Apua, olen alkanut reipastaa lastani. :(

Olen itse reipastaja-isän lapsi ja kärsinyt aina suunnattomasti siitä, että isäni on aina karjunut jossain sadan metrin päässä etten pyöräile/juokse/hiihdä riittävän nopeasti,  enkä jaksa kaikkea mitä hän olettaa minun jaksavan, varsinkin fyysisissä suorituksissa, mutta kaikessa muussakin. Siinä sitten on räpiköity itku kurkussa uupumispisteessä iskän perässä, eikä se suinkaan kasvattanut sisua vaan vei viimeisetkin halut yrittää. Päätin aikanaan että omille lapsilleni en sitten puhu noin.

Ja kappas vaan, mun suusta tulee juuri samanlaista inhottavaa, epäreilua ja epäloogista määkimistä; mitä menit kaatumaan! Tule nyt jo! Ei päästä yhtään sen nopeammin vaikka valitat siinä!

Aivan hirveää. Joka kerta päätän, että pidän suun kiinni, yritän asettua lapsen asemaan ja olla kannustava, mutta ei se vaan onnistu. Mun pitää varmaan kohta oikeasti hakea apua tähän. :(

Onko joku onnistunut muuttamaan tällaista käytöstään? Miten se onnistui?