Lue keskustelun säännöt.
Eroa harkitseville!
07.05.2013 |
Haluan jakaa tämän, jotta ne jotka harkitsevat eroa, eivät tekisi samaa
Erosin kaksi vuotta sitten, ero käynnistyi omasta aloitteestani ja olin sen eteenpäin viemisessä aktiivisempi osapuoli. Mies olisi viimeiseen asti halunnut paikata suhteen mm. pariterapialla. Itse olin jo väsynyt lukuisiin lupauksiin ja pettymyksiin, kun ne kariutuivat, enkä halunnut enää yrittää. Olin päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen, ja ”vapautua” taakaksi käyneestä parisuhteesta.
Eron syistä en halua tarkemmin kertoa. Päihdeongelmaa eikä väkivaltaa suhteeseemme tai eroomme liittynyt. Meillä on kaksi lasta, nyt 13 ja 11. Lasten on ollut vaikea sopeutua eroon. Päällisin puolin he ovat sopeutuneet hyvin, mutta tiedän molempien edelleen toivovan, että perheemme olisi yhdessä. Ero tuli muutenkin täytenä yllätyksenä lapsille. (Riitelimme ”sivistyneesti” ja lähinnä vasta kun lapset olivat nukkumassa, jos riideltävää oli.)
Minua riistää sydänjuuria myöten vieläkin se, miten rikoin lasteni perheen, revin sen rikki. Nyt haluaisin tehdä toisin. Lasten vuoksi olisin nyt valmis pysymään yhdessä. Eron pohtimisaikana minua kannustettiin ajattelemaan, että on tärkeää, että myös minä voin hyvin, silloin lapsetkin voivat hyvin. Mutta en pysty voimaan hyvin, kun lapset surevat menetettyä perhettä!
Elämäni on täyttynyt pelkästä syyllisyydestä ja katumuksesta. Mitään valoa ei tulevaisuus tarjoa. Suren jatkuvasti lapsiani, ja sitä, mitä tein heille rikkomalla heidän perheensä. Ja sitä, miten tämä kaikki tulee vaikuttamaan heihin ajan saatossa.
Kannustan jokaista eroa harkitsevaa miettimään, pystyykö elämään onnellisena, kun on rikkonut lapsensa sydämen. Jos erolle ei ole pakottavaa syytä kuten päihde- tai väkivaltaongelmat, ei kannata erota, jos perheessä on lapsia! Elämäni on menettänyt täysin merkityksensä.
On monia tilanteita ja monia ratkaisuja. Halusin kertoa tämän, että erolla voi olla tällainenkin seuraus.
Kommentit (6)
Minä jäin lasten vuoksi asumaan puoli vuotta sitten työkaverinsa kanssa pettäneen vaimoni kanssa. Ei se enää silleen vaimolle tunnu kuin aikaisemmin, mutta ompahan lapsilla molemmat vanhemmat eikä mitään rumbaa kahden asunnon välillä ei tarvita. Ajan myötä suhdekin voi ehkä muodostua uudelleen. Nyt ollaan vähän niinkuin perhepäivähoitajat, joilla on keskenään satunnaista seksiä. Aika kummallinen suhde. Mä en periaatteessa lähde ettimään mitään rakastajattaria, ei ole mun periaatteiden mukaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toiselle kirjoittajalle: Minusta tuo oli virhe. Miehestä kuolee jokin pieni ja ratkaiseva osa, ylpeudeksi sanottu, jos asia on mennyt noin. Vaimo - se jo entinen - jäljen tekoon ja omalle elämälle uusi ja parempi suunta. Kenenkään ei pidä jäädä soittamaan sitä kakkosviulua. Sen on mies velkaa aina itselleen. Se vaan ON näin tämä asia.
Se avioliitto meni jo. Se on maahan kaatunutta maitoa. Aloita homma uudelleen ja paremman naisen kanssa. On niitä.
Arvosta nyt vähän enemmän itseäsi. Ei tästä elämästä nimittäin tule mitään uusintaa.
Minä erosin noin seitsemän vuotta sitten. Lapsia myös kaksi, tuolloin eskarilainen ja ekaluokkalainen. Voin sanoa, että tein lapsilleni suuren palveluksen. Meilläkään ei ollut alkoholiongelmaa, eikä väkivaltaa (tai no, fyysistä väkivaltaa), mutta muuten kaksi todella pahoinvoivaa aikuista. Mekään emme riidelleet "näkyvästi" juurikaan, meillä mökötettiin. Yleensä syystä, jota en tiennyt, eikä pyydettäessä kerrOttu. "Olisi pitänyt tietää kertomatta".
Alku oli helppoa. Lapsia jopa hieman viehätti kahden kodin arki, asuivat vuoroviikoin isällään ja minulla. Parin vuoden kuluttua alkoi ongelmat. Oli häiriköintiä koulussa, kiusaamista. Tytöllä ongelmat alkoi vasta myöhemmin, viiltelyä, masennusta. Mikä sitten johtui erosta, mikä jostain muusta. Sitä on vaikea tietää. Sittemmin isä on hyvästä alusta huolimatta käytännössä hylännyt lapsensa ja tästä niitämme seurauksia varmaan vielä pitkään, lapset ihan aikuisuuteen asti.
Eroa en kuitenkaan kadu. Lapset eivät ole ikinä toivoneet isänsä ja minun yhteenpaluuta. Ei koskaan, ainakaan ääneen, sisimmässään ehkä. Tiedän kuitenkin, että yhteenjääminen olisi ollut täysin mahdotonta. Se ahdistuneisuus ja ilmapiiri olisi tuhonnut meidät kaikki. Toki suren, ettei lapsilla ole ydinperhettä, tai surin joskus, mutta voimme kuitenkin hyvin Meidän uudessa perheessä. on vaikea tietää mitkä elämän vaikeudet johtuu mistäkin. En usko, että vanhempien ero on syy kaikkeen, mitä elämä tuo tullessaan. menneitä on turha jossitella, meille kävi näin.
Ei kannata jäädä eikä lähteä, vaan käydä siellä pariterapiassa ja tutustua puolisoon uudestaan. Pettämisenkin voi antaa lopulta anteeksi.
En jäisi suhteeseen, joka on vain varjo entisestään esim. uskottomuuden takia. Mutta uskottomuus voi laukaista myös kriisin, jonka päätteeksi suhde on paljon entistä ehompi.
Lähtemisessä ja jäämisessä on puolensa ja puolensa. Kumpikaan ei ole pelkästään hyvä tai pelkästään huono juttu. Aloittaja suosittelee jäämistä. Noh, onko jollain hyviä kokemuksia jäämisestä, että suhde on eheytynyt tai tullut entistä paremmin ja miten se oikein on tapahtunut?
Tuota juuri pelkään, mitä ap kertoi. Tilanne meillä vaan sellainen, että mies haluaa lähteä. Vituttaa,surettaa ja oksettaa sekä kaikkia mahdollisia muita tunteita.