Lue keskustelun säännöt.
Synnytystrauma
24.05.2013 |
Synnytin vähän alle puoli vuotta sitten, enkä vieläkään pysty ajattelemaan synnytystä ilman ahdistusta ja oksetusta. Ensimmäisten parin kuukauden ajan en halunnut keskustella asiasta ollenkaan koska pelkäsin purskahtavani samantien itkuun. Neuvolassakin sanoin vain että ihan kivasti meni, samoin kaikille muille.
Kipeä säännöllinen supistelu kesti kolme vuorokautta, sen verran vain taukosi välillä, ettei avautuminen edistynyt parista sentistä. Lähdin synnyttämään jo valmiiksi unettomana ja tosi väsyneenä.
Avautumisvaiheen virallinen kesto oli noin 15 tuntia, ja se oli kokonaisuutena aika kivuton kolmen epiduraalikerran avulla.
Ponnistusvaihe oli hirvittävä. Synnytyskertomuksen mukaan oli alkanut ponnistuttamaan 4 tuntia ennen syntymää. Kätilöille tuli vuoronvaihto ja ilmeisesti raportti, ja jäin reiluksi tunniksi yksin ähräämään- Mainittavaa kipua ei tuntunut, mitään suuntaa tai tekniikkaa en ymmärtänyt oli vain ponnistuksen tarve ja voimat kuluivat loppuun.
Kun seuraava kätilö tuli paikalle supistukset olivat kipeitä ja lyhyitä, sain oksitosiinia, joka ei auttanut ollenkaan. Aloin tuntea kuolemankauhua, jota tosin en ääneen sanonut ja tajusin että kroppa on pettänyt, en yksinkertaisesti jaksa enkä pysty enää. Kätilö oli kyllä hyvä ja kannustava, mutta ponnistutti vielä kaksi tuntia, vauva vain seilasi edestakaisin. Luulin että kuolen rasitukseen, en niinkään kipuun, enkä ehtinyt lyhyiden supistusten aikana kuin kerran ponnistaa. Supistusten välissä vaan makasin ihan hiljaa. Pään syntyminen oli aina vaan kiinni ihan vähästä, näin itsekin vauvan päälaen mutta niitä paria senttiä en onnistunut enää työntämään. Synnytys päättyi kevyeen kuppikostoon imukupilla. Tikkejä sain aika reilusti.
Synnytys ei ehkä kuulosta kovin pahalta ja oli aika kivutonkin, mutta minulle tuo ponnistusvaihe oli kertakaikkiaan hirveä. En tiedä miten pääsen yli epäonnistumisen, kauhun, ahdistuksen ja kuolemanpelon tunteista. Jostakin syystä usein päällimmäisenä on nimenomaan epäonnistumisen tunne ja kokemus siitä, että keho petti. Tämä tuntuu siirtyvän epämääräiseksi vastenmielisyydeksi omaa kroppaa kohti, yhä edelleen. En halua katsoa itseäni peilistä, peseytyminenkin on inhottavaa. Seksielämästä ei ole vielä tietoakaan...
Milloin tästä toipuu? Vai oliko tämä ensimmäinen ja viimeinen synnytykseni?
Kommentit (14)
Hei ihan oikeasti, sun synnytys oli KAMALA! Ei sen noin kuulu mennä! Sinulla on täysi oikeus tuntea itsesi pettyneeksi eikä asiaa muuta lopputulos - vauva.
Ota asia puheeksi neuvolassa. Ehkä pääsisit puhumaan tuon kokemuksen sairaalaan. Kun (en sano jos!) olet uudelleen raskaana, käyt pelkopolilla asian vielä kerran läpi. Ensi kerralla kannattaa synnyttää muualla kuin sängyssä, vaikkapa jakkaralla. Painovoima auttaa siihen, että vauva syntyy paremmin.
Terveisin kammosynnytyksen ja sen jälkeen ihanan synnytyksen läpikäynyt (vaikka pitkään tuntui, ettei toista lasta koskaan tule)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakin oli samanlaisia tunteita kuin ap:lla. Vaikka synnytykseni oli "paperilla" helppo. Eli nopeasti ja suht kivuttomasti koko homma oli ohitse.
Aluksi ajattelin, että seuraavan vauvan kohdalla sitten teen toisin tämän ja tämän. Ystävälleni asiasta puhuin ja kirjoitan tähän ohjeen, jonka hän minulle sanoi
Et ole epäonnistunut, olet ihmeellinen nainen, joka on synnyttänyt!
Suosittelisin neuvolassa ottamaan asian puheeksi tai soittamaan sinne. Tätä kautta sain itselleni apua.
Ymmärrän sinua, synnytyksesi kuulostaa kamalalta. Omani oli myös.
Kaksi vuorokautta kärsin kotona tauotta. En kyennyt syömään ekä nukkumaan ja lopulta myöskään makaaminen tai istuminen missään asennossa ei onnistunut. Toisen vuorokauden siis kävelin ympäri kämppää ja nojailin milloin mihinkin. Ja oksensin vieläpä. Supistuksia tuli 10 min välein ja väliajat selkään sattui kuin olisi puukkoa väännetty. Soittelin sairaalalle moneen kertaan että saanko tulla edes saamaan kipulääkettä kun Panadol ja suihku eivät enää auttaneet, mutta ei minua huolittu, vasta kuin kahden vuorokauden jälkeen.
Olin aluksi päivystyksessä (menin aamulla) ja iltapäivällä pääsin saliin. Olin aamulla saanut kipupiikin joka auttoi, mutta päivällä ja iltapäivällä jouduin kärsimään kovat kivut ilman mitään apua. Ilokaasu ei auttanut eikä muuta voinut vielä antaa, koska avautuminen oli niin hidasta. Klo 17 aikaan pyydettiin lääkäri laittamaan epiduraali, mutta hän pääsi vasta 2h päästä. Olin menettää tajuntani siinä vaiheessa. Epiduraali onneksi auttoi ja sain sitä toistamiseenkin. Ponnistus alkoi vasta aamuyöllä ja minulla myös vauvan pää meni edestakas tulematta ulos. Voimani olivat loppu enkä ollut saada henkeä vaikka miten haukoin. Lääkäriä pyydettiin paikalle imukupin kanssa, mutta hän ei päässyt (!!). Ponnistus oli sitten jo kestänyt niin kauan, että jotain piti tehdä. Väliliha leikattiin ja jostain sain rutistettua voimaa niin että lapsi tuli ulos. Se tuntui niin pahalta että yökin tyhjää vatsansisältöä samalla.
En itkenyt onnesta sen jälkeen. Itkin, koska se oli niin kamalaa.
Kävimme synnytystä läpi kahden kätilön kanssa ja he lohduttivat sillä, että seuraava kerta olisi melko varmasti helpompi. Ja että pelkopoli kyllä auttaa sitten. En aio silti enää koskaan synnyttää, en pysty unohtamaan sitä hätää mitä kaikki se kipu ja vastoinkäymiset toi.
Tää on kyllä niin tutun kuuluista. Mulla viime kesältä traumaattinen ensi (ja viimeinen) synnytyskokemus. Pelkäsin tosi paljon etukäteen ja kaikki oli vielä paljon paljon pahempaa kuin olin osannut kuvitellakaan. Kipu ja tuska oli ihan jäätävää, olin kuolemanpelossa, se jalat levällään ja kopeloitava oleminen oli tosi näyryyttävää, kätilö oli tylyn asiallinen, en saanut miltään taholta yhtään tukea, kannustusta ja rohkaisua vaan sain ihan avuttomana parkua hädissäni ja tuskissani vaikka kaikki tiesivät että oli käynyt pelkopolilla ym, synnytys kesti pitkään, vauva oli iso ja saatiin lopulta ulos niin että toinen kätilö runnoi mahan päältä ja ne helvetilliset tuskat vielä moninkertaistuivat. Mitkään puudutukset eivät olleet lopussa enää voimassa vaikka niitä matkan varrella laitettiinkin kun projekti kesti niin pitkään. Toipuminenkin oli tosi vaikeaa (siis fyysinenkin), vaikka aina mainostetaan miten alatiesynnytyksestä toipuu niin kivasti. Mulla oli pari viikkoa olo ihan sellainen kuin olisin jäänyt rekan alle ja sen jälkeen toipuminen eteni hiiiiitaasti. Ekan viikon jälkeen köpöttelin muutamia askelia. Ihan pelkkää helvettiä. Ei koskaan enää. Vauva on ihan suloinen ja ihana, mutta todella mielelläni pyyhkisin mielestäni koko viime kesän. Vertaistuelle olisi tarvetta jotta pääsisin tästä joskus yli. Päivä kerrallaan kohti uutta vuotta. Jaksamista kaikille!
SYNNYTYSTRAUMASTA...
Synnytyksessä traumatisoituneita äitejä tuntuu löytyvän paljon, eri foorumeilta. Sitten on paljon myös heitä, jotka eivät foorumeille kirjoittele, ovat ehkä yrittäneet ottaa asiaa neuvolassaan puheeksi, mutta kokemus on mitätöity tai jätetty yksinkertaisesti vaan hoitamatta. Tämä taas puolestaan aiheuttaa sen, että asia halutaan unohtaa tai painaa vaan pinnan alle.
Usein synnytystrauma syntyy hoitavan henkilökunnan epäeettisenkäytöksen, ammattitaidon puutteen tai räikeän hoitovirheen ja välinpitämättömyyden seurauksena. Moni äiti, joka eri foorumeilla on kertonut kokemuksestaan on painottanut, että vaikea synnytys, kivut tai esim. repeäminen eivät ole aiheuttaneet traumaa niinkään vaan nimenomaan kätilön tai lääkärin käytös, kielenkäyttö tai olemus siinä tilanteessa. On tapauksia, jossa kätilön tai synnytyksestä vastuussa olevan lääkärin välinpitämättömyys tai huolimattomuus on pahimmillaan aiheuttanut hengenvaaran äidille, lapselle tai molemmille. Vaikka kokemuksesta olisikin "selvitty säikähdyksellä" niin pysyvän trauman tai synnytyspelon se jättää äidille.
Olen syvästi ihmeissäni siitä, että asia ei ole saanut kovinkaan kummoista huomiota mediassa. Asia ehkä halutaan vaientaa ja mitätöidä, kuten täällä Suomessa usein on tapana, mikäli puheeksi nousee vaikea tai arka aihe. Olen ihmeissäni myös siitä, että alan ammattilaisista kukaan ei ole ollut ilmeisen halukas lähtemään viemään tätä aihetta eteenpäin ja perustamaan synnyttäneille esim. vertaistukifoorumia, yhdistystä tms. Tällaiset asiat jätetään traumatisoituneiden omaksi tehtäväksi vaikka voimavarat ovat usein vähissä ja elämä muutenkin hektistä. Usein trauman läpikäynti ja sen kanssa eläminen jää ihmisen omalle vastuulle, hoidattaa itsensä esim. psykoterapeutin vastaanotolla vaikka koko trauman synty ei edes ole äidin omaa syytä. Syy piilee useinkin siinä yksikössä, jossa synnytys on tapahtunut. Jälkipuinti jää äidin/perheen omalle vastuulle. Apua voi toki saada esim. ottamalla yhteyttä oman paikkakunnan mielenterveystoimistoon, mikäli asiaa ei neuvolassa tai synnytyssairaalassa osata ottaa käsittelyyn. Loppupeleissä jokainen joutuu siis itse käsittelemään hänelle aiheutettu trauma joko itsenään tai terapeuttinsa kanssa ja selviytymään asian kanssa, että näin nyt vaan kävi.
Monessa äitien kertomissa tapauksissa olisi ainekset melkeimpä käräjille ala-arvoisesta potilaskohtelusta ja räikeästä laiminlyönnistä ja väärinkohtelusta. Mikään taho ei kuitenkaan ole perheiden tukena viemässä aktiivisesti asiaa eteenpäin. Pot.asiamies korkeintaan voi avustaa muistutuksen teossa synnytysyksikköön, johon sairaala vastaa, jos jaksaa, oman ylimalkaisen vastineensa ja puolustelee henkilökuntansa toimintaa, tottakai.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pahoillani, että synnytys on ollut traumaattinen kokemus sinulle ap! Kannattaa ottaa asia rohkeasti esille neuvolassa! Ahdistus ja muu psyykkinen kuulostaa olevan jo nyt pitkittynyt, joten mielestäni ei ole enää realistista ajatella, että oireilu itsekseen ohikaan menee (post traumaattinen stressireaktio). Riskinä on myös tosiaan se, trauma voi olla esteenä toisen lapsen hankkimisen halukkuudelle tai että ensimmäisen synnytyksen trauma nousee (vuosienkin jälkeen) taas pintaan uuden raskauden myötä. Älä jää yksin asian kanssa, toivoin todella että uskallat kertoa asiasta vaikka sinne neuvolaan, josta osataan neuvoa tukevamman avun piiriin (esim. psykologille)
Huomatkaa aloituksen pvm: 24.5.2013
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 09:24"]
Huomatkaa aloituksen pvm: 24.5.2013
[/quote]
Keskustelu voi auttaa, jotakin toista synnyksen traumaattisena kokenutta? Mitenkähän alkuperäinen kirjoittaja on muuten selvinnyt asian kanssa eteenpäin? Kerro ihmeessä, jos palstailet vielä!
t. nro 7
Meitä on varmaan monta. Kyyneleet nousee silmiin, vaikka synnytyksestä aikaa 10.5 vuotta.
Hae keskusteluapua. Keinolla tai toisella.
Maija
p.s. Olen traumaattisen synnytyksen jälkeen saanut yhden lapsen pelkosektiolla ja käynyt puolen vuoden ajan juttelemassa ajan pelkopolilla. Minun oli synnytyksessä vaikea ilmaista, etten kestä enää. Yhtä vaikea oli jälkikäteen ilmaista, että tarvitsen keskusteluapua.
Asian läpikäyminen kuitenkin auttoi; en ole enää asian kanssa ihan yhtä seko kuin silloin olin. Tosin lapsen ensimmäiset syntymäpäivät oli vaikeita; ne oli minulle suuren tuskan muistopäiviä. Aikakin auttanut; nykyään lapsen syntymäpäivä ei enää ahdista.
Traumaattinen synnytyskokemus voi vaikeuttaa tunnesiteen muodotumista lapseen. Itse hoidin lasta lähinnä velvollisuudentunnosta. Koska niin kuuluu tehdä. Esikoinen ei nähnyt hymyä kasvoillani ensimmäisinä elinviikkoinaan.
Ahdistushetkellä voi koettaa kiinnittää ajatukset johonkin yksinkertaiseen asiaan. Itse kävelin suorakulmaisen maton reunoja myöden suorakaidetta ympäri ja ympäri ja se tuntui auttavan. Tarvittaessa voi soittaa terveyskeskuksen/sairaalan päivystykseen; on olemassa mielenterveysalan ammattilaisia kriisipäivystyksessä, jotka pystyvät auttamaan (tulemaan juttelemaan kanssasi) muutaman tunnin sisällä. Jokin valtakunnallinen ympärivuorokautinen sosiaalipäivystyskin on olemassa; numeron saa varmaan netistä tai numerotiedustelusta. (yöaikaan jotkut muut auttavat puhelimet eivät välttämättä vastaa)
En ole vielä kokenut kuolemaani, mutta toivon että se on minulle aikanaan helpompi kuin tuo synnytys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän ap:n kuvailema synnytys ollut ollenkaan tavanomainen synnytys, vaan oikeasti kamala. :( Minullakin oli samantyyppinen synnytys, ja sitä kokemaani kipua vähäteltiin. Neuvolassakin vaan naureskeltiin, että olipas sulla pitkä synnytys, mut hyvin meni eikös niin. Minulle ainakin tuli neuvolassa tunne, ettei niitä kiinnosta paskaakaan mitä olen miettinyt ja kokenut kolmen päivän mittaisen synnytykseni aikana, joten hymyilin vaan ja totesin että no siinähän se meni ja päätin että no niin, nähtiinhän se että tämäkään lafka ei ole muuta kuin byrokraattinen punnitus-ja mittauslaitos, eikä nämä täällä kykene sen enempään, joten miksi edes yrittäisin kertoa mitään itsestäni.
Toinen synnytys oli tavallinen synnytys, ja eihän tuollaisessa normaalisti menneessä synnytyksessä tosiaan ole mitään syytä traumatisoitua. Kipu ei milloinkaan ollut niin kamala kuin mitä ensimmäisessä synnytyksessä. Sen jälkeen vasta tajusin, kuinka kamala ensimmäinen synnytys oli ollutkaan.
[quote author="Vierailija" time="27.03.2015 klo 10:17"]Minulle kerrottiin, kun olin ponnistanut melkein tunnin, että kohta on aika ottaa imukuppi avuksi. Sain vauvan ulos 1h 14 min ponnistamisella, joten imukuppivalmistelut keskeytettiin. Miten ovat antaneet ponnistaa noin kauan ilman tarkempaa tutkimista ja suunnitelmaa vauvan ulos saamiseksi? Mielestäni hoitovirhe. Kannattaisi siis ottaa yhteyttä sairaalaan ja keskustella synnytys lävitse.
[/quote]
Samaa olen miettinyt itsekin. Että miksi ei toimittu toisin. Periaatteessa millään synnytystapa arvioinnilla ollut mitään merkitystä. Korostan kuitenkin sitä, että synnytys on aina tapahtuma jossa voi käydä miten vain, vaikka kuinka sitä ns. suunnittelee. Aina siinä on omat riskinsä. Eniten tässä asiassa häiritsee se ettei niitä pieniäkään toiveita otettu huomioon sekä kahden eri lääkärin ristiriitaiset tulkinnat kuvista. Olen harkinnut tekeväni valituksen mahdollisesta hoitovirheestä. Puoli vuotta on kulunut ja nyt vasta uskallan avautua näin julkisesti että muutenkin. Tähän asti olen aika pitkälle yrittänyt unohtaa koko asian sillä onhan minulla sentään terve lapsi kaiken tapahtuman jälkeen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerronpa minäkin oman tarinani... Olen jo ehkä hieman parempaan päin, mutta edelleen toisesta lapsesta haaveilu saa aikaan voimakkaan ahdistuksen. Synnytyspelkoisena minulle tehtiin synnytystapaarviointi, jossa mm. kielsin imukupin käytön. Arvioinnissa toiveenani oli, että lasta ei väkisellä revitä maailmaan. Kätilö oli hyvin ymmärtäväinen ja vakuutti että niin ei tule tapahtumaan ja synnytystä ei pitkitetä turhaan. Pääsin myös lantiokuviin. Lääkäri kehui minulle puhelimessa kuinka paikkani ovat tilavat, vitsaili myös, että vauva mahtuisi tulemaan vaikka perätilassa. Synnytyspelkoisena olin kahden vaiheilla valitsenko suunnitellun sektion vai alatiesynnytyksen mutta lääkärin "aivopesu" sai minut yrittämään alatiesynnytystä. Synnytys kesti 2vrk. Olin luottavainen että kaikki sujuu sillä synnytys eteni hyvin väsymyksestä huolimatta. Sain kaikki mahdolliset kivunlievitykset lukuunottamatta ilokaasua sillä sitä ei ollut saatavilla sairaalassa. Synnytyksessä oli mukana yhteensä 4 eri kätilöä. Esimmäiset kolme kätilöä olivat mahtavia kannustivat ja tsemppasivat. Viimeisen kätilön kohdalla tunsin olevani kuin joku synnytyskone, kätilö ei välittänyt vaikka kerroin kuinka väsynyt olen, naurahti vain että pakkohan se lapsi on ulos saatava. Kyllä, tiedän... Kaikki kauhu ja hysteria alkoi ponnistusvaiheessa. Olin ponnistanut noin tunnin verran eikä epiduraali enää vaikuttanut.Kipu oli niin hirveä, että voinut muutakuin huutaa. Supistuksia tuli todella tiuhaan, niin tiuhaan etten ehtinyt ponnistaa niiden välissä. Jalkani puutuivat osittain, kätilö käski pitää jaloista kiinni jotta ponnistaminen helpottuisi. En saanut otetta jaloista.. koko alakroppa tuntui siltä kuin kaikki hermoratani olisivat tulessa. En osannut enää hengittää enkä ponnistaa. Yhtäkkiä huone täyttyi henkilökunnasta. Paikalle tuli synnytyslääkäri joka kysyi minulta kuinka voin. En ehtinyt suutani aukaista kun kätilö vastasi puolestani " pikkuisen tässä vain ollaan puuskutettu". Lääkäri ultrasi mahan päältä ja totesi että lapsi on virheasennossa. Saahan sitä ponnistaa, kun lapsi puskee pää väärässä asennossa. Niinpä lääkäri ottaa käteensä puudutteen jotta alkaa kääntämään lapsen päätä imukupin avulla. Olin siinä vaiheessa niin loppu, että ainut mitä osasin sanoa oli, että "leikatkaa minut". Lääkäri ei ottanut mitään kantaa pyyntööni vaan alkoi pistämään alapäähäni. Siinä vaiheessa korotin ääntäni ja huusin, LEIKATKAA! Lääkärin arvolle se oli tosi kova kolaus sillä hän tiuskaten heitti hanskat lattialle ja huusi että leikataan sitten! Matka leikkaussaliin oli yhtä helvettiä. Tunsin olevani hoitavalle henkilökunnalle suuri taakka... Seuraavana päivänä synnytyslääkäri pahoitteli käytöstään, sanoi ettei halunnut ärsyttää. Samaan hengenvetoon kuitenkin tilittää kuinka leikkaussaliin täytyi hälyttää kotoa henkilökuntaa. Ajattelin mielessäni, että tuleekohan minulle siitä jokin lasku perässä. Synnytyslääkäri myös kertoi minun lantiokuvat nähneenä että synnytyskanava oli ollut todella ahdas ettei lapsi olisi mahtunut tulemaan alakautta. Lisäksi lapsella oli 20cm napanuora. Neuvolassa olen kertonut tapahtuneesta ja apua on tarjottu. Kuitenkaan en ole ottanut apua vastaan sillä koen että se on jälleen samanlaista aivopesua tyyliin "ensi kerralla kaikki sujuu paremmin". Miehenikin on selvästi järkyttynyt tapahtuneesta.
Toivon sydämestäni ettei kenenkään tarvitse kokea samaa! Luottakaa omaan sisäiseen tunteeseen. Jos yhtään epäilyttää alatiesynnytys vaatikaa suunniteltu sektio! Se ei ole häpeä eikä se tee sinusta huonoa synnyttäjää/naista!
Tällä hetkellä olen kuitenkin erittäin onnellinen lapsestamme vaikka kovat traumat jättikin. Onnea kaikille tuleville synnyttäjille.. pitäkää puolenne <3
Minulle kerrottiin, kun olin ponnistanut melkein tunnin, että kohta on aika ottaa imukuppi avuksi. Sain vauvan ulos 1h 14 min ponnistamisella, joten imukuppivalmistelut keskeytettiin. Miten ovat antaneet ponnistaa noin kauan ilman tarkempaa tutkimista ja suunnitelmaa vauvan ulos saamiseksi? Mielestäni hoitovirhe. Kannattaisi siis ottaa yhteyttä sairaalaan ja keskustella synnytys lävitse.
Minusta sun kannattaisi ottaa yhteyttä neuvolaan ja kysyä sieltä, voisitko päästä jonnekin puhumaan synnytyksestäsi. Mulle tarjottiin synnytyksen JÄLKEEN pelkopolia, mutten koennut sitä enää sitten tarvitsevani. Tsemppiä!