Apua, olen menettämässä mielenterveyteni.

Niin ja lisään että mulla on jatkuvasti fyysisesti huono olo, siis pahoinvointia yms.

Psyk.päivystykseen vaan rohkeasti.  Parempi saada hoitoa kuin kärsiä omissa oloissaan ja saada kenties kunto tosi huonoksi.

Saman neuvon annan minäkin, ota yhteyttä psykiatriseen päivystykseen. Sulla on ollut todella rankan kuuloinen lapsuus ja nuoruus, ja alttiuttasi sairastua lisää tuo että kummallakin vanhemmistasi on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Nykypäivänä näille sairauksille on olemassa huomattavasti parempaa hoitoa kuin ennen, joten hanki sitä.Uskon että kertomasi perusteella hyötyisit pitkäkestoisesta, esim. kerran viikossa/3 vuotta saatavasta psyko- tai muusta terapiasta. Yksin ei asioita kannata jäädä murehtimaan, sillä niin kuin tiedätkin varmasti jo, niin ei olo helpotu.

En tiedä missä asut, ja millainen on elämäntilanteesi muutoin, mutta vertaistukea on saatavilla erilaisten mielenterveysjärjestöjen kautta.Esim. Klubitalo- toimintaa kuntoutujille. Järjestöt auttavat myös ihan konkreettisissa asioissa, kuten kelan etuuksien hakemisessa.Halaus!

Kuulostaa ihan minun kirjoittamaltani, sillä erotuksella että lapsuuteni oli hieman erilainen (ei kovin onnellinen kuitenkaan)

Olen vainoharhainen, luulen että ihmiset vihaavat minua ja puhuvat minusta pahaa. Luulen että avopuolisoni pettää minua, vaikka totuus ei ole tämä.

Olen masentunut, en jaksa siivota enkä jaksa liikkua minnekään neljän seinän sisältä. Avokki on vihainen, koska hänen mielestään olen laiska ja saamaton. Meillä on kotona ihan hirveä siivo, koska avokki tekee pitkää työpäivää ja minä vaan istun kotona.

Joka ikinen yö näen unia. Ne eivät ole välttämättä painajaisia, mutta ne ovat niin eläviä ja yksityiskohtaisia, etten koskaan nuku kunnolla, ne häiritsevät untani, koska nukun levottomasti.

En saa edes töitä, olen yrittänyt, mutta kukaan ei halua minua minnekään. En saa edes hoidettua omia asioitani, pitäisi hakea toimeentulotukea, että jotenkin pärjäisi kesän yli, mutta en jaksa lähteä hoitamaan tätä asiaa.

Minulla on koko ajan pahenevia muistikatkoksia, en esimerkiksi muista mitä tein vaikka tunti sitten, en muista sanoneeni jotain asiaa tai en muista onko joku tapahtuma tapahtunut unessa vaiko todellisuudessa. Pelkään menettäväni itseni ja en edes halua kuvitella millainen olen vanhana, suvussamme on erittäin paljon aggressiivista dementiaa, alzheimeria sekä skitsofreniaa..

Pelkään, etten enää ole korjattavissa, olisin tarvinnut apua jo teini-ikäisenä. Nyt taidan olla jo niin rikki, ettei kukaan voi mitään.

Hae apua pikaisesti, ongelma ei poistu itsekseen! Osasit tosi hyvin kuvata oloasi, tuon kun kerrot lääkärille tai hoitajalle niin saat varmasti apua. mIelenterveys voi järkkyä ihan meillä kaikilla ja on muutenkin sellainen asia joka vaihtelee eikä pysy aina samana.

Itse kärsin ahdistuneisuushäiriöstä ja olen ollut 2 vuotta psykoterapiassa ja on auttanut tosi hyvin. Lääkkeet jäi vuosi sitten pois. Mutta olen hyväksynyt sen että tilanteet vaihtelee ja en mene paniikkiin jos ahdistus pahenee vaan toimin ja haen apua heti enkä kohta.

Voimia sinulle kovasti!

Oletko ap opiskelija vai työelämässä?

Minulla on sellainen kuva asioista, että psykiatrista päivystystä helpompi sun olisi päästä YTHS:n (tai ammattikoulun) että työterveyden psykologille nopeasti ja hän laittaa siitä kyllä eteenpäin psykiatrille, jos on tarpeen. Oireesi VOIVAT olla ihan pelkkää stressiä ja väsymystäkin, mutta kyllähän liika stressi ja väsymys voi laukaista pahempia oireita kenelle tahansa, puhumattakaan jos on tuollainen tausta ja mahdollisesti perinnöllisiä taipumuksia kuten sulla. Mutta sulla on hyvät mahdollisuuet saada homma hanskaan. Jo ihan keskustelukin voi auttaa, mutta jos tarvit lääkehoitoa, sun kannattaa siihenkin heti ryhtyä ajoissa.

Ap linjoilla taas. Kiitos kovasti vastauksista! Olen siis ihan ok suurimman osan ajasta, kukaan ei varmasti ikinä aavistaisi tälläistä minusta. Pikkuhiljaa ja salakalavasti vain ihme oireita ilmantuu ja todellakin pelottaa...

Ja olen työelämässä, mutta haluan kouluttautua lisää. En vain pysty tekemään suunnitelmia koska ahdistun ja turhaudun välittömästi  enkä pysty jotenkin vain keskittymään yhtään. Ja olen oikeasti tisi suunnitelmallinen yleensä. :( Tätä olotilaa on vain niin vaikea selittää.

Tuntuu ihan älyttömältä mennä psyk. klinikalle tms, olen kuitenkin oikeasti ihan terve ja elän normaalisti ja tuntuu että ne nauravat mut pihalle tai sanovat että olen vain stressaantunut.

Ei se ole älytöntä, koska sinulla on ahdistus/masennustaustaa ja lähisuvussasi on mt-ongelmaa. Minusta sinulla on erittäin hyvät syyt ottaa yhteyttä ja kertoa huolestasi. Älytöntä on odottaa, kunnes oikeasti pimahtaa. Halvemmaksi sinä systeemille tulet, kun otat ajoissa yhteyttä, kuin että menet rankimman kautta osastohoitoon.

[quote author="Vierailija" time="20.05.2013 klo 09:40"]

Ei se ole älytöntä, koska sinulla on ahdistus/masennustaustaa ja lähisuvussasi on mt-ongelmaa. Minusta sinulla on erittäin hyvät syyt ottaa yhteyttä ja kertoa huolestasi. Älytöntä on odottaa, kunnes oikeasti pimahtaa. Halvemmaksi sinä systeemille tulet, kun otat ajoissa yhteyttä, kuin että menet rankimman kautta osastohoitoon.

[/quote]

Ihan oikeassa olet. Tämä vaan tuntuu entistä kauheammalta koska olin mielestäni jättänyt kaiken tämän paskan ja mielenterveysongelmat taakse. Muutin eri paikkaan ja opiskelin ja menin hyviin töihin jo nuorena. Mikään ei pelota enempää kuin se että olisin lopulta samanlainen kuin äitini, joka on tuhonnut niin monen elämää ja oman työuransa.

Ja se mun poikaystävä. En tiedä miten ikinä selittäisin tämän. Mun mieheni on kaikinpuolin kunnollinen ja niin tasapainoinen kuin olla ja voi ja mä haluan olla samanlainen enkä se hullu nainen joka äitini oli ja joka lopulta hajotti lähes 20 vuoden suhteen.

Mulla on vaan niin hirveä kammo tätä sairautta kohtaan, tosiaan varmaan menneisyyden takia. Mutta ei niitä korttejaan voi näköjään vain valita eikä tautia vastaan taistella vaikka kuinka haluaisi.

Hyvä että laitatte fiksuja viestejä, otan näistä kyllä opikseni.

- ap

Mielenterveydestä pitää pitää huolta, ihan kuten muustakin terveydestä. Jos sinulla on taipumusta mt-ongelmiin, niin ehdottomasti pidät huolta siitä asiasta. Ihan kuin ne, joilla on sukurasitetta sydäntauteihin, pitävät huolta sydänterveydestään. Ei se tee sinusta äitiäsi, jos yrität ajoissa ehkäistä ongelmat. On tervettä tunnistaa omat heikkoutensa.

Ethän sinä ole hajottamassa suhdettasi ja pilaamassa kenenkään elämää. Todellinen rakkaus ymmärtää ja tukee sinua, kunhan itse hoidat itsesi ajoissa.

Mä löysin tämän ketjun hakiessani tältä aihealueelta viestejä ja olen iloinen, että löysin. En nyt jaksa sen enempää kirjoittaa omista kokemuksistani, mutta ap, jos vielä tätä luet, niin mene rohkeasti hakemaan apua. Siinä ei ole mitään hävettävää, ja voit ajatella että olet hienosti hoitanut elämäsi kuntoon töiden ja muiden osalta, olet saanut rakkauden ja elät niin hyvin kuin ikinä voit, vaikka voisit olla jotain aivan muuta lähtökohtiesi perusteella. Olet siis vahva ja upea nainen! On täysin normaalia, että sulla on nyt tuollaisia tuntemuksia. Et ole hullu, sun pitää vain käsitellä nämä asiat.

Iso halaus :)

Nyt äkkiä sinne päivystykseen, ennen kuin psykoosi tuosta syvenee. Sinulla on kuitenkin vielä todellisuudentaju tallella. Kaverille napsahti todella äkäinen psykoosi päälle ja siinä ei montaa päivää mennyt, ennen kuin tappoi itsensä.

Moikka, itse olen juuri toipumassa elämäni ensimmäisestä psykoosista, ja sun kirjoitus kuullostaa samanlaiselta kun mun kokemukset. Mulla vaan meni niihin demoneihin.... En halua ikinä enää kokea vastaavaa, ja haluaisin palata aikaan ennen psykoosia. Joten kannattaa hakea heti apua! 

huom. tämä on vanha ketju, jonkun muun kuin ap:n nostama, joten ehkä turha antaa neuvoja ap:lle. Ellei tämä sitten ilmesty takaisin ketjuun ja niitä pyytää.

Itse menin psykoosiin 3 viikon unettomuuden jälkeen.Apua en saanut ajoissa,enkä kyllä jälkihoitoakaan ja jouduin osastolle.Lääkärit vähättelee unen tarvetta.

[quote author="Vierailija" time="20.05.2013 klo 02:53"]

Mun on pakko kirjoittaa tästä, mua pelottaa aivan saakelisti. Antakaa anteeksi.

Olen reilu parikymppinen nainen. Pelkään että olen sairastumassa. 

Äitini isä sekä äitini ovat kummatkin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsiviä.  Äitini sairaus on tietenkin lapsuudessani aiheuttanut ongelmia, kuten vanhempieni avioeron ja äitini alkoholismin, joka oli yhdistettynä tähän tautiin aivan järkyttävää ja koko teini-ikäni aikuisvuosille saakka oli yhtä helvettiä: lähestymiskieltoja, tappouhkauksia, poliiseja, nuorisokoteja ja äitini pakkohoitoja. 

Sairastuin teininä keskivaikeaan masennukseen sekä ahdistuneisuushäiriöön. Söin lääkkeitä ja jotenkin kummassa selvisin, nousin ylös ja kasvoin tunnolliseksi nuoreksi naiseksi. Äitiini välit ovat poikki, vaikka hän lääkityksellä taitaakin nykyään olla kunnossa.

Jossain vaiheessa lopetin omien lääkkeitteni syönnin ja pari vuotta kaikki oli ok. Nyt kuitenkin jotain tapahtuu... Olen ollut kovan stressin alla vajaan vuoden ja nyt muutaman kuukauden ajan olen ollut todella sekava: itkuherkkä, todella väsynyt, jatkuvista mielialamuutoksista kärsivä, itseinhoinen ja aivan hukassa oman identiteetin kanssa. Alan myös tuntea tuttuja tunteita teini-iästäni: pienetkin asiat ahdistaa ja olen todella levoton, ärsyttää ja hermot on kireällä, mikään ei auta. Ja sitten on hetken päästä olo että kaikki on hyvin ja olen taas energinen ja aikaansaava.

En ole lähiaikoina nukkunut hyvin ja näen joka yö todella sairaita, todentuntuisia ja pelottavia unia. Joka helvetin yö. Inhoan niitä. Keikun öisin usein unen ja valveen rajamailla.

Nyt sitten olen alkanut muuttua vainoharhaiseksi: kuulen ääniä, jotka saavat minut kauhun valtaan. Tiedän, että ne tulevat jostain muualta, mutta salaa ajattelen kuuluvatko ne omasta päästäni. Saatan yhtäkkiä pelätä poikaystävääni ja kuvitella vaikka että hän yhtäkkiä nappaa kaulastani ja kuristaa mut kuoliaaksi, vaikka ikinä häb ei ole mitään pahaa mulle tehnyt. Pelkään kävellä öisin kaduilla ryöstön tai raiskauksen pelossa.

Kaikenkaikkiaan olen kauhuissani, sekaisin ja hukassa ihan totaalisesti. Tuntuu etten se ole minä omassa kropassani. Pelkään itseäni ja omia sairaita ajatuksia välillä. Pelkään että kohta alan näkemään demoneja tms.

Apua, itken vain. Mistä tämä johtuu? Onko kukaan alan tuntija tällä palstalla? En tiedä kelle puhua tästä. 

[/quote]

Voi että, ap. Tuli surullinen olo puolestasi, sulla on ollut aivan käsittämättömän rankkaa (ja tuokin kuulostaa todella lattealta nyt, kun kirjoitin sen...)! Tunnut kuitenkin selvinneen tähän saakka todella hyvin, mutta ymmärrän täysin, että sua pelottaa. En osaa sanoa muuta kuin sen, mitä monet jo ovat sanoneet: hae apua!

Hyvin olet kuvannut oloasi ja muut kommentoineet ja antaneet vinkkejä! Itse masennuin tämän kevään aikana ja avun hakeminen oli vaikeaa, koska kuten sinullakin minullakin on välillä ollut hyvä olla ja olen pystynyt toimimaan normaalisti muun muassa ystävien kesken ja koulussa, mutta välillä ahdistus valtaa mielen ja lopulta oli koko ajan läsnä ja itku oli jokapäiväistä. Ahdistus on pahinta kotona ja oman miehen kanssa olen masentunein, vaikka olen parisuhteesta onnellinen, mutta luulen sen johtuvan siitä että tämä rakas ihminen on ainoa, jonka seurassa pystyn olemaan oma itseni. Ei tarvitse esittää hyvin jaksavaa ja voivaa. Siksi minäkin pelkään, että puoliso ei jaksa pitkään tällaista ja lopulta jättää minut ja perheemme, vaikka on vakuuttanut ettei ole menossa minnekään. Itken entistä enemmän, kun mietin miten pilaan kaikkien elämän. Odotan toista lasta ja olen ihan varma, että tulen pilaamaan lasteni elämän olemalla tällainen hirviö.

Minulla on taustalla lasinen lapsuus ja mielenterveysongelmista kärsivän äidin nöyryyttämät nuoruusvuodet, äitiä kohtaan väkivaltainen isä, teiniajan masennusta ja itsetuhoisuutta, työuupumusta ja useita lieviä masennusjaksoja aikuisiällä, psykoterapiaa, suggestoterapiaa. Olen yrittänyt aiemmin hoitaa ahidstustani hommaamalla koko ajan lisää tekemistä ja projekteja ja muuta ajateltavaa enkä ole käsitellyt lapsuusajan asioita ja traumoja. Minulla on nyt reilu parikymppisenä jo toinen lapsi tulossa, talo rakennettu, mökkiprojekti käynnissä, opiskelen toista ammattia.. Ihmeellisiä pelkoja ja sairaita ajatuksia riittää, vaikka itse tajuan niiden olevan absurdeja ja mahdottomia. Koko ajan kierteessä, pelkään pelätä ja koko ajan pelkään jotain uutta.. Sain haettua kuitenkin apua, otin yhteyttä oman terveyskeskuksen psykiatriseen sairaanhoitajaan, joka heti konsultoi lääkäriä ja sain mielialalääkkeet. Viikoittaiset keskustelukäynnit ovat auttaneet käymään läpi tilannettani ja tunteitani ja kokemaan, että olen silti hyvä ihminen eikä minun tarvitse potea väsymisestäni huonoa omaatuntoa. Eniten olen pelännyt sairaalahoitoa ja sitä, että minut viedään pois lasteni luota, mutta onneksi hain ajoissa apua ja nyt alkaa lääkkeet vaikuttaa ja kesä näyttää paljon valoisammalta. En ole nyt ollut itsetuhoinen, mutta silti olen pelännyt että teen jotain itselleni ja ollut varma, etten jaksa tätä elämää. Ja kokoaikainen syyllisyys painaa mieltä siitä, että ei jaksa normaalia elämää eikä tavallista lapsiperheen arkea.

Onneksi tajusin myös höllätä kaiken muun suhteen, lopetin kuin seinään kaiken stressaavan tekemisen ja olen tilalle hommannut paljon unta (tai lepoa silloin kun en ole pystynyt nukkumaan) ja mielekästä tekemistä. Nyt olen jaksanut käydä jopa salilla ja ulkona ja tehdä kotona pieniä siivouksia. Koulu jäi kesken, mutta en jaksa välittää, nyt on tärkeämpää vain olla ja huolehtia itsestään ja perheestään.

Sinun tilanteessasi painajaiset ja harhat kuulostavat todella pelottavilta. Tarvitset ehdottomasti ammattiapua mahdollisimman pian. Ei menneisyyttä voi heittää nuin vain mielestään, se pitää käsitellä ja oppia hyväksymään, siihen tarvitsee pitkäaikaista psykoterapiaa. Sinullakin aiemmat kokemukset ja niiden aiheuttamat traumat ovat luultavasti nyt ponnahtaneet taas pinnalle ja suosittelen puhumaan niistä, muuten ne tulevat vaivaamaan koko loppuelämän. Yksin asioiden läpikäyminen on liian raskasta eikä ollenkaan tuloksellista. Toivottavasti haet pian apua ja mahdollisesti aloitat lääkityksen uudelleen! Valoisampaa ja onnellisempaa kesää sinullekin!

[quote author="Vierailija" time="20.05.2013 klo 10:35"]

Hyvin olet kuvannut oloasi ja muut kommentoineet ja antaneet vinkkejä! Itse masennuin tämän kevään aikana ja avun hakeminen oli vaikeaa, koska kuten sinullakin minullakin on välillä ollut hyvä olla ja olen pystynyt toimimaan normaalisti muun muassa ystävien kesken ja koulussa, mutta välillä ahdistus valtaa mielen ja lopulta oli koko ajan läsnä ja itku oli jokapäiväistä. Ahdistus on pahinta kotona ja oman miehen kanssa olen masentunein, vaikka olen parisuhteesta onnellinen, mutta luulen sen johtuvan siitä että tämä rakas ihminen on ainoa, jonka seurassa pystyn olemaan oma itseni. Ei tarvitse esittää hyvin jaksavaa ja voivaa. Siksi minäkin pelkään, että puoliso ei jaksa pitkään tällaista ja lopulta jättää minut ja perheemme, vaikka on vakuuttanut ettei ole menossa minnekään. Itken entistä enemmän, kun mietin miten pilaan kaikkien elämän. Odotan toista lasta ja olen ihan varma, että tulen pilaamaan lasteni elämän olemalla tällainen hirviö.

Minulla on taustalla lasinen lapsuus ja mielenterveysongelmista kärsivän äidin nöyryyttämät nuoruusvuodet, äitiä kohtaan väkivaltainen isä, teiniajan masennusta ja itsetuhoisuutta, työuupumusta ja useita lieviä masennusjaksoja aikuisiällä, psykoterapiaa, suggestoterapiaa. Olen yrittänyt aiemmin hoitaa ahidstustani hommaamalla koko ajan lisää tekemistä ja projekteja ja muuta ajateltavaa enkä ole käsitellyt lapsuusajan asioita ja traumoja. Minulla on nyt reilu parikymppisenä jo toinen lapsi tulossa, talo rakennettu, mökkiprojekti käynnissä, opiskelen toista ammattia.. Ihmeellisiä pelkoja ja sairaita ajatuksia riittää, vaikka itse tajuan niiden olevan absurdeja ja mahdottomia. Koko ajan kierteessä, pelkään pelätä ja koko ajan pelkään jotain uutta.. Sain haettua kuitenkin apua, otin yhteyttä oman terveyskeskuksen psykiatriseen sairaanhoitajaan, joka heti konsultoi lääkäriä ja sain mielialalääkkeet. Viikoittaiset keskustelukäynnit ovat auttaneet käymään läpi tilannettani ja tunteitani ja kokemaan, että olen silti hyvä ihminen eikä minun tarvitse potea väsymisestäni huonoa omaatuntoa. Eniten olen pelännyt sairaalahoitoa ja sitä, että minut viedään pois lasteni luota, mutta onneksi hain ajoissa apua ja nyt alkaa lääkkeet vaikuttaa ja kesä näyttää paljon valoisammalta. En ole nyt ollut itsetuhoinen, mutta silti olen pelännyt että teen jotain itselleni ja ollut varma, etten jaksa tätä elämää. Ja kokoaikainen syyllisyys painaa mieltä siitä, että ei jaksa normaalia elämää eikä tavallista lapsiperheen arkea.

Onneksi tajusin myös höllätä kaiken muun suhteen, lopetin kuin seinään kaiken stressaavan tekemisen ja olen tilalle hommannut paljon unta (tai lepoa silloin kun en ole pystynyt nukkumaan) ja mielekästä tekemistä. Nyt olen jaksanut käydä jopa salilla ja ulkona ja tehdä kotona pieniä siivouksia. Koulu jäi kesken, mutta en jaksa välittää, nyt on tärkeämpää vain olla ja huolehtia itsestään ja perheestään.

Sinun tilanteessasi painajaiset ja harhat kuulostavat todella pelottavilta. Tarvitset ehdottomasti ammattiapua mahdollisimman pian. Ei menneisyyttä voi heittää nuin vain mielestään, se pitää käsitellä ja oppia hyväksymään, siihen tarvitsee pitkäaikaista psykoterapiaa. Sinullakin aiemmat kokemukset ja niiden aiheuttamat traumat ovat luultavasti nyt ponnahtaneet taas pinnalle ja suosittelen puhumaan niistä, muuten ne tulevat vaivaamaan koko loppuelämän. Yksin asioiden läpikäyminen on liian raskasta eikä ollenkaan tuloksellista. Toivottavasti haet pian apua ja mahdollisesti aloitat lääkityksen uudelleen! Valoisampaa ja onnellisempaa kesää sinullekin!

[/quote]

Kiitos pitkästä ja hyvästä viestistä! Hienoa että voit jo paremmin ja sait apua.

Olet ihan täysin oikeassa ja mun pitäisi vain niellä ylpeyteni ja myöntää että kaikki ei ole nyt OK. Olen vain koko elämäni saanut kuulla olevani ties mitä pahaa, niin tuntuu siltä että en "ansaitse" apua kun kaiken pitäisi olla nyt hyvin.

Mutta enemmän tosiaan aiheutan tuhoa itselleni ja muille jos en hanki apua. Kiitos teille. :) Kokemuksia saa jakaa lisää jos niitä on...

- ap