Lue keskustelun säännöt.
Olen niin surullinen. Pitkä avioliitto päättyi tänään.
28.06.2020 |
Mieheni mielenterveysongelmat riistäytyivät taas käsistä, enkä jaksa enää tätä hulluutta. Pääosin liittomme on ollut hyvä ja rakastava, mutta mieheni ongelmat ottavat välillä vallan. Sairauden tunnon puutteessa ja täysin harhaisena nämä hetket on aiemmin selätetty sillä, että itse olen jaksanut olla vahva. Nyt en vain enää pysty, ja kaikki kaatuu siihen. Olen niin pettynyt, surullinen ja myös raivoissani. Voiko vitutukseen kuolla?
Kommentit (32)
Ilman muuta teit oikean ratkaisun! Kaikkea hyvää, kyllä se siitä taas...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kauheaa kuulla kuinka niin monilla on samoja vakavia ongelmia.. Kiitos kaikille tsempeistä ja voimaa ja parempaa tulevaa muillekkin!
ap
Kiitos vertaistuesta! :) Ei ehkä ollut tarkoitus, että ketjussasi lohduttelet meitä muita onnettomia :D
Teit oikean ratkaisun, ja tästä se lähtee. Täältä tullaan elämä!
Paljon hyvää, uusia asioita ja onnea sinulle tulevaisuuteesi!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkoholismi? Tiedän sen tunteen. Pystyy selvänä jopa kuukausia, mutta yksikin maistiainen herättää nukkuvan ”karhun” ja mies muuttuu käytökseltään herrasmiehestä, öykkäröiväksi pelleksi.
Johtuu ihan siitä, että nykyaikana ei saa ilman viinaa olla öykkäröivä pelle, ilman että siitä tulee sanomista. Toista se oli rauta-ajalla.
Jos se on sinun ihanne elää, niin tee palvelus äläkä ota naista siihen sinun ja pullosi väliin. Nyky aikana kun nainen haluaa muutakin kuin olla nyrkin ja hellan välissä!
Elämä pipo kireällä on surullista aikaa ;(
Zinc
Vierailija kirjoitti:
Pahoillani puolestasi. Täällä myös koko ajan paheneva mielenterveysongelma miehellä. Ryyppyputket vaan pitenee ja jutut käy entistä julmemmiksi. Lähdin toissailtana muutamaksi tunniksi yksin ajelemaan, mutta ei ollut sammunut sillä aikaa, vaan suorastaan latautunut uuteen känniörvellykseen. Voin niin huonosti. Ja kyllä, olen aikonut lähteä, mutta tuntuu mahdottomalta, sairastuin ja voimat on menneet. Tukiverkkoa ei ole.
Tiesitkö, että on saatavilla vertaistukea samassa jamassa olevilta alkoholistien läheisiltä?
Eikä tarvitse edes ilmoittautua etukäteen, vaan voi mennä silloin kun siltä tuntuu.
Ei tarvitse enää ihan yksinään hautoa asioita.
Laitan linkin tuohon alle missä yhteystiedot.
Ellei sinun lähistölläsi ole tällaista tukiryhmää, niin kun soittaa sinne toimistoon niin siellä kyllä autetaan ryhmän perustamisesta.
Älkää jääkö yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pahoillani puolestasi. Täällä myös koko ajan paheneva mielenterveysongelma miehellä. Ryyppyputket vaan pitenee ja jutut käy entistä julmemmiksi. Lähdin toissailtana muutamaksi tunniksi yksin ajelemaan, mutta ei ollut sammunut sillä aikaa, vaan suorastaan latautunut uuteen känniörvellykseen. Voin niin huonosti. Ja kyllä, olen aikonut lähteä, mutta tuntuu mahdottomalta, sairastuin ja voimat on menneet. Tukiverkkoa ei ole.
Tiesitkö, että on saatavilla vertaistukea samassa jamassa olevilta alkoholistien läheisiltä?
Eikä tarvitse edes ilmoittautua etukäteen, vaan voi mennä silloin kun siltä tuntuu.
Ei tarvitse enää ihan yksinään hautoa asioita.
Laitan linkin tuohon alle missä yhteystiedot.
Ellei sinun lähistölläsi ole tällaista tukiryhmää, niin kun soittaa sinne toimistoon niin siellä kyllä autetaan ryhmän perustamisesta.
Älkää jääkö yksin.
Ihanaa empatiaa :) Tällaista hyvää mieltä mä just tarvitsinkin. Tarpeellinen vinkki tuo! -asianomainen
Vierailija kirjoitti:
Elämä pipo kireällä on surullista aikaa ;(
Zinc
Niin on! Onneksi mä huomasin ajoissa järkiintyä, jotta mies ei mua jätä. Annoin lapset suosiolla huostaan, ja nyt tuen miestäni päätoimisesti hänen aktiivisessa juomisessaan. Teen kaikkeni, että saa päivän litrat täyteen. Haen ihan mitä haluaa, keskikaljasta viskiin.
Olen fiksu, katsos haen aina kerralla niin isot lastit, että turpaan saatuani mustelmat ja ruhjeet ennättävät parantua ennen uutta ostosreissua. Töistä jäin tietenkin heti pois, jotta 24/7 pystyn rakastani palvelemaan kaikin mahdollisin tavoin. Pitäähän sitä nyt secsiäkin olla joka päivä! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sure pois surusi ja jatka elämääsi eteenpäin hiljalleen. Et ole vastuussa kaikesta yhteisestä elämästä, ja sinullakin on rajasi. Kyllä elämä jossain vaiheessa alkaa valostua kunhan ensin helvetti jää taakse. Itse jätin väkivaltaisen narsistimiehen jolla oli mielipuolisia suuruusharhoja, vainoamista ym, kohta 10 vuotta sitten ja löysin terveemmän tilalle. Eksän kanssa taisin olla 7 vuotta saman katon alla. Kesti saman verran vuosia päästä jaloilleen ja lopulta toipumista helpotti reippaasti se kun eksä kuoli sairaskohtaukseen eikä tarvinnut elää jatkuvassa pelossa.
Voimia! Itse lähdin jo vuosia sitten, enkä ole kertaakaan katunut. Taloudellisesti oli alkuun tosi tiukkaa, mutta pysyinpähän järjissäni. Jos olisin jäänyt, olisin varmaan jo haudassa. Nyt voit suunnitella elämää omilla ehdoillasi, elät juuri niin kuin hyvältä tuntuu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaksamista ja voimia ap:lle! Teit oikean päätöksen tilanteessa, johon ei ole helppoja ratkaisuja.
Kuten muillakin vastaajilla, myös itselläni on takana ero mielenterveysongelmaisesta ja alkoholiriippuvaisesta miehestä. Hän oli myös hyvin itsetuhoinen, kun putki oli päällä. Eromme jälkeen hänellä diagnosoitiin skitsofrenia. Tämä selitti paljon hänen käytöstään. Olin suhteessa hyvin ahdistunut ja huonovointinen, en saanut myöskään nukuttua. Erosin, en siksi, etten olisi enää rakastanut miestäni, vaan siksi, että olisin suhteen jatkuessa menettänyt myös oman mielenterveyteni. Rakkaus ei vain aina riitä. Ratkaisuni osoittautui oikeaksi, vaikka teki todella kipeää. Tuntui, kuin olisi raaja revitty irti. Onneksi meillä ei ollut lapsia.
Erosta on jo vuosia, ja elän nykyisin normaalia ja tasapainoista elämää uuden miehen kanssa.
Sinäkin ansaitset onnea ja mielenrauhaa. Nyt tuntuu pahalta, mutta tilanne tulee kyllä ajan myötä paranemaan. Kaikkea hyvää!
Tsemppiä kovasti teille kaikille :(
Itsellä ei henkilökohtaista kokemusta, mutta on kurjaa katsella, kuinka oma äitini kärsii :( Isälläni on alkoholin kanssa ongelmia (mitä ei tietenkään itse myönnä/nää/halua nähdä). Joka ilta menee muutama kalja/olut ja viikonloppuisin lähtee käsistä. Ilmeisesti eniten perusteleekin asiaa sillä, ettei hänellä mitään ongelmaa ole, koska pystyy käymään töissä. Haukkuu, huutaa, sättii, aliarvioi äitiäni vähän väliä. Mutta "yhdessä ovat" :( Jotenkin käy niin sääliksi molempia. Isäni tarvitsisi apua (mutta on niin perus 60v vanha mies ettei mitään rajaa, hän ei apua tarvi, vaan heikot tarvii apua, hän kyllä pärjää, mikä hänellä muka edes olisi).
Mh. Surullista :(
Kauheaa kuulla kuinka niin monilla on samoja vakavia ongelmia.. Kiitos kaikille tsempeistä ja voimaa ja parempaa tulevaa muillekkin!
ap