HAJOAN mieheni kanssa, mistä hakea apua?

Niin ja miehen isä on alkoholisti, nykyään ei kyllä juo mutta oli ankara isä.

Terveyskeskuksesta tai neuvolasta kannattaa kysyä ensin. 

Jotenkin jännitän, että tuleeko ongelmia suhteessa lapsiin jos otan yhteyttä neuvolaan? Että voiko se kääntyä omaksi tappioksi tässä?

Tuohan kuulostaa aivan tyypilliseltä perusmieheltä, jos itse vähän ylireagoit ja vaadit liikoja?

Ai normaalia että miehelle perhe ja avioliitto on "aivan sama, olette tässä tai lähdette". Tuntuu, että mies nauttisi kun saisi olla yksin ja lukea rauhassa vaan autolehtiään.

aika normaalia valitettavasti- suomalainen mies on tosi jäärä- eli hoida ITSEÄSI JA LAPSIASI AP- hae perheterpiaan ja jos mies ei tule, niin ei sitten tule- sinä ja lapset ainakin voitte hyvin

- avioero on sitten jo isompi asia eikä edes välttämätön, jos jaksat kestää jäärää

[quote author="Vierailija" time="12.05.2013 klo 22:11"]

Tuohan kuulostaa aivan tyypilliseltä perusmieheltä, jos itse vähän ylireagoit ja vaadit liikoja?

[/quote]

Veit sanat suustani. Kyllä meillä mies lapsen saattaa harrastuksesta hakea tai puurot keittää/syöttää, mutta lähinnä kaikki tapahtuvat minun pyynnöstäni (tai pikemminkin käskystä). Sairaan lapsen (tai vauvan, kun olivat sen ikäisiä) hoitaminen yöllä on lähes mahdotonta, kun herra on niin pahalla tuulella, jos yöunia häiritään. Nukkumaanmenoajat ja kaikki ovat miehen mielestä liioittelua, mutta yrittää edes jotennin niitä noudattaa monen vuoden papatuksen jälkeen. Ja myös minun mieheni ja työssäkäyvä, raha-asiat hoitava, itse harrastava, järjestyksestä pitävä jne. 

Taitaa tässä(kin) asiassa mies ja nainen olla lähtökohtaisesti erilaisia..

[quote author="Vierailija" time="12.05.2013 klo 22:11"]

Tuohan kuulostaa aivan tyypilliseltä perusmieheltä, jos itse vähän ylireagoit ja vaadit liikoja?

[/quote]

Niin, muuten paitsi tuo siivoaminen;)

Luulen, että ap tarvitsee vain pari hyvää ystävää/tuttua, jotka jaksavat kuunnella valitusta mahdottomasta miehestä.

[quote author="Vierailija" time="12.05.2013 klo 22:19"]

aika normaalia valitettavasti- suomalainen mies on tosi jäärä- eli hoida ITSEÄSI JA LAPSIASI AP- hae perheterpiaan ja jos mies ei tule, niin ei sitten tule- sinä ja lapset ainakin voitte hyvin

- avioero on sitten jo isompi asia eikä edes välttämätön, jos jaksat kestää jäärää

[/quote]

Mitä kautta pariterapiaan? Olen käsittänyt, että niigin on ihan valtavan pitkät jonotusasjat. Yksityiselle ei oikein ole varaa, tosin nyt tuntuu että repisi rahaa mistä vaan..

Mikset itse järjestä niitä harrastuksia lapsille? Moni yh:kin järjestää itse lapsille harrastukset, ei kai se mikään miehen homma ole?

Mutta oikeasti, miten teillä muilla sitten toimii se, ettei mies kasvata ja aseta rajoja? Meillä 5v on todella vilkas, haastava, vaativa ja niin hirveästi hakee rajoja isältäkin - uhmaa ja testaa, sotkee ja katsoo välittääkö isä. Sitten ei kuuntele häntä ollenkaan. Jos minä sanon, tottelee. Tuntuu niin pahalta, ettei lapsi saa isältä välittämistä. En voi kasvattaa miehen puolesta kun mies välinpitämättömänä on samassa taloudessa ja lapsi hakee häneltä huomiota!

Oi luoja.... mitä jengiä täällä oikein hengaa? Miten ihmeessä tuo muka olisi normaalia käytöstä aikuiselta mieheltä jolla on lapsia? Ei ole normaalia. Jos saat miehesi pariterapiaan, hyvä juttu. Kirjoittamastasi päätellen et saa. Silloin kannattaa sitten mennä yksin. Kysy perheneuvolasta, neuvolasta tai terveyskeskuksesta, sillä näihin ei ole mitään selkeää vastausta vaan palvelut riippuvat kunnasta.

En tiedä mitä ongelmia pelkäät. Nythän niitä ongelmia on. Jos sinä hoidat omaa päätäsi tai te hoidatte miehen kanssa suhdettanne, teillä nimenomaan ei tule ongelmia suhteessa lapsiin. Tällä menolla niitä tulee. Jos sinusta tuntuu jo nyt, että et jaksa, tee itsellesi ja lapsillesi palvelus ja hae apua.

täältä näemmä :D ei ehkä kannata.

Entä jos apu ei auta? Mitä sitten tehdään? Itse olen hakenut kaikkialta apua vaikeisiin psyykkisiin sekä perheongelmiin, mutta mikään ei ole auttanut ( psyk. poliklinikka, kelan psykoterapia, suljettu osasto, perheneuvola, seurakunnan perheasiainneuvottelukeskus JNE) Ja olimmehan tekemisissä myös perhetyöntekijöiden ja neuvolan kanssa, jotka tekivät meistä perusteettoman lastensuojeluilmoituksen! En enää luota tähän yhteiskuntaan ja sen toimintaan ollenkaan.

En halua pelotella tällä, vaan tuoda esille avun hakemiseen liittyvän varjopuolen, josta kaikkien olisi hyvä tietää. 

Epäonneni ammattiavun suhteen johtuu siitä, että olen vaikea hoidettava mm. taustani suhteen (perheväkivalta, koulukiusaaminen) sekä erikoinen muutenkin. Ammattiapu toimii monesti erilaisten teorioiden pohjalta. Jos et mahdu mihinkään muottiin tai alistu systeemiin, todennäköisesti et saa apua tältä yhteiskunnalta. Perusteluani tukee myös se, että Suomessa ei siedetä erilaisuutta. Terveydenhoidon - ja terapia-alan ammattilaiset eivät ole vapaampia ahdasmielisyydestä kuin muu kansa  poikkeuksia lukuunottamatta. Jos olet keskivertoihminen, mahdollisuutesi ovat paremmat ammattiavusta hyötymisen kuin yleensäkin elämän suhteen.

Toivon, että ketjun aloittaja saa tarvitsemansa avun ja tuen! Kuvailemasi asiat ovat osittain tuttuja minullekin, joten ymmärrän sinua hyvin. Uskon, että jos on hyviä ystäviä tai läheisiä, heiltä voi saada paremman avun, kuin ns. ammattilaisilta. En kuitenkaan halua leimata täysin ammattiapua. Ehkä päteviä ja avarakatseisia ammattilaisia löytyy, mutta sellaisia joutuu etsimään todennäköisesti yksityiseltä puolelta. Kannattaa kuitenkin olla varovainen. Huonossa tilanteessa ei kaipaa negatiivisia kokemuksia, saati asioiden pahenemista entisestään.

Itse joudun sinnittelemään yksin, vaikka en haluaisi ja jaksaisi. En kuitenkaan voi ottaa enää riskejä ja alkaa avautumaan kellekään, kun siinä voi käydä huonosti. Pelkään toki, että huonosti käy muutenkin, mutta ei voi mitään. Kun olen jo yli 16 vuotta nähnyt miten sosiaali - ja terveyspuoli toimii ja on kokemuksia erilaisista terapioista, olen aika varma, että en vain saa tarvitsemaani apua. Monesti ns. hoidossa ollessani olen huomannut, että yksin joudun kuitenkin kestämään. Kysymys ei ole ollut siitä, ettenkö olisi halunnut apua vaan siitä, että kukaan EI TODELLAKAAN OSAA AUTTAA. Kaikki vain hiljenevät ja ihmettelevät, että mikähän tyyppi olen, kun huomaavat että hoito ei toimi. Tosin, aina ei huomata sitäkään, vaan puoskari-terapeutti vaan jatkoi terapiaa, vaikka se vei kaiken syvemmälle suohon. 

Tuollainen tilanne on jo toivoton jos siihen lisää vielä, että ei ole yhtään hyviä ja läheisiä ihmisiä, joille voisi puhua terapeutin sijasta. Miten sellaisesta voi edes nousta, vaikka olisi vahva? Aina, jos näyttää siltä, että edistystä on tapahtunut, pian tulee jotakin joka vie taaksepäin. Se aiheuttaa kiukkua, turhautumista ja toivottomuutta. Työnsarkaa on paljon.

Eli, tässä muutamia asioita, joita ei jostain syystä koskaan tuoda esille avun hakemiseen liittyvissä keskusteluissa, mikä minua on aina ihmetyttänyt. Mainitsemani ongelmat ovat hyvin vakavia. Enkä ole ainoa, jolla on huonoja kokemuksia terveydenhoidosta (myös mielenterveyshoidosta).

Lisäksi ihmetyttää, että julkisuudessakin on nostettu esille mielivaltaiset huostaanotot yms, joka monesti on lähtenyt liikkeelle siitä, kun on haettu apua. Kun on tehty niin, mitä jatkuvasti joka puolelta hoetaan. Annettu kuva hyvää tarkoittavista kutsumusammattilaisista, jotka auttavat, kunhan vain hakeudut avun piiriin. Sitten, jos huomaatkin ettei se ollutkaan niin, vika on tietenkin aina apua tarvitsevassa ja kärsivässä ihmisessä/kokonaisessa perheessä, ei ammattilaisissa.

Mikäs sen herttaisempaa! :D

Toivon sulle/teille voimia ahdistavaan tilanteeseen! Toivottavasti miehesikin "herää" siihen, mitä teillä on meneillään. Nämä tahot ja toimijat kävisin läpi - kolme ensimmäistä ovat tunnettuja ja kokeneita toimijoita parisuhteen ja perheen hyvinvoinnin saralla ja joissakin niistä voi saada esim. keskusteluapua myös ilman kumppanin mukanaoloa, ja kaksi viimeistä linkkiä ovat sinulle rohkaisuksi sellaisella ajatuksella, että kyllä toivoa sittenkin on ja rakkaus kantaa silloinkin, kun et itse jaksa rakastaa :)

http://www.parempiavioliitto.fi/

http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/40D5B401E55B1785C225748000449ACD?OpenDocument〈=FI

http://www.katajary.fi/

http://www.fathersloveletter.com/Finnish/#4

http://www.healingrooms.fi/?sid=100

En tiedä muusta, mullakin on jonkin verran välinpitämätön/aloitteeton mies mitä lastenhoitoon tulee. On jonkin verran enemmän pois kotoa, joten on vähän epävarma. Tosin hän joskus sentään yrittää, eikä haluaisi olla sellainen isä joka ei tee mitään lapsensa kanssa. Meillä on samanikäinen poika, ja kyllä se vaan usein isänsä "komentamisesta" vähät välittää. Juoksee karkuun, menee piiloon ja tekee ihan mitä tykkää, sanoo kaikkeen ei eikä isä yleensä paljonkaan puutu. Mies sitten tulee pyytämään apua kun lapsi on pöydän alla (...), ja minä joko sanon että mene hakemaan se lapsi sieltä sängyn alta tai tee vaan se iltapala, kyllä se tulee syömään sen mitä tarjotaan kunhan et etukäteen anna miljoonaa vaihtoehtoa tai pesette nyt vaan rauhallisesti ne hampaat  jne. Jos joudun isän puolesta tekemään jonkun loppuun asti, niin yritän aina tehdä sen niin, etten murentaisi miehen vähäistä arvovaltaa lapsen edessä. Että lapselle olisi selvää että äitikin edellyttää häneltä isän tottelemista.

. Mutta eihän se välttämättä ihan pelkästään huono asia ole jos vanhemmilla on erilainen ote lapsiin. Ikävää toki jos isälle lapset on täysin ilmaa, tai välinpitämättömyys johtaa akuutteihin vaaratilanteisiin.Voi olla mahdollista pystyä pelaamaan yhteen vanhempina, vaikka ei toimittaisikaan samalla tavalla. Jos molemmat kuitenkin pystyisi kunnioittamaan toistensa valintoja.

Jos sulla on omat voimat lopussa, niin se on toki ensisijainen asia. Onko voimat lopussa fyysisesti vai kuluuko voimia siihen pettymykseen ja suruun? Jos suinkin on fyysisiä voimia, niin yrittäisin sinuna ensinnäkin lopettaa toivomisen, että mies johonkin osallistuisi. Jos se ero on tulossa, niin joudut kuitenkin kantamaan vastuun lapsista, parempi olla nyt kuluttamatta voimia siihen että odotat, toivot ja petyt jatkuvasti. Toisekseen, yrittäisin vielä puhua miehen kanssa niistä lapsista, ihan vilpittömään sävyyn. Voisin vaikka sanoa että viisivuotias kaipaa kuollakseen isänsä huomiota Ja hakee sitä huonolla käytöksellä eikä silti isä huomaa, ja voisin kysyä että mitä miehen mielestä pitäisi tapahtua, että sitä huomiota riittäisi lapsellekin. Siis periaatteella että voidaanko sopia joku juttu, joku muutos elämään, joka auttaisi häntä jaksamaan isänä olemista edes vähän aikaa. sitten voisin kysyä, että kokeeko hän että lapset on minun projekti, vai mitä hän siitä isänä olemisesta ajattelee. Tajuaako hän että nuo muksut on hänen lapsiaan hänen loppuikänsä, hän on niiden isä aina, ja jos tajuaa niin miksi ei mikään lapsia koskeva kiinnosta. Haluaako hän olla välinpitämätön isä ja siirtää sellainen miehen malli eteenpäin. Sinä et pysty olemaan muuta kuin äiti lapsille, kukaan muu ei hänen puolestaan voi sitä suhdetta rakentaa. Kiinnostaako sitten kun isän huomio ei enää ole lapsilla päällimmäisenä mielessä. Tai minkälaiset nyt voisikaan olla ne oikeat sanat, jotain ravistavaa nyt kai tarvitaan. Jos se ero tulee, olisi kai hyvä että miehellä olisi jossain aivojen perällä edes jonkinlainen ajatus siitä mitä hänellä on pelissä ja että hänellä on kaikki valta vaikuttaa omaan rooliinsa. Voihan se olla, että teidän parisuhteessa on jotain pahasti molempia raastavaa, ja eron jälkeen miehellekin valkenee omat mahdollisuudet isänä. Voi myös olla että miehellä ei ole olemassa parempaa isän mallia. Voihan se olla että mies on hitaasti vieraantunut perheestään eikä oikein uskalla enää edes  ajatella että voisi tai pitäisi olla keskeisessä roolissa. Voi olla että mies on vaan yks itsekeskeinen kusipää jolle oikeesti on koko perhe ihan sama. Se vaan kuulostaa niin oudolta, että miten on päätynyt isäksi josei yhtään kiinnosta eikä ole kiinnostanutkaan. Voi olla että jotain monimutkaisempaa siellä passiivisuuden taustalla on.

Mies on päätyny isäksi ajattelemattomuuttaan. Mies oli kaikessa vähän en tiedä -tyyppiä jo seurusteluaikanamme, esim. ei nähny urasuunnitelmia. Minä puhuin että haluan perheen, mies sanoi ettei hän ole koskaan miettinyt sellaisia (ikää miehellä tuolloin 30), tein selväksi että sen mukaan kannattaako meidän jatkaa seurustelua, että hänenkin pitäisi tietää mitä haluaa. Sanoi sitten jossain vaiheessa että kokeillaanko sitä vauvaa. Rehellisesti, ei hän asiaa pohtinut sen enempää, ajatteli vaan että no kokeillaan nyt sitä vaihtoehtoa. Ja ny on heikkoina hetkinä sanonut katuvansa että sekin moka tuli tehtyä, perhe hankittua. Näkee, että lapset ovat miehelle rakkaita, halailee ja sanoo rakastavansa, mutta myös tuskastuu lapsiin, ei jaksa kasvattaa pitkäjänteisesti jne jne. Kuten nyt, harrastuksiin ei jaksa kiinnostua, koska lasten asiat eivät vaan ole hänelle tärkeitä.

ap