Kaipaatko koskaan eksääsi?

Kauhean vaikea kysymys vastattavaksi. Kaipaan sitä mitä meillä joskus oli, niitä keskusteluja, sitä yhdessäolon tiiviyttä, sitä miten yhdessä rakennettiin. Sitä miestä kaipaan, mikä hän oli ennen kuin asiat muuttuivat radikaalisti noin 7-8 vuotta yhdessäolemisen aloittamisesta. 

Mitään en koskaan kadu. En sitä, että alettiin olemaan yhdessä, enkä sitä että erottiin. Tekisin kaiken uudestaan samoin, en siis ole oppinut mitään, koska ei ole ollut mitään mitä olisi voinut oppia. Kaipaan korkeintaan siis sitä, mitä ei ole ollut enää olemassa pitkään, pitkään aikaan.

Hyi, en todellakaan! Olin kanssa hyvin nuori ja typerä kun häneen ihastuin. Tiesin jo silloin, että ei hän ole se oikea minulle, mutta en halunnut kuunnella. Joskus olisi ihan kiva jutella hänen kanssaan kunnolla asiat halki, mutta toisaalta taas en usko siitä olevan hyötyä. Erosimmekin lopulta riitaisasti. Toisinaan soimaan itseäni omasta typeryydestäni, että aloin seurustella hänen kanssaan enkä tajunnut edes pistää poikki (hän lopulta jätti minut). Toisaalta taas ilman sitä kamalaa, mutta opettavaa suhdetta, en olisi löytänyt nykyistä ihanaa miestäni, jota arvostan ja rakastan ja jonka kanssa minulla on kohta 6v yhteiseloa takana ja kaksi ihanaa lasta :)

en. Ei heissä kenessäkään mitään varsinaista vikaa edes ole, olen vain ymmärtänyt ajan kanssa, miksi se ei toiminut kenenkään heistä kanssa ja samoista syistä ei toimisi nytkään. Lämmöllä muistelen kyllä hyviä hetkiä.

Todellakin!

Varsinkin, kun mulle ei koskaan selvinnyt, miksi se YHTÄKKIÄ päättikin suhteen alkamalla puhumattomaksi. Yksi hämmentävimmistä (ja satuttavimmista) asioista elämässäni.