneitä opintoja tietyin ehdoin. Jos menet hanttihommiin, saat nähdä, ettei elämä ole siellä ruusuilla tanssimista. Ihmiset on sillä tasolla hankalampia.

Älä kuuntele ihmisiä, jotka neuvovat sinua toimimaan järkevästi ottamatta huomioon sinua. Pahoinvointia ylläpitävä "järkevyys" ei ole järkevää. Kyse on yksilöllisestä elämäntilanteesta, ei siitä, mikä on yleisen kaavan mukaan kannattavaa. Yleisesti kannattava ei voi olla sitä väkisin jokaisen kohdalla joka tilanteessa. Jos olet valinnut väärän alan, älä tuhlaa siihen yhtään enempää aikaa. Vaihda pääainetta tai jotain. Jos muutat mielesi ja ala tuntuu sittenkin oikealta, käytä siihen aikasi siinä tapauksessa.

Unohda ikäluku, sinulla on vain elämä. Keskity siihen mitä haluat, ei siihen mikä on täydellistä koska ei mitään täydellistä oikeasti ole.

Mulla on monta tuttua ja kaveria, joilla oli opiskeluaikana mielenterveysongelmia ja kuulun joukkoon itsekin. Tosi monella valmistuminen viivästyi, mutta lähes kaikilla on nykyään ihan hyvin töitä. Itse asiassa paremmin kuin niillä, joilla ei ollutmitään ongelmia.

Sen työnsaannin taustalla on kuitenkin se, että Lähes kaikki meidtw hankkivat opiskeluaikana - niistä mt ongelmista huolimatta - työkokemusta. Monien oli pakko, koska sairastumivaiheessa opintopisteitä Ei tullut tarpeeksi että olisi seuraavinakaan vuosina saanut opintotukea. Olisi pitänyt jäädä sairaslomalle heti sairastuttua, mutta mielenterveysongelmaan vähän niin kuin kuuluu, ettei sellaista tajua eikä osaa eikä saa aikaiseksi. Niinpä me kaikki kävimme töissä. Useimmille. Se ei edes ollut mitään omaan alaan liittyvää, vaan tiskausta ravintoloissa, siivousta, kassahommia yms. Mutta vaikka toisin väitetäön niin kyllä niistä oli hyötyä sitten kun opintojen loppuvaiheessa ja loputtua haettiin oman alan töihin.

Että kyllä se on mahdollista. Mutta Ap, Hae nyt Niitä harjoittelupaikkoja.

Toinen asia on sitten se, että sinä kysyt, onko tästä yrittämisestä mitään hyötyä. No ei sitä pysty kukaan takaamaan, Sun tai kenenkään muunkaan kohdalla, mutta mä kysyn toisen kysymyksen: MITÄ HYÖTYÄ LUOVUTTAMISESTA SITTEN OLISI? Miten se parantaisi sun asemaa tai mahdollisuuksia?

Sinä kirjoitit tästä avauksen jo eilen. Miksi teit uuden? Olisit jatkanut eiliseen.

"Varmasti on ihmisiä, jotka sanovat, että tässä tilanteessa "kannattaa olla itselleen armollinen" Mutta jos nämä samat ihmiset ovat työnantajia päättämässä palkataanko "28-vuotias kokematon ressukka" vai "28-vuotias sosiaalisesti taitava jo lähes valmis uratykki, joka on tehnyt koko ajan opintojen ohella kahta eri työtä" ei varmaan tarvi kauaa miettiä. Että ei sillä armollisuudella oikein tee mitään, jos haluaa tässä elämässä pärjätä."

Ole armollinen itsellesi. Älä odota armollisuutta muilta. Sillä tekee sen, että sinun on helpompi elää itsesi kanssa, kun et jää jurnuttamaan epäonnistumisiisi. Pärjäämistä on muutakin kuin uratykkiys.

Mun mies valmistui vasta 35-vuotiaana masennustaustan vuoksi.

Nyt nelikymppisenä on vakityössä eikä opintojen viivästymisellä ole enää mitään merkitystä.

Yliopistostahan voi olla muistaakseni vuoden poissa omalla ilmoituksella. Ja sairasloma ei kuluta opintoaikaa. Mikään pakko ei ole käydä yliopistoa, mutta ei kannata pahimman masennuksen keskellä tehdä sitä päätöstä.

Eikös yliopistossa voi olla useampia vuosia, niin että hidasta tahtia ja tee välillä tenttejä.

Ihmisenä olet aivan yhtä tärkeä kuin kaikki muutkin ihmiset. Tärkeintä on, että saat elämästä nautintoa ja koet itsesi tärkeäksi. Tässä maassa on muitakin, joilla on samanlainen tilanne. On hyvä, että olet hakenut apua ja toivottavasti sitä myös tarjotaan sinulle. Oppilaitoksissa on nykyään paljon parempi tilanne mielenterveyden ja oppimisen pulmien kanssa painiville opiskelijoille. Lukeudut myös ikäsi puolesta moniin nuorille tarkoitettuihin palveluihin.

Olet tehnyt valtavasti töitä ja suorittanut asioita, vaikka se on ollut  sinulle rankkaa. Siinä mielessä olet joutunut olemaan sitkeämpi kuin moni muu samanikäinen. Keskity rauhassa yhteen asiaan kerrallaan. Työmarkkinoille pääsyyn on myös tarjolla monenlaisia vaihtoehtoja, joita voit harkita sitten jos ja kun asia on ajankohtainen.

Olisi hienoa, jos löytäisit lähellesi samankaltaisessa tilanteessa olevia ihmisiä.

Minä olen päässyt epätoivoisesta lähtötilanteesta huolimatta työhaastatteluun, kun huonosta olosta huolimatta skarppasin ja aloin saada hieman parempia arvosanoja. Työnantaja huomautti, että opiskelussa kehitys on ilmeisen nousujohteista eli sinnikkyys palkittiin ja paikka irtosi! Työpaikasta kiitollisena toki tein erittäin paljon töitä, jotta olisin sen "ansainnut" ja hyvillä suosituksilla on jatkossa pärjätty.

Kannattaa myös harkita, hakisitko aluksi harjoittelupaikan lisäksi jotakin omaa alaasi läheltä liippaavaa paikkaa, jonne ei ole yhtä kova kilpailu, mutta josta saisi hyvää osin hyödynnettävää työkokemusta ja suositukset. Tämän jälkeen oman alan harjoittelupaikka voi aueta helpommin.

Olin samassa tilanteessa ja samaa ikäluokkaa. Tärkeintä on että hoidat itsesi kuntoon! Pieni askel kerrallaan oikeaan suuntaan riittää. :) Sen onko ala oikea sulle, ja kannattaisko keskeyttää, tiedät parhaiten itse.

Mun tarina:

Luovutin ja keskeytin opinnot, mutta onneksi opiskelijaterveydenhuolto ehti ottaa kopin ja järkätä mut kuntoutumisen tielle. Tein töitä, kunnes en enää siihenkään pystynyt ja jäin häpeäkseni pitkälle sairaslomalle.

Terapia ja lääkkeet alkoi kuitenkin purra ja aloin hoitaa aktiivisesti itseäni kuntoon. (Ja hoidan yhä) Pohdin todella tarkkaan mitä haluan, kävin jopa ammatinvalintapsykologilla. Tajusin olleeni täysin väärällä alalla lähinnä järkisyistä. Päätin että yritän unelmieni alalle - sinne olisi lahjoja ja siellä olisi töitä. Kouluun vaan pirun vaikea päästä sisälle, yksi vaikeimmista.

Töistä säästämillä rahoilla ostin kalliin valintakoekurssin, vaikken uskonut että olen tarpeeksi kunnossa suureen luku-urakkaan. Yllätyksekseni pääsin sisälle!

Tällä hetkellä olen unelmieni alalla ja jopa iloinen siitä että aiemmin jouduin keskeyttämään "väärät" oppinnot.

En usko että huonosti suoritettu tutkinto ilman työkokemusta tai suhteita työllistäisi, varsinkaan jos et ole erityisen hyvin työllistävällä alalla. Mutta jos et halua vielä lopettaa, niin ehkä on mahdollisuus pitkään sairaslomaan sairaspäivärahalla. Samalla on mahdollista opiskella osa-aikaisesti.

https://www.jylkkari.fi/2018/10/opiskelijoiden-sairausloman-taustalla-u…