Sinä joka olet läpikäynyt vaikean erokriisin, miten selvisit?

Aika auttaa. Voi mennä 1-2 vuotta. Kokemuksesta puhun. Enää ei ole ikävä.

2 vuotta meni toipumiseen. Tuli identiteettikriisi, paniikkihäiriö ja vielä burn-outkin. Laastarisuhteita oli peräti neljä kappaletta, jotka vaan lisäsivät ahdistusta. Kävin terapiassa. Se auttoi hahmottamaan omia halujani ja unelmiani. Viimeistään toivuin, kun lähdin puoleksi vuodeksi Afrikkaan vapaaehtoistyöhön. En enää voinut keskittyä vain omassa kurjassa olossani piehtaroimiseen, vaan suruni sai mittasuhteet. Tulin vahvemmaksi ja opin arvostamaan itseäni uudella tavalla. Päästin irti liiasta itsekritiikistä ja samalla lopullisesti vanhasta suhteesta.

Palattuani olin parantunut, eikä yksinolo tuntunut lainkaan pahalta. Aika pian tosin tapasin nykyisen aviomieheni. Meidän suhteesta ei olisi tullut esim. vuosi aikaisemmin mitään, koska olin niin hukassa itseni kanssa. 

Alkperäiseen kysymykseen vastaisin, että aika auttoi selviämään.

On eroja ja Eroja. Mielestäni kahden ihmisen liiton hajoamisessa ei voida vielä puhua todellisesta elämää vapisuttavasta kriisistä, jos parilla ei vielä ole lapsia.

Aikuisilla on huomattavasti kehittyneemmät keinot käsitellä eroa, kuin lapsilla. Mielestäni kovimmin ero koskettaa ainoita lapsia, joilla ei ole edes sitä sisarusta, johon turvautua vanhempien kriisin keskellä.

[quote author="Vierailija" time="11.05.2013 klo 22:45"]

2 vuotta meni toipumiseen. Tuli identiteettikriisi, paniikkihäiriö ja vielä burn-outkin. Laastarisuhteita oli peräti neljä kappaletta, jotka vaan lisäsivät ahdistusta. Kävin terapiassa. Se auttoi hahmottamaan omia halujani ja unelmiani. Viimeistään toivuin, kun lähdin puoleksi vuodeksi Afrikkaan vapaaehtoistyöhön. En enää voinut keskittyä vain omassa kurjassa olossani piehtaroimiseen, vaan suruni sai mittasuhteet. Tulin vahvemmaksi ja opin arvostamaan itseäni uudella tavalla. Päästin irti liiasta itsekritiikistä ja samalla lopullisesti vanhasta suhteesta.

Palattuani olin parantunut, eikä yksinolo tuntunut lainkaan pahalta. Aika pian tosin tapasin nykyisen aviomieheni. Meidän suhteesta ei olisi tullut esim. vuosi aikaisemmin mitään, koska olin niin hukassa itseni kanssa. 

Alkperäiseen kysymykseen vastaisin, että aika auttoi selviämään.

[/quote]

Aika auttaa. Puoli vuotta meni suriessa. Laihduin 14 kiloa, kun en pystynyt syömään. Nukuin lääkkeiden voimalla, mutta lapsen takia oli pakko pitää arkirutiineista kiinni. Niitä voi yrittää noudattaa vaikkei lasta olisikaan.

Suru tuli hirveinä hyökyinä, mutta otin sen vastaan. Varmaan ystäväsi kokee myös häpeää, jos on joutunut huiputetuksi. Sekin pitää käsitellä.

Käsittelin asiaa ystävieni kanssa. Olen vieläkin kiitollinen, kun jaksoivat kuunnella samoja juttuja kerta toisensa jälkeen. Kävin myös kriisikeskuksessa puhumassa ammattilaiselle. Sieltä sain ehkä parhaimman toteamuksen, kun hän sanoi minulle: "Ajatuksesi muuttuvat. Et ajattele kuukauden päästä niin kuin nyt." Näin kävikin, ja puolen vuoden kuluttua pahin oli ohi, ja aloin ymmärtää, mikä siunaus avioero oli.

Kahden vuoden kuluttua olin täysin kuivilla. Nyt erosta on kulunut 16 vuotta, ja exä on paha uni enää enkä voi tajuta, miten olen voinut surra häntä.

[quote author="Vierailija" time="11.05.2013 klo 22:58"]

On eroja ja Eroja. Mielestäni kahden ihmisen liiton hajoamisessa ei voida vielä puhua todellisesta elämää vapisuttavasta kriisistä, jos parilla ei vielä ole lapsia.

Aikuisilla on huomattavasti kehittyneemmät keinot käsitellä eroa, kuin lapsilla. Mielestäni kovimmin ero koskettaa ainoita lapsia, joilla ei ole edes sitä sisarusta, johon turvautua vanhempien kriisin keskellä.

[quote author="Vierailija" time="11.05.2013 klo 22:45"]

.

[/quote]

Ikävää, että mitätöit minun tunteitani. Mikä sinä olet arvioimaan ihmisten elämän taakkaa?

Olimme lapseton pariskunta, mutta yhdessä yli 15 vuotta. (En voi saada lapsia, mutta se on oma surunsa.)  Ajauduin kriisiin ja uupumukseen, vaikkei lapsia ollutkaan.

Millä perusteella voit sanoa, mitkä kriisit ovat oikeasti kauheita, ja mitkä eivät? Kun tuntuu pahalta, niin tuntuu, eikä siinä kohtaa ala vertailemaan, että "jossainpäin maailmaa joku kärsii minuakin enemmän, taidankin tästä ryhdistäytyä".

Ihmiset, elämäntilanteet ja kokemukset on erilaisia. Jos meillä olisi ollut lapsia, olisin todennäköisesti selvinnyt paremmin, sillä en olisi ollut totaalisesti yksin, ja lasten takia olisi ollut pakko keskittyä arjesta selviämiseen. Sen sijaan yksinäisyydessäni jäin vellomaan pääni sisällä oleviin tuntemuksiin ja olin tulla hulluksi. Onneksi lapsia ei kuitenkaan ollut. 

t.3