Miksi peloista ei puhuta?

kaikki pelkää vauvan puolesta raskauden aikana. Oli sitten kyse lapsen terveydestä tai siitä, että jotain menee pahasti vikaan.



Itse olen tässä kolmannessa raskaudessa pelännyt kenties jopa enemmän kuin kahdessa edellisessä. Ensin tietysti keskenmenoa, sitten näitä kehitysvaurioita, että lapsesta mahdollisesti löydetään jotain vakavaa, myöhemmin ennenaikaista syntymää tai vaikkapa sitä, että vauva kuristuu napanuoraansa viime metreillä. Jokaiseen ultraankin olen mennyt jännittyneenä, että onhan kaikki hyvin. Mitään ei ole vielä löytynyt ja olen jo aika rentona odotuksen suhteen, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä on jäänyt huomaamatta.



Mutta en mä voi jäädä noihin pelkoihin kiinni. On otettava ne vastaan, tarkasteltava niitä ja sitten annettava mennä. Kiitettävä jokaisesta päivästä, kun raskaus menee hyvin ja pidettävä sormet ristissä, että syyskuussa sylissä tuhisee terve pikkuinen.



Blues kera pikkukolmosen 29+5

Koko raskauteni aikana välillä on käynyt mielessä erilaisia pelkoja ja huolta tulevan lapsen terveydestä. Vasta kun alkuraskaudessa tehty riskiraskauskartoitus oli tehty ja tulokset olivat ok uskalsin hymyillä leveämmin, siihen saakka olin raskaudestani hyvin hiljaa. Välillä kun vauvan liikkeet vähenivät aloin panikoida että joku on vinossa, kun ultran antama painoarvio oli ihan päin honkia en uskonut edes lääkäriäni vaan olin ihan varma että vauvalla ei ole kaikki hyvin. Vasta toisen lääkärin tekemä ultra tarkemmalla arviolla sai minut rahoittumaan :-)



Näitä pelkotiloja ei onneksi ole tullut usein, mieluummin ajattelen niin päin että murehditaan sitten jos syytä on, etukäteen en ala maalaamaan piruja seinille vaan iloitsen tulevasta pienokaisesta.



Varmasti kaikki raskaana olevat naiset näitä asioita pohtivat, jotkut enemmän ja jotkut vähemmän.

että on olemassa miljoona erilaista uhkaa, kuten erilaisia sairauksia, jotka voivat toteutua oman tulevan vauvan kanssa. Mua on lohduttanut se, miten ihmiset tuntuu sopeutuvan vaikka kuinka vaikeissa elämäntilanteissa. Lehdissäkin on aika paljon juttuja esim. vaikeasti vammaisten lasten vanhemmista, jotka vaikeiden vaiheiden ja surutyön jälkeen kuitenkin ovat tosi onnellisia ja iloitsevat oman lapsensa kehitysaskeleista ja onnistumisista. Ihmisen kykyyn sopeutua uusiin yllättäviinkin tilanteisiin voi luottaa aika paljon.



Toisaalta olen ajatellut myös, että jos nyt kulutan voimiani murehtimalla asioita, jotka eivät vielä ole tapahtuneet, niin sitten kun voimia oikeasti tarvitaan jonkin ikävän sattuessa olen ihan väsynyt.



Olen kyllä ollut tämän ekan raskauteni aikana yllättynyt siitä, miten luottavainen olen ollut tämän sisälläni olevan uuden ihmisen elämän suhteen, kun olen omasta terveydestäni joutunut kovasti aiemmin huolehtimaan. Etukäteen olisin kuvitellut olevani koko ajan suunniltaan huolesta sikiön voinnin suhteen.



Kurjalta tuntuu ajatella sitä, kun lapsi kuitenkin joskus sairastaa, lievemmin tai vakavammin, että miltä se sitten tuntuu. Koirankin masun ollessa kipeä, on tuntunut aina niin ikävältä, kun ei voi selittää sille, mikä vaivaa...



Muska, rv 39+6

Lähinnä mieltä jännittää nimenomaan tuo niskapoimu ultra tällä hetkellä..

Mä olen luonteeltani panikoija, jos alan miettimään mitä kaikkea voi mennä vikaan niin olisin jo pehmustetussa huoneessa...

Päätin, että mennään ultraan ja toivotaan parasta, jos tulos ei ole hyvä niin sitten vasta ruvetaan miettimään, että mitäs nyt.



Mua on myös jostain syystä ruvennut pelottamaan aivan älyttömästi rahatilanne, velkaa on, muttei älyttömästi. Kämpän vaihto olis pakosta edessä jossain vaiheessa ja yllättäen rahatilanne on silloin huonompi koska äippäraha ei mikään älytön summa ole!



Tähän " raha pelkoon" mä haluaisin myös vastauksia. Melkein poikkeuksetta kaikki vaihtavat asuntoa isompaan lapsen synnyttyä, mutta miten se pienentynyt rahatilanne kestää isommat menot?



Tuntuu jotenkin koomiselta, että lapsen tultua alkaa taloudellinen syöksykierre, josta on vain jotenkin selvittävä.



Taitaa nää pelot osua johonkin tiettyyn raskausvaiheeseen, koska ennen ei esim ole pelottanut ajaa kovaa autolla.... Aivan hämärää..

Gia29 ja muut: olin onnellinen löytäessäni viestinne. Muakin pelottaa, ja vaikka mikä pelottaakin. On tärkeää päästä pukemaan huolet ja pelot sanoiksi ja sanomaan ne ääneen, vaikka niille ei ratkaisua heti paikalla löytyisikään. Vain sillä tavalla huolista saa jotenkin otetta eivätkä ne pääse kasvamaan voittamattoman suuriksi.



Itse sain tietää raskaudestani vasta tällä viikolla ja päätin aloittaa oman raskauspäiväkirjan, johon kirjaan sekä huolet että myös ne ilot. Koska olen mutenkin kova blogien kirjoittaja ja lukija, tein päiväkirjastani virtuaalisen. Ajatuksenani on paitsi laittaa tuntemuksiani ylös, mahdollisesti käydä keskustelua muiden kanssa vastaavanlaisista tuntemuksista. Jos haluat, tule katsomaan ja keskustelemaan: http://kukannuppu.wordpress.com/



Mutta käyn keskustelua mielelläni täälläkin.



Tsemppiä meille kaikille huolekkaille!

olipas huojentavaa tulla käväisemään täällä ja huomata että muitakin " pelkureita" löytyy.. enkä ole ihan itsekseni näiden tuntemusten kanssa. Nyt ollaan jo aika viimosella suoralla tämän odotuksen kanssa ja kyllähän tässä kaikenlaisista peloista on kärsitty matkan varrella. Tuo rahahuolikin oli jossain vaiheessa, mutta sen kanssa järkeilin että vuoden päästä palaan jo töihin ja eihän se vauva nyt vielä vuodessa niin kovasti mitään maallista mammonaa tarvitse?? Tai no saahan siihenkin upotettua rahaa ihan niin paljon kun haluaa, itse olemme tyytyneet vähän käytettyyn ja kavereilta saatuihin tavaroihin. Pinnasängyssä oikeen törsättiin ku ihan uus laitettiin :)

Viimosin pelko mitä on ollu niin on että onkohan minusta sittenkään tähän??? Ikää alkaa olemaan 30. Ja pienokaisemme on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla. Tuossa yks ilta tuli sitten mieleen että ollaanko tässä raskaana vain sen vuoksi kun kaverit ympärillä raskautuivat...oliko se yleisön painostusta?? En ole ikinä ollut mikään hirveän lapsirakas ihminen enkä hullaantunut jos vauvan jossain nähnyt...tuleekohan se äidin rakkaus minullekkin?



Että tämmöisiä tänään torstaina..



Gia

Vaan ei ehkä pelota? Itse olen miettinyt monia asioita, mitä jos vauva ei ole terve, mitä jos synnytyksessä käy jotain, mitä jos vauva kuolee kohtuun, mitä jos, mitä jos... Mutta itse en pelkää. Luotan siihen, että saan vain sellaisen taakan, jonka jaksan kantaa. Jos vauva onkin sairas tai vammainen, niin varmasti jotenkin selviämme. Ja jotenkin selviäisimme myös, jos vauva kuolisi. Nämä on isoja asioita, joita totta kai saa ja pitää miettiä. Etukäteen on vain vaikea ikinä tietää ensinnäkään sitä, että mitä tuleman pitää ja toisekseen sitä, mikä se oma suhtautuminen asioihin sitten on... Mutta itseäni kantaa tässäkin luja luottamus siihen, että saan Taivaan Isältä voimat jokaisen taakan kantamiseen.



Marrastoive rv 24+4

ihminen, mutta kyllä sitä omaa lastaan rakastaa. Esikoisen kohdalla, joka oli erityisen toivottu ja pitkään yritetty, niin rakkauden tunteiden herääminen kesti peräti neljä viikkoa synnytyksen jälkeen. Aina puhutaan, että se kestäisi maksimissaan viikon. Oli siinä sitten ihmettelemistä että missä ne minun tunteeni viipyvät. Mutta sieltä ne vihdoin tulivat ja päivä päivältä vahvenivat. Kuopuksen kohdalla elämän muutos ei ollut enää niin suuri (tämän olen järkeillyt aiheuttaneen nuo viivästyneet rakkauden tunteet esikoisen kohdalla), että häneen rakastuin jo alusta saakka. Kolmatta osaan rakastaa jo vielä hänen ollessa kohdussani. Kyllä sinä omaa lastasi tulet rakastamaan aivan varmasti..suurempaa rakkautta et tule elämässäsi kokemaankaan..



Pelot eivät mihinkään katoa syntymän jälkeen. Pelkään sairastuvatko lapseni vakavasti, kuolevatko tapaturmaisesti, joutuvatko noissa tapauksissa kärsimään jne. Pahimmillaan pelkään jopa maailmanloppua lasten takia. Nämä tulevat yleensä silloin kun huomaa kuinka hienosti asiat ovat ja kuinka onnellinen sitä on. Tulee pelko onnen menetyksestä. Kuristava olotila valtaa minut. Mutta sitten on otettava itseään niskasta kiinni ja kiitettävä tästä hetkestä ja nautittava siitä onnesta minkä juuri tällä hetkellä omaa..

Aluksi pelkäsin, että lapsi menee kesken, nyt pelkään synnytyskomplikaatioita, synnytyksen jälkeistä masennusta, sitä etten osaa hoitaa vauvaa, etten ole hyvä äiti, että parisuhde kariutuu, etten löydä enää ikinä töitä äitiysloman jälkeen eikä gradu valmistu, että lapsi sairastuu fyysisesti tai henkisesti, joutuu onnettomuuteen, pärjää huonosti koulussa, alkaa käyttää huumeita, karkaa kotoa kasvaa jostakin syystä ja yrityksestä huolimatta ilkeäksi ihmiseksi...



Mutta olen asennoitunut niin, että koko loppuelämäni tästä lähtien tulee olemaan lapsen puolesta pelkäämistä.



Ja siitä huolimatta olen nyt ehkä onnellisempi kuin koskaan. Uskon, että onnellisuus vain kasvaa lapsen synnyttyä ja kasvaessa, vaikka varmasti on välillä vaikeaa.



Helpommin sanottu kuin tehty, mutta ihan oikeasti asioiden murehtiminen ja pelkääminen etukäteen on kamalaa energian tuhlaamista - yllättäviin vastoinkäymisiin ei kuitenkaan voi etukäteen valmistautua, ja jos kaikki meneekin hyvin, on pelkääminen ollut ihan turhaa.

mulla pelot johtuu lähinnä siitä et yks vauva on kuollu kohtuun rv 33..syytä ei löytyny.:( pää meinaa hajota ku viel on kuitenki 11 viikkoa mahd käynnistykseen ja mietin ja mietin.. kaks tyttöä on onnelisesti saatu,edellinen sytotec käynnistyksel ja kaik meni tosi hyvin,mut kunhan menis vielä kerran!! oon puhunu pelosta,mut se alkaa kuullostaa jo jankutukselta ja ymmärrän ku kukaa ei enää jaksa kuunnella.

Suurimmat pelkoni tällä hetkellä liittyvät jotenkin tähän uuteen tulevaan rooliin, elämänmuutokseen, arjen muuttumiseen. Koko elämä tuntuu muuttuvan lapsen myötä peruuttamattomasti. Miten jaksaa lapseni oikkuja ja tarpeita ja laittaa omat tarpeeni moneksi vuodeksi sivummalle? Miten sen osaisi hyväksyä tulematta siitä katkeraksi? Ystäväni ovat niin lapsilleen omistautuneita, että en osaa kuvitella tulevani sellaiseksi koskaan.