En pidä äidistäni enää. Hän on ilkeä, vahingoniloinen ja

Kuulostaa paljolti samalta kuin mun äitini. En oo muuta keinoa keksinyt kuin pitää vähemmän yhteyttä. Jos koittaa asiasta keskustella, niin se saattaa hetken kuunnella  - niin että toivoni jo herää muutoksesta. Sitten kun seuraavaksi tavataan, niin sama vanha tyyli jatkuu. Aina !

minun äidilleni kävi vähän samalla tavalla, myöhemmin äiti sairastusi Alzheimerin tautiin ja olen miettinyt, että ehkä tuo pahin muutos johtui osittain siitä, ehkä tauti oli jo alkanut muttei vielä näkynyt ulospäin. Meillä äiti tosin oli lapsiaan ja lapsenlapsiaan kohtaan ihan mukava, mutta haukkui jatkuvasti isää ja muita ihmisiä, oli katkera jne. Hänellä oli vissiin myös masennusta, yritin puhua häntä terapaiaan, mutta ei mennyt.

Pidin hieman välimatkaa äitiin tuona aikana, en vaan jaksanut sitä jatkuvaa negatiivisuutta ja katkeruutta. Kun äiti joutui laitokseen (Altzheimerin vuoksi), löysin useita minulle kirjoitettuja kirjeitä, joissa äiti  syyttää minua siitä että olen hylännyt hänet jne. Näistä en tiennyt mitään, koska äiti ei puhunut niistä suoraan, tosin sairauden edetessä hän oli alkanut haukkua minua muille, toivoin kuulema hänen kuolemaansa jne (kertoi näin jopa minulle, kun ei tunnistanut että olin itse hänen tyttärensä, jota hän haukkui).

Kun  ymmärsin, että äiti onkin sairas, tuli paha mieli siitä, että olin ottanut etäisyyttä (en kuitenkaan ollut kokonaan hylännyt, kuten äidistä ehkä tuntui). Toisaalta, enhän voinut tietää sairastumisesta, ja äidillä oli kuitenkin isä tukena koko ajan, onneksi isä jaksoi. Ja joka tapauksessa, minulla on oma elämäni ja omat lapset, jotka on tärkeimpiä, näin äiti itse on minulle opettanut.

Nykyään toki käyn äitiä katsomassa muutaman kerran kuussa, ei tunne minua enää, mutta ilahtuu aina kun siellä käyn.

Monet vanhat ihmiset tulee sellaikseksi. Oma äitinikin on eläkkeelle jäämisen jälkeen muuttunut aika erikoiseksi. Hän murehtii koko ajan omia ja muiden sairauksia, pelkää itselleen ja lapsilleen ja kaikille tutuille kaikkia tulevaisuuden kauhukuvia joita VOISI tapahtua, soittelee rasittavan usein noita kauhukuvia kertoakseen... Lisäksi loukkaa varsinkin minua vertailemalla tuttujen lapsiin että kuinka heillä on hienommat miehet ja talot ja lapsetkin on niin paljon viisaampia, ja syyttää aina "kun otit sen väärän miehen, mitä miniä sanoin..." - eikä auta että sanon olevani omassa elämässäni onnellinen, vaikkei se taloudellisesti erityisen varakasta olekaan.

Jos totta puhutaan, jos äitini ei olisi äitini, en olisi hänen kanssaan tekemisissä. Mutta koska hän on äitini, ja hänkin on aikanaan jaksanut minun hankalat ikävaiheeni ja kauteni, katson velvollisuudekseni myös nyt kun hän on vanha, jaksaa hänen hankalan ikäkautensa ja pysyä rinnalla, vaikka joskus ärsyttääkin. Nyt roolit on niinpäin, että minä olen se tasapainoinen aikuinen jonka pitää ymmärtää vanhuuttaan jo vähän höppänää äitiä, eikä loukkaantua kaikesta mitä hän höppänyyttään sanoo.

Tuo on todella rasittavaa, vie hirveästi voimia kuunnella tuota. Mun äiti on myös tuollainen. Mä muistan ihan lapsesta asti, kun koskaan ei voinut kertoa ystävistä mitään kivaa tai positiivista, koska se aiheutti aina kateutta. Kyllä sen jo lapsena tajusi. Pienenä meni tietty siihen mukaan, mutta vähän isompana tajusi, että mun äiti on kateellinen ihan tavallisista asioista, joita tapahtuu omassakin perheessä. Siis, että joku saa uudet vaatteet tai käy ruotsinlaivalla.

Ollut koko ikänsä. Se on varmaan joku itsetuntojuttu.

Nyt vanhemmiten siinä on varmaan jotain alkavaa dementia-asiaakin, varsinkin raha-asioissa. Hänellä on joku ajatus koko ajan, että muut sukulaiset yrittävät hyötyä perinnönjaoissa eikä ymmärrä ollenkaan sitä, että jos tehtäisiin alunperin asiat avoimesti, niin silloin kaikki ovat tasavertaisessa asemassa eikä kukaan pääse vahingossa hyötymään toisten kustannuksella.

Minun äitini on kanssa tuollainen. Mutta erikoisinta on se, että vaikka hän ei esim. ole ikinä ottanut lastenlapsiaan hoitoon tai käydessämme ei ole millään lailla kiinnostunut näistä, sukujuhlissa ja muuten jos paikalla on yleisöä, hän esittää kyllä kiinnostunutta mummoa ja antaa kaikkien ymmärtää että välimme olisivat hyvät ja että hän olisi paljon kanssamme tekemisissä. Itse en osaa rikkoa showta, oon kai vaan niin kasvanut siihen, enkä jotenkin edes usko että kukaan uskoisi minua eikä sillä varmaan ole väliäkään. 

Tapaamme häntä suurinpiirtein neljä kertaa vuodessa jos sitäkään, se on aika riittävä määrä. Puhelimitse ollaan kanssa noin 4-6 kertaa vuodessa tekemisissä muttei aina sitäkään.

Jatkan vielä, olen siis tuo nro 6, että minunkin äitini on kateellinen milloin mistäkin, myös minulle. On myös vihjaillut kaikenlaista kummallista minusta ja tiedän että puhuu myös pahaa selkäni takana, on mm. väittänyt sukulaisille että olen käyttänyt huumeita. Kerran soitti minulle ja syytti minua siitä, kun varastin noin kymmenvuotiaaana jääkaapin ovessa olleen kymmenen markan plussapistelapun. Olen nyt kolmekymppinen ja vieläkin hän on tästä asiasta katkera ja vihjailee juuri tällaisia asioita että olen epärehellinen ja varastelen yms. ja sitten kertoo jotain tuollaista lapsuudenaikaista juttua.

mun henkiset voimavarat eivät riittäneet vanhempieni kanssa olemiseen, olen pitänyt hyvin vähän yhteyttä, ääni on kellossa toinen. en kuitenkaan enään koskaan halua olle heidän kanssaan tekemisissä tämän enempää. tuntuu että tämä on ihan luonnollista, en kaipaa heidän seuraansa ollenkaan, ei mua haittais vaikka en tapaisi heitä enään ollenkaan. en tosin ole riidellytkään heidän kanssaan, mutta ei sitä negatiivisuutta ja arvostelua jaksa loputtomasti. kait se on niin, että kun tulee ikää, ei enään jaksa olla lapsi.

Ei sun tarvitsekaan pitää. On ihan ymmärrettävää ettet pidä, kun hän kerran on tuollainen. Onko pakko olla tekemisissä ihmisen kanssa joka toimii noin? Ei todellakaan ole.

Ap, miten reagoit, kun äitisi alkaa haukkua muita? Miksi et sano siinä ja silloin, että "äiti kiltti, älä viitsi haukkua isää, hänkin on minulle kuitenkin rakas, enkä halua kuunnella tuota enempää." Tai "äiti rakas, se on silti sun hyvä ystäväsi, ja minua surettaa kuunnella, kuinka ikävästi kommentoit ystävääsi". JA sitten vaihdat puheenaihetta johonkin neutraaliin, saman tien.

Katkaise siis nätisti kaikki negatiivinen parjaus, kun olet äitisi kanssa tekemisissä.

Sinänsä varmaan ihan ymmärrettävää, että vähennät niitä yhteyksissäolokertoja, mutta älä nyt ihan kokonaan lopeta niitä. Äidilläsi voi olla masennusta, alkavaa dementiaa, tms. ns. hyväkin syy siihen, että on katkera ja huonolla tuulella. Mutta sinun EI TARVITSE MENNÄ HAUKKUMISEEN MUKAAN, vaan voit ihan  hyvin katkaista sen.

6 - ihan kuin mun tekstiä, tuota esittämistä myöten :/.

Pakko kysyä - minkä ikäisiä nämä äitinne ovat? Mietin, että esim. oma äitini on syntynyt 50-luvun lopussa, joten oliko tuossa ajassa sellainen meininki, että mistään ei saanut iloita ja kaikesta oli parempi olla vain kateellinen?

Pidän myös etäiset välit äitiini, olen kokenut sen parhaimmaksi oman hyvinvointini kannalta. Meillä tähän vielä liittyy jotain läheisriippuvaisuutta, eli kun välillä on jokin hoidettava asia esimerkiksi, niin sitten puhelin soi 20 kertaa tunnissa ja äiti käy ihan kierroksilla. Mun tehtäväksi jää aina rauhoitella ja olla se aikuinen - mitä olen ollut lapsesta saakka (kuulen jatkuvasti äitini suusta "sanopa sinä, miten tehdään, kun sinä osaat").

Jotenkin sitä toivoisi että lapsilla olisi isovanhemmat, etteivät kokisi jääneensä paitsi siitä. Ymmärrän kyllä etten ole ollenkaan looginen tässä asiassa. Mitä iloa lapsille on ilkeistä ja loukkaavista isovanhemmista, joiden kanssa saa olla varpaillaan? Isovanhemmuuden merkitystä vain hehkutetaan niin paljon, ja tunnen itseni huonoksi äidiksi kun en pysty tarjoamaan ihanteellista mummolaa :(

Nro 12 oli siis ap.

Hahaa, sun äidistä on tullut PALSTA MUMMO! Sellainen sinustakin tulee ellet sitten jo ole.

[quote author="Vierailija" time="12.04.2013 klo 11:23"]

Jotenkin sitä toivoisi että lapsilla olisi isovanhemmat, etteivät kokisi jääneensä paitsi siitä. Ymmärrän kyllä etten ole ollenkaan looginen tässä asiassa. Mitä iloa lapsille on ilkeistä ja loukkaavista isovanhemmista, joiden kanssa saa olla varpaillaan? Isovanhemmuuden merkitystä vain hehkutetaan niin paljon, ja tunnen itseni huonoksi äidiksi kun en pysty tarjoamaan ihanteellista mummolaa :(

[/quote]

Tuollainen hehkutus kuuseen. Ihmiselämä ei ole mitään kiiltokuvaa, ei varsinkaan vanhuudessa. Todella moni ihminen on, kuten täällä joku muukin on todennut, vanhuudessa jotain ihan muuta kuin lempeä isoäiti tai -isä. Monesta tulee masentuneita, kärttyisiä, liikaa murehtivia, kateellisia... Jotkut alkaa käyttää myös liikaa alkoholia täyttääkseen pitkät tylsät päivät, joidenkin pään panee sekavaksi monenkirjava lääkitys, ja joidenkin Alzheimer.

Se on vain elämää, sellaista se on. Lastenkin se on hyvä ja pakkokin oppia. Lapsille voi selittää, jos isovanhemmat käyttäytyvät huonosti, että jotkut ihmiset tulevat vanhuuttaan tai sairauttaan sellaisiksi, ja että kyllä he oikeasti silti välittävät vaikkeivat osaa sitä oikein näyttää. Vain ääritapauksissa kuten paha alkoholismi isovanhempia voi olla syytä välttää tapaamasta lasten kanssa ollenkaan. Ja ainakaan lasten äidin ei missään nimessä pidä tuntea syyllisyytä siitä, ettei "hän pysty tarjoamaan ihanteellista mummolaa". Eihän hän mitään mummolaa tarjoa ollenkaan! Mummo ja pappa on mitä on, mummola on mitä on, eikä sillä ole tekemistä lasten äidin kanssa. Lapset kasvaa ihan hyvin vaikka ilman yhtään mummoa tai pappaa, ei siinä hätää.

Monen kirjoituksesta täällä myös käy ilmi että vanhoilta ihmisiltä odotetaan minusta vähän liikaa. Heidän odotetaan käyttäytyvän kuin tasaveroiset aikuiset ihmiset aikuisten lastensa kanssa. Mutta minusta noin ei voi odottaa. Kun vanheneminen etenee, useimmat ihmiset tavalla tai toisella taantuu, ja olisi syytä siinnä mielessä alkaa suhtautua heihin kuin lapsiin, että sietää heiltä enemmän kuin nuoremmalta aikuiselta sietäisi. Ymmärtää, että hän puhuu noin vanhuuden ja siihen liittyvien lieveilmiöiden takia, ei ilkeyttään.

Olen nro 6.

Äitini on 58 vuotias ja ollut tuollainen jo pitkään, että en nyt ihan vanhuuden höperyydeksi osaa laskea. Lapsuudessani oli jo kylmä ja etäinen, ei todellakaan mikään äidillinen hahmo.