Onko teidän vanhemmat lojaaleja teille?

Mä olen viime aikoina (parin vuoden sisällä) alkanut enemmän kiinnittää siihen huomiota, että kaikki mitä äidilleni puhun ovat selkeesti vapaata riistaa ja niitä saa levittää pitkin poikin.. eihän mulla mitään erityisiä salaisuuksia ole, mutta semmoista arkisia saavutuksia tai pettymyksiä. Sitten mun asiat tulee usein etenkin kälyni suusta vastaan erittäin negatiiviseen sävyyn.

Äiti myös sättii paljon veljeäni. Soittaa mulle ja haukkuu broidia tuon tuosta, koska veli on sitä mitä se nyt on.

Nyt olenkin alkanut miettiä, että tekeekö se samaa mun seläntakana. Soittelee broidille tai mikä pahinta kälylle ja puhuu vastaavasti musta sinne.

Nyt mua on alkanut vaivaamaan tää tilanne, kun tilanne on siinä pisteessä, että mä ja veljeni ei enää olla väleissä. Vuosi sitten tapahtui jotain (en tiedä mitä!), mistä käly veti herneet ja siitä lähtien en ole heidän perhettään nähnyt.

Äidiltä olen kysellyt, että voisko se avittaa, että saatais tää tilanne paremmaksi. Hän ei halua puuttua. Ok. Olen toki monesti yrittänyt kälyltä ja veljeltäni kysellä, että miksi tämä tilanne on tämä. Ei vastausta. Jos mä olen jotain mokannut, niin haluaisin mahdollisuuden pyytää anteeksi. Ei vastausta.

Mua ärsyttää ja vaivaa tämä tilanne. Miksei äiti voisi olla lastensa tukena ja apuna elämänkaikissa vaiheissa, kuten mä ja veljeni ollaan oltu hänelle. Isää meillä ei ole tavallaan koskaan ollut.. tai se juoppo numero kolme erään sillan alla, kunnes kuoli.

Mun ja veljenikin välit ovat tässä väljähteet vuosien mittaan. Ennen oltiin kuin paita ja peppu.

Olishan se kiva, kun olisi suku lähellä, lämmin ja luotettava. Autettais toisiamme arkisissakin jutuissa. Mä haluaisin uskoa sukuuni, mutta kun ei.. niin miksi hemmetissä mä raahaan tuota painolastia mukanani. Mä tiedän, että kerran se kirpasis, kun sanois soronoo ja sitten voisin jatkaa elämääni omieni parissa ja rakentaa parempaa huomista. Silti onhan se kuitenkin äiti ja veli + perhe, samaa verta ja lihaa huonoissakin kantimissa...

Vituttaa!