Huh mikä järkytys oli selata lapsuuden valokuva-albumeja...kaikki nämä vuodet

olen ajatellut olleeni todella lihava lapsi. Muistan kuinka äitini leikkasi jäätelopaketista isoimman palan isoveljelleni, toisiksi isoimman palan pikkuveljelleni ja minulle sentin levyisen palan saatesanoilla; Kun Hanna on niin pullukka tyttö! Suureen ääneen selosti isäpuolelleni kun joka kesä piti ostaa uus uimapuku kun "Eihän se mahdu enää kun karkkia on syönyt". Kahvipöydässä sain ottaa keksin ja pullan ja sitten huudettiin pöydän toiselta puolelta että eiköhän Hanna jo riitä. Ihan sama ketä pöydän ympärillä oli ja vierestä katselin kun veljeni vetivät kaksin käsin lautaset tyhjiksi. Ja olivat hoikkia kuin pajun vitsat!

Nyt katsoin vanhemmillani niitä kuvia, nauravaisesta ja iloisesta pienestä tytöstä jolla hieman pyöreyttä. Joskus kymmenen vuoden iässä kameraan katsoi jo surullisempi tyttö. Nyt jo huomattavasti ylipainoisempi. En halua syytellä äitiäni lihavuudesta kun itse olen ruuan sisääni (salaa) mättänyt mutta en voi olla miettimättä että jos oisin saanut syödä sen saman kokoisen jätskipalan kuin veljeni ilman saatesanoja Hannan lihavuudesta, niin ehkä suhde ruokaan ei olisi muuttunut niin vääristyneeksi.

Yhdeksännellä luokalla muistan jo painaneeni yli 90kg ja amiksen päättyessä 110kg. Nykyään olen melko lähellä normaalipainoa, liikun ja syön terveellisesti mutta edelleen salaa syöminen on elämässä ja syöminen on häpeä. Ja noita lapsuuden kuvia kun katsoo niin en voi olla katkeroitumatta äidilleni....

Onko kenelläkään samanlaisia lapsuusmuistoja? Kuinka käsittelette asiaa, oletteko puhuneet vanhimmellenne? Miten voit nyt?