Erityislapsi joka EI ole erityisen ihana...
Nyt olisi kyllä vinkit ja tuki tarpeen!
Meillä on 3,5-vuotias erityislapsi, jonka ongelmat saivat alkunsa aivoverenvuodosta ennen syntymää. Lisäksi on terve pikkusisarus 1,5 v.
Kaikki tuntuvat aina kirjoittavan, kuinka heidän vammainen lapsensa on toki ikäisiään jäljessä, mutta silti niin ihana ja aurinkoinen. Tai kuinka heidän erityislapsensa on erityisen ihana ja valloittaa kaikki ihanalla persoonallisuudellaan. No, meidän poika on ikäisiään jäljessä joo, mutta sen lisäksi TODELLA pahantuulinen lähes koko ajan, on ollut ihan vauvasta asti. Kolmiviikkoisena otettiin ensimmäinen aivosähkökäyräkin, kun oli niin hemmetin ärtyisä vauva.
Kaikki on koko ajan huonosti, ja vanhemmilla alkaa olla jaksaminen aika lopussa. Kaikki kiva mitä yrittää, tulee takaisin vain kiukkuiluna ja suuttumisena, kirkumisena ja raivoamisena. Kaikki on aina ensimmäisenä " ei" . Riippumatta siitä, onko jokapäiväisiä asioita vai ei. Poika ei usko mitään eikä ketään. On omaehtoisuuden lisäksi hemmetin itsepäinen eikä anna periksi ikinä. Kun on ns. siirtymistilanteiden vaikeutta, on vanhempien pakko yrittää ennakoida koko ajan tilanteita, ja sitten ollaankin koko ajan varpaillaan ja yritetään luovia tilanteesta toiseen. Tunnelma kotona on sen takia jännitynyt.
Mihinkään ei ikinä ole energiaa lähteä, kun tietää, että palkkioksi saa vain raivoamista. Alkaa jo kyllästyttää sukulaisille ja ventovieraillekin selitellä pojan käyttäytymistä. Eivätkä isovanhemmat tai ystävät ymmärrä, minkälaista arki on pojan kanssa, voivottelevat vaan. Kaikki arjen hankaluudet vaikuttavat tietenkin myös pikkusiskoon, hänkin ihmettelee pojan raivokohtauksia ja pahimmillaan alkaa matkia huutoa. Hänkään ei pääse koskaan mihinkään, koska en halua pojan kanssa lähteä kotoa. Onneksi pikkusisko sentään on aurinkoinen ja oli helppo hoidettava vauvanakin. Toisaalta hänestä on saanut niin selvän vertauskohteen siitä, mitä elämä voisi olla terveiden lasten kanssa...
Myönteisten tunteiden löytäminen lasta kohtaan on erittäin vaikeaa. En voi parhaalla tahdollakaan sanoa rakastavani lasta - lähinnä yritän sietää häntä. En ymmärrä, miten jaksamme kasvattaa pojan aikuiseksi. Ihan alussa eli sentään toivo, että tilanne muuttuu paremmaksi (ehkä kun vauvavaihe on ohi, ehkä sitten kun oppii kävelemään, ehkä sitten kun oppii puhumaan jne.), mutta kun on niin monta kertaa jo pettynnyt ja joutunut toteamaan, että tilanne on aina vain surkeampi, ei jaksa enää edes toivoa. Koko ajan välittää lapsesta vähemmän ja vähemmän. Ottaa paljon, mutta mitään ei anna, se on tuntemus joka päivä.
Mitä siitä, jos vähän lenkuttaa toista jalkaa tai näkee huonommin kuin normaalisti kehittyneet. Mitä siitä, jos ei osaa kaikkea. Mutta mitä jos elämä on jo kolmevuotiaana yhtä helvettiä koko ajan? Millä vanhemmat jaksavat tuollaisen " asennevamman" kanssa päivästä toiseen, vuodesta toiseen?
Kommentit (23)
Excuse me, mutta miksi tämä ketju on seksipalstalla?
Toivottavasti olette 10 vuodessa katsoneet peiliin. On varmasti väsyttävää ja raskasta mutta aikuisen pitää osata hallita tunteensa ja ymmärtää. Jos lapselle on epäkunnioittava, kuten kerroit olevasi niin miten lapsi oppii käyttäytymään. Ja vaikka eikoislapsi tarvitsee rakkautta, positiivisuutta, ymmärrystä, mallia 1000000000 kertaa enemmän joka asiassa kuin tavallinen lapsi, on aikuisen siihen kyettävä kun on lapsensa hankkinut. Tuollaisella vanhemmuudella ei rauhaa kotiin voikaan hankkia, sori vaan.
Vanha ketju, mutta nostanpa silti.
Olen 5-vuotiaan (täyttää pian 6) As-piirteisen Adhd-pojan äiti ja arki on...no, kaukana ihanteesta. Lapsi on aina ollut vähän omituinen vrt. muut muksut, ei meinannut nukkuakaan ja hoidossa ei pärjännyt ollenkaan. Pääsi onneksi erityisryhmään, mutta nykytilanne on se, että sielläkin menee suoraan sanottuna päin persettä: viimeksi eilen sain lapsen kuullen negatiivista palautetta todella kyllästyneeltä opettajalta. Yleensä opettaja on itsekin halunnut välttää sanomasta mitään inhottavaa lapsen kuullen, mutta heillä on keinot lopussa ja minä en enää tiedä, mitä ajatella. Ennen häpesin silmät päästäni ja itkin sekä raivosin lapsen käytöstä. Nykyään olen jotenkin turtunut; "niinpä tietysti...ei sitten tuokaan asia onnistunut". Lapsi kieltäytyi puhumasta tuosta tapahtumasta, josta sai huonoa palautetta, harmitteli vaan kun jäi herkuista paitsi(!) käytöksensä vuoksi. Niinpä niin; häntä voi motivoida lähinnä herkuilla, leluilla tai pelaamisella, mistään muusta ei tunnu välittävän. Ei ole kiinnostunut siitä että pahoitti jonkun mielen tai että kukaan ei tahdo olla sellaisen kaveri, joka pilaa asiat. Eipä tietenkään. Lapsen röyhkeys näissä asioissa tuntuu uskomattomalta, koska me vanhemmat otamme muut aina näkyvästi huomioon emmekä koskaan esim. puhu pahaa muista lapsen kuullen. Ja lapsi "kiittää" meitä käyttäytymällä huonosti muita kohtaan!
Heräsin tänäkin aamuna ennen seitsemää koska lapsi heräsi ja piti meteliä. Menin kiukkuisena sanomaan että nyt jumalauta hiljaa, yörauha on vielä voimassa ja naapuriin kuuluu kaikki metelöinti. Neuvoin mitä saa/ei saa tähän aikaan tehdä, lapsi alkoi näsäviisastelemaan päälleni. Jonkin ajan päästä hänet piti viedä jäähylle, koska kolisteli huoneessaan kielloista huolimatta ja siellä sitten soitti suutaan. Katsoin tätä lasta ja teki mieli lyödä; silloin harvoin kun saisi nukkua, niin tämä herää kukonlaulun aikaan eikä iästään huolimatta osaa olla hiljaa ilman että suunnilleen kädestä pidetään vieressä... käskin pitämään suunsa kiinni tai perun karkkipäivän. Inhoan uhkailua, mutta mikään muu ei tehoa jos lapsi pitää saada hiljaiseksi. Myöhemmin lapsi rauhottui, mutta tuli vartin välein mäkättämään meille vanhemmille että pitäisi jo nousta. Huusimme hänet lopulta ulos makuuhuoneestamme, mies tuli vasta yöllä töistä kotiin ja oli väsynyt. Minua itketti.
Syötiin äsken tuossa lounas, siitä piti toki mainita että "en tykkää tästä ruoasta" eikä auttanut selittää että viimeksi eilen sai valita ruoan eikä joka päivä ole omaa lempiruokaa. Jälkiruoan yritti jemmata poskeensa ja lähteä pöydästä siivoamatta. Kun käskin vessaan ennen lepoa, huuteli ja uhitteli minulle huoneestaan. Tömistellen meni pissalle (kerrostalo), minun piti laskea kymmeneen etten sanonut rumasti. Jatkuvasti osoittaa mieltään, sanoo "ei" ja yrittää komennella aikuisia. Uhmaikä, juu- vaan kun tätä on jatkunut ihan jostain 3-vuotiaasta lähtien ja aina vaan pahenee!!
Kotona tilanne on, kuten joku muukin kuvasi, jännittynyt. Tuntuu että pitää varpaillaan hiipiä jossei tahdo todistaa uutta raivaria tai suunsoittokohtausta. Lapsi pelkää vähän kaikkea, joten parempi olla katsomatta mitään uutta tai jännää, kuormittuu helposti joten ihan turha haaveilla esim. kaupungille lähtemisestä jossei tahdo kuunnella lisää suunsoittoa. Ei tahdo puhua tunteistaan, toteaa vaan pikkuvanhaan tyyliinsä "ja NYT me lopetamme aiheesta keskustelun!". Kukaan ei ole opettanut lasta käyttäytymään näin, hän ei vaan kunnioita mitään tai ketään. Usein on tehnyt mieli käydä fyysisesti kiinni ja satuttaa, kun häntä ei saa hiljaiseksi, nykyään tuo pysyy ajatustasolla ja tunnen lasta kohtaan lähinnä väsymystä sekä halveksuntaa. Hänen vuokseen meidän perheellä ei ole hyvä olla ja olemme psykiatrisessa tarkkailussa, koska lapsen käytös kodin ulkopuolella on niin älytöntä. Hävettää ja surettaa.