Lue keskustelun säännöt.
Huoli lapsesta
20.06.2020 |
En varmaan ole ainoa, mutta mietin että jossain näillä main varmaan kulkee terveen ja epäterveen raja. Mulla on pieni lapsi, ja mulla käy joka päivä tai lähes joka päivä vähintään illalla sängyssä mielessä, miten hän voisi tapaturmaisesti kuolla. Se aiheuttaa tietysti kovaa ahdistusta. Silloin kun lapsi on mummolassa hoidossa, oma aika menee välillä hukkaan kun mietin mitä on voinut sattua. Ja tämä ei siis ole mikään luottamusjuttu, luotan täysin isovanhempiin ja myös puolisooni lapsen hoitajina. Mutta olen aina ollut tällainen pahimman pelkääjä. Kesäreissuissakin mietin uhkia: autokolaria, hukkumista, putoamista jostakin. Korona nyt tuo tähän vielä oman lisänsä, mutta tapaturmia mä selkeästi eniten pelkään. Olisi mukava kuulla, miten te muut neurootikot ja vanhemmat pidätte huolenne kurissa niin etteivät ne liikaa hallitse ajatuksia.
Kommentit (21)
En oikein usko siihen neuvolassa puhumiseen. Kun meidän lapsi oli 1v, neuvolassa tehtiin selväksi että apua saa lähinnä vauva-aikana mutta ei enää. Nyt lapsi on 2-vuotias. Mulla on kyllä ahdistus- ja masennustaustaa, mutta olen saanut siihen hoitoa ja viime vuodet olen voinut normaalisti (hyvin). Pidän näitä pelkoja ym. tavallaan sellaisina jäännösoireina joiden kanssa mun pitää vain pärjäillä kotikonstein. Kertokaa jos teillä on sellaisia. :) Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinusta tulee painajaismainen anoppi... minun äitini on tuollainej ja kuvittelee kaikkien kuolevan jos ei koko ajan raportoi asioitaan.
Itellä kans pelkoja että lapselle sattuu jotain, melkein kuin pakkoajatuksia ja todella ahdistavia. Ei auta kuin ajatella että ei murehtimisella ole mitään hyötyjä. Todennäkösesti kaikki menee kuitenkin hyvin eikä mitään käy :) ajatukset voi pysäyttää heti kun ne tulee, estää niitä ensimmäisiä ajatuksia on vaikeaa mutta ei niitä tarvitse jäädä miettimään sen enempää.
Vierailija kirjoitti:
Sinusta tulee painajaismainen anoppi... minun äitini on tuollainej ja kuvittelee kaikkien kuolevan jos ei koko ajan raportoi asioitaan.
Eikä tule jos et anna sen käytökseen vaikuttaa. Joskus omat pelot pitää vain hyväksyä omins pelkoina.
Sinä ja sinun painajaismaiset anopit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinusta tulee painajaismainen anoppi... minun äitini on tuollainej ja kuvittelee kaikkien kuolevan jos ei koko ajan raportoi asioitaan.
Eikä tule jos et anna sen käytökseen vaikuttaa. Joskus omat pelot pitää vain hyväksyä omins pelkoina.
Sinä ja sinun painajaismaiset anopit.
Kyllä tulee. Jos toinen on tökerö takertuja joka ei tajua rajojaan siinä ei muoden käytös paljon auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla aivan sama. Vanhin lapsista täyttää pian 13 ja huolehdin edelleen yhtä paljon kun lapsen synnyttyä. Kun vanhin lähtee vaikka pyöräilemään, niin sydän muljahtaa kun mietin mitä voi tapahtua. Jos lapset menevät mummolaan ja mummo ilmoittaa, että täällä ollaan rannalla, niin ensimmäisenä kauhistun. Öisin pelottaa, että lapset tukehtuu peittoon. Lista jatkuu loputtomiin...
Sanokaapa muuta, musta on tosiaan vaarassa tulla rasittava äiti, anoppi, mummo jne! Oma mummoni ja jossain määrin äitinikin ovat tällaisia eli vahvasti perittyä on. Yritän kyllä kovasti kontrolloida sitä miten annan tämän vaikuttaa käytökseen. Esim kun lapsi on anoppilassa, sanon anopille että minä nyt olen tällainen neurootikko mutta että hän saa kyllä toimia lapsen kanssa omalla tyylillä. Ja en soittele sinne perään tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo älkää vaan menkö kertomaan tälläistä neuvolaan tai kohta on lastensuojelu oven takana. Minä olen hakenut apua eri puolilta mutta en ole sitä vieläkään saanut. Ainoastaan lastensuojelun huoli puhelun jossa tunsin itseni todella huonoksi äidiksi ja kirjattiin ylös ties mitä. Tästä eteenpäin etsin tiedot kysymyksiini netistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene terapiaan. Aiheutat lapsellesi traumoja hysterioillasi ja peloillasi.
Minulla tuollaiset pakkoajatukset olivat pahimmillaan kun lapset olivat ihan pieniä. Unenpuute vahvisti niitä. Nyt lapset ovat leikki-ikäisiä, ja pelkään edelleen, mutta huomattavasti hallitummin, ja usein unohdan murehtia lainkaan. Ehkä osin opittua, äitinikin on pelkääjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mä uskoisin että joku mielialalääke voisi helpottaa noita "pakko ajatuksia", ei tuo ole ainakaan minusta lainkaan normaalia, toki lapsista on aina huoli, mutta en minä tapaturmia alituisesti ajattele, vaaraa on tietysti vältettävä vaikka käyttää pyöräillessä lapsella kypärää, mutta en näe sitä pyöräilyä minään hengen vaarana...
Martin Heideggerin mukaan huoli on ihmisen perusolotila, joten ei kannata huolestua turhaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen psykologi ja psykoterapeutti. Voisin kuvitella, että saattaisit hyötyä kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta, eikä tarvitsisi edes olla mikään vuosien terapiajakso. Kroonisiin ja elämään haittaaviin huoliin on olemassa spesifejä hoito-ohjelmia, joista on hyvää tutkimusnäyttöä. Vaatii hyvän psykoterapeutin tai psykologin, joka on perehtynyt huolien ja ahdistuksen kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan. Neuvolan tädille juttelu ei auta, hän korkeintaan koittaa rauhoitella sinua mitäänsanomattomilla fraaseilla, tyyliin "kaikilla on välillä tuollaisia ajatuksia", "ei se huolehtiminen auta yhtään" jne. ja tuollaisten keskustelujen jälkeen koet olevasi vain entistä tyhmempi ja avuttomampi, kun et edes "osaa" kontrolloida huoliasi.
Liiallinen ja elämää haittaava huolehtiminen tapahtuu kolmella eri tasolla. 1) fyysinen - kehosi on luutavasti koko ajan ylijännittynyt, ylivalppaana, voi olla vaikea rentoutua, rauhoittua ja nukkua. 2) tiedollinen eli kognitiivinen taso - murehdit ja ajattelet uhkia koko ajan. Yliarvioit onnettomuuksien todennäköisyyttä ja vakavuusastetta (katastrofiajattelu) sekä aliarvioit kykyäsi selviytyä JOS joku paha asia tapahtuisi. Nämä ajatukset saavat sinut tuntemaan itsesi ahdistuneeksi, pelokkaaksi, tulevaisuuden epävarmaksi jne. 3) Käyttäytymisen taso - mahdollisesti välttelet joitain asioita tai teet (tiedostamatta) joitain rutiineja, joiden ajattelet suojaavan pahoilta asioilta.
Hyvän hoito-ohjelman tulisi purkeutua kaikkiin edellä mainittuun kolmeen tasoon, jotta pääset elämää haittaavista huolista eroon tai että ne ainakin helpottuvat siten, etteivät enää häiritse elämää. Ensi alkuun voit myös itse jäsentää tilannettasi ja sitä miten omat oireesi näkyvät em. tasoilla. Mieti myös, kuinka paljon olet mahdollisesti valmis tekemään töitä ja kokemaan psyykkistä epämukavuutta, että pääset huolista eroon? Jos terapia tai ammattiapu ei ole tällä hetkellä mahdollinen (tai vaikka olisikin), suosittelen sinulle kotiin kirjaa Vapaaksi ahdistuksesta: Työkirja paniikista ja peloista kärsiville. (Edmund Bourke).
Oma äitini on käyttäytynyt noin koko ikäni. Ahdistus ja pelot vain pahenevat mitä vanhemmaksi hän tulee. Ei tunnusta ongelmaa. Tämä on lähipiirille hyvin vaikeaa ja hän on aiheuttanut toiminnallaan esimerkiksi itselleni vihan ja katkeruuden tunteita näin aikuisiällä. On nimittäin aika monta asiaa rajoittanut pois lapsuudesta/nuoruudestani salaamalla minulle kuuluvia asioita ja tekemällä päätökset yksipuolisesti. Nämä selvinneet sitten aikuisiällä muiden ihmisten kautta.
Positiivista on, että sinä tunnustat ja tunnistat pelkosi ja ahdistuksen suhteettomuuden. Tuo kommenteissa ehdotettu kognitiivinen terapia voisi olla hyvä tapa lähteä ratkaisemaan ongelmaa.
Sama täällä, jatkuva huoli kun lapsi jossain muualla kun omien silmien alla, vaikka toki lähipiiriini luotan. Huomaan myös, että pitkään lapsen kanssa kaksin ollessani saatan myös nähdä sellaisia kauhuskenaarioita että minulle tapahtuu jotain (tyyliin aivoverenvuoto, tukehtuminen tms) ja lapsi joutuu olemaan pitkään yksikseen ruumiini kanssa :D Kamalimpina pelkoina toki sellaiset ajatukset, että mitä jos menenkin yhtäkkiä jonkunlaiseen psykoosiin ja satutan lastani. Tämä toki siis vain tällainen pelko, lapsi vielä niin pieni etten ole edes ääntäni joutunut korottamaan. Luulen että tämä johtuu lähinnä sen oman lapsen hoitamisen ja kasvattamisen valtavan vastuun tiedostamisesta.. Itsellä helpottaa kun pidän itseni kiireisenä lapsen ollessa hoidossa, olen tehokas tai muuten vaan nautin ajasta tapaamalla ystäviä tai tekemällä asioita jotka lapsen kanssa ovat hankalia. Noihin itseeni liittyviin pelkoihin auttaa eniten se, kun tuollaisen ajatuksen tullessa yritän oikein kunnolla keskitttyä lapseen ja olla hetkessä läsnä, helpottaa kun tiedostan kuinka paljon lastani rakastan ja kuinka onnelliselta hän vaikuttaa.. Täydellinen lapsi juuri meidän perheellemme <3 itsekään en neuvolassa näistä ole viitsinyt puhua
Minä olin aikaisemmin tuollainen panikoija, en yhtä paha kuin AP, mutta elämää se häiritsi.
Kerran olin erossa lapsestani, ja mietin taas koko ajan, että mitä jos... Sitten tajusin, että jos lapselleni tapahtuu jotain sillä aikaa kun minä olen poissa, se tapahtuu riippumatta siitä, panikoinko minä vai en. Eli en voi ajatuksillani estää lasta satuttamasta itseäni, vaikka kuinka olisin huolissani. Ja minulle kyllä ilmoitetaan jos jotain tapahtuu. Se oli esikoiseni syntymän jälkeen ensimmäinen reissu, josta pystyin nauttimaan täysillä.
Nyt, kun osa lapsistani on jo täysi-ikäisiä, ja eivät sau enää samalla paikkakunnalla kuin minä, olen saanut tietää, ettei minulle enää kaikkea kerrota, ainakaan heti. Joulukuussa tytär kertoi, että itse asiassa hän on syksyn aikana tipahtanut hevosen selästä 3 kertaa. Minulle oli tullut tieto yhdestä kerrasta.
Nuorempi tyttö on kyllä sellainen, että vaikka hän olisi toisella puolella maapalloa, ja jotain sattuu, hän soittaa minulle ja pyytää tulemaan heti apuun. Eikä hän siinä paniikissa tajua, että minulla tosiaan menee aikaa ennen kuin olen hänen luonaan, vaikka lähtisin niiltä jalansijoilta hänen luokseen. Parin tunnin reissuja olen hänen vuokseen tehnyt, joten vähän olen aina "varpaillani", kun hän täältä lähtee, vaikka hän vähän vihainen minulle siitä ja vakuuttaa, että "kyllä minä pärjään". Mutta kun ei ole aina pärjännyt.tulee se hetki, ettei pärjääkään, niin minun on taas jätettävä oma elämäni ja lähdettävä häntä pelastamaan.
Vierailija kirjoitti:
No mä uskoisin että joku mielialalääke voisi helpottaa noita "pakko ajatuksia", ei tuo ole ainakaan minusta lainkaan normaalia, toki lapsista on aina huoli, mutta en minä tapaturmia alituisesti ajattele, vaaraa on tietysti vältettävä vaikka käyttää pyöräillessä lapsella kypärää, mutta en näe sitä pyöräilyä minään hengen vaarana...
Minulle mielialalääkkeet palauttivat takaisin ne lapsiin liittyvät pelot, joista olin jo päässyt eroon muilla konsteilla. Ja ne tulivat paljon voimakkaampina kuin olivat alun perin olleet.
Puhu neuvolassa, tuo voi hyvinkin olla synnytyksen jälkeinen masennus...