Lue keskustelun säännöt.
Jos koet, että sinua on loukattu niin pystytkö unohtamaan?
25.05.2020 |
Pohditko asiaa sen kummemmin?
Mietitkö mahdollisia syitä?
Ajatteletko, että ei hän varmasti tarkoittanut pahalla?
Kommentit (37)
Riippuu asiasta. Anteeksi voin yleensä antaa. En jaksa kantaa kaunaa. Mutta unohtaa en voi, jos kyseessä on isompi juttu. Siihen loppuu ystävyys, parisuhde tms. Luottamusta ei saa takaisin, jos sen kerran menettää. Kaikki töpeksivät tottakai. Mutta on tiettyjä asioita, joita ei vain tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En todellakaan. Minä kuuntelin vuosia kiusaamista erilaisuudestani, ja lopulta myös fyysisestä sairaudestani. Nämä pahimpina, lievempää henkistä väkivaltaa oli jatkuvasti. Minut tuhottiin ihmisenä - sellaista ei kenenkään tule unohtaa.
Annoin, mutta kaikki minun kipuni oli tälle narsistiselle demonille ”uhriutumista”. Maailmassa on oikeasti pahuutta, se on satunnaisesti ruumiillistuneena myös ihmisyksilöihin. Minä uskon oikeasti, että törmäsin ja rikoin itseni aitoon ”varjoon”. Mikään inhimillinen ei hänen pimeyttään kosketa.
Otan osaa. Minä uskon myös ”todelliseen pahuuteen” ihmisyyden muodossa.
Pystyn painamaan pois mielestä liian helposti.
Kerran pari tuon ilmi loukkaantumiseni, jos ei ota tuulta alleen, eli keskustelua aiheesta, niin sitten annan olla. Läpikäymättä jääneet jutut pulpahtelee välillä mieleen, tuumailen itsekseni uudestaan ja yritän ymmärtää. Toisinaan olen jopa saanut itsekseni läpimurron, mutta en aina.
Anteeksi osaan antaa, jos joku pyytäis. Sellaistahan ei tapahdu, joten... En mä siis pitkä vihainen osaa kuitenkaan olla.
Se riippuu aika paljon siitä tehdystä asiasta. Sanotaan, että vaikka tunnekuohun keskellä, esim. riidan hetkellä sanottu, unohtuu minulta helposti. Ymmärränhän tällaiseen itsekin sortuvani. Lisäksi teini-ikäisten kanssa työskennellessä oppi siihen, että "jokainen päivä on uus" - niin ailahtelevia nuorten tunteet ja ajatukset osaavat olla. Tänään vihaan ja huomenna rakastan.
Tietoinen paha onkin sitten toinen asia. Tällöin ihminen ei ole tunnekuohun keskellä, vaan yksinkertaisesti haluaa sinun vain kärsivän ja nauttii kärsimyksestäsi. Esimerkiksi pitkäkestoinen kiusaaminen ja vainoaminen on tällaista tietoista pahaa, jossa tekijällä on aikaa ymmärtää tekonsa ja hän täydessä ymmärryksessä nimenomaisesti pyrkiikin aiheuttamaan mahdollisimman paljon vahinkoa uhrilleen. Kyseessä on ns. vakaa harkinta.
Mielestäni tärkeämpää kuin anteeksi antaminen onkin anteeksi pyytäminen. Ei voi olla niin, että vain siksi, että joku on vienyt sinulta jotain, ehkä lopullisesti, tai rikkonut jotain sinussa, olet hänelle velkaa ymmärrystä. Häneltähän ymmärrys sinua ja ihmisarvoasi kohtaan juuri puuttui ja ellei hän pyydä anteeksi, puuttuu yhä. On väärin, että kaikkialla puhutaan anteeksiannosta, mutta kukaan ei puhu anteeksi pyytämisestä.
Nyt tässä "anna aina anteeksi" -hapatuksessa mikään ei kosketa pahan tekijää. Uhrin on ensin kärsittävä ja menetettävää jotain, ehkä lopullisesti, minkä jälkeen hän on tästä vielä velkaa teon tekijälle rakkaudellisen anteeksiannon. Tosiasiassa tekijä on velkaa. Mutta kiinnostaako se tekijää? Useimmiten ei. Anteeksi pyydellään siinä vaiheessa, kun se tulkitaan tekijän kannalta ns. lieventäväksi asianhaaraksi koski tämä asianhaara sitten rikosoikeutta tai tekijän mainetta. Tekijä voi jopa syyllistää uhria siitä, ettei tämä anna anteeksi.
Yleensä pystyn, mutta kun naispuolinen sijainen vei työni, kun olin äitiyslomalla, sitä en ole pystynyt unohtamaan enkä antamaan anteeksi. Toivoisin, että pystyisin, mutta en näemmä pysty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On iso helpotus lukea että muillekaan anteeksiantaminen ei ole helppoa. Ainahan siitä joka paikassa kirjoitetaan että anteeksiantaminen vapauttaa. Itse en siihen vain pysty. Eräs ihminen herättää aina ne kauheat tunteet kun hän lyttäsi minua kaikin tavoin, mikään minussa ei kelvannut. En vain haluaisi olla hänen kanssaan tekemisissä, mutta on pakko vähäsen olla.
Katkeruudesta olen siinä mielessä päässyt, että en enää mieti häntä. Häädän ajatuksen pois jos se yrittää tulla. Yritän unohtaa koko tyypin.
Tavallaan anteeksiantamattomuus on varmaan vaistonvaraista, eläimetkin oppivat että kiipeliin ei kannata hakeutua. Ja siltä ihmiseltä ei ole mitään hyvää odotettavissa.
Anteeksiannon vaatimus kumpuaa kristillisestä perinteestä, ja sittemmin se on ujuttautunut psykologiaankin. Anteeksiannon korostaminen on äärimmäisen vahingollista vääryyttä kärsineille, ja anteeksiantoa ei saisi koskaan vaatia. Jokainen saa tietysti antaa anteeksi jos haluaa, mutta mikään edellytys eteenpäinmenolle elämässä anteeksianto ei ole, kuten niin monesti yritetään esittää. Myöskään anteeksipyyntö ei liity anteeksiantoon mitenkään. Anteeksi ei tarvitse antaa, vaikka pyydetään, mutta voi antaa täydestä sydämestään anteeksi, vaikka ei pyydettäisi.
Jokaisella on oikeus olla antamatta anteeksi, jos siltä tuntuu. Asiasta voi silti päästä yli siten, että ei muista vääryyttä joka päivä. Ihminen ei siis mitenkään väistämättä katkeroidu, vaikka ei antaisi anteeksi.
Usein anteeksianto on jopa valheellista, kun aikuinen on antavinaan anteeksi lapsuutensa kaltoinkohtelua. Aikuinen ei ole enää se lapsi, hän ei ole asemassa enää antaa anteeksi tekoja, jotka on tehty lapselle, joka hän ei enää ole.
Nykyajan mantra on tosiaan tuo, että vain anteeksiantamalla pääset eteeenpäin etkä toimi oppikirjan mukaisesti jos myönnät ettet anna anteeksi. Olet kenties jopa hieman paha ihminen itse.
Minua kiusasi eräs ihminen toistuvasti ja oli tosi kauheaa sisäisesti puolustautua ja kärsiä pahaa mieltä hänen sanoistaan. Kerran lähdin tilanteesta ja hän oli sitten se loukattu osapuoli vaikka itse oli loukannut minua.
Päätin että en ala hänen kanssaan asiaa selvittämään koska hänen käytöksensä on toistuvasti ollut loukkaavaa. En itse halua loukata ketään. Pidän sitten vain etäisyyttä. Tarpeeksi mielessäni vihaisena velloin häntä. Nyt olen jo paremmalla puolella mutta suojelen itseäni minimoimalla kontaktit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En unohda vaan painan mieleen, olisi typerää aina unohtaa ja taas ottaa vastaan samaa käytöstä.
Mikäli loukkaus on selkeästi osoitettu minua kohtaan ja sillä on ollut tarkoitus pahoittaa mieltäni ja/ tai mustamaalata minua muiden silmissä, tulen muistamaan sen ikuisesti. Se on silloin tahallista ja harkittua. Olen pitkävihainen. En unohda, enkv anna anteeksi.
Vanhinkomöläytyksiä en ota niin vakavasti, niille on aina löytynyt selitys ja yleensä sellaisessa tilanteessa on puhuttu höpöjä. Niihin ei ole syytä reakoida sen enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu täysin asiasta. Jotkin loukkaukset pystyn unohtamaan helposti, joitain taas en mitä luultavimmin koskaan. Saatan pyöritellä asioita mielessäni liiaksikin asti, vaikka tiedän ettei niin kannattaisi ihan oman hyvinvoinnin vuoksi tehdä.
Uskon tunnistavani, milloin jokin asia on sanottu pahalla, nimenomaan tarkoituksena loukata. Saatan miettiä syitä loukkauksen takana, mutten kuitenkaan ole kiinnostunut niitä loukanneen ihmisen kanssa selvittämään. Tiettyjä asioita en vain yksinkertaisesti hyväksy, oli taustalla mitä tahansa, ja jätän ihmisen omaan arvoonsa.
En anna anteeksi, menen silti eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pystyn unohtamaan ja antaa olla.
Pohditko asiaa sen kummemmin? - No jaa, ei se pohtimaalla parane
Mietitkö mahdollisia syitä? - Joskus on parasta vaan antaa olla
Ajatteletko, että ei hän varmasti tarkoittanut pahalla? - Joo, en jää märehtimään, jokaisella on joskus huono päivä.
En unohda, mutta yritän suunnata energiani siihen, että otan opikseni ja vältän katkeroitumista.
Nina Simonen esittämä kappale ”I hold no grudge” - se tiivistää asian täydellisesti, suosittelen soittolistan jatkoksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harvoin koen, että minua on loukattu, mutta sitä tulee vastaan, että joku ei osaa käyttäytyä. Katkaisen kaiken kommunikaation ja jatkan elämääni. Sellaiset eivät osaa olla ajattelematta muita ihmisiä, koska heidän oma elämänsä on niin kurjaa.
Vierailija kirjoitti:
Yleensä pystyn, mutta kun naispuolinen sijainen vei työni, kun olin äitiyslomalla, sitä en ole pystynyt unohtamaan enkä antamaan anteeksi. Toivoisin, että pystyisin, mutta en näemmä pysty.
Se ei ole sijaisen vika? Vaan yhteiskunnallinen ongelma.
Tavallaan. Unohdan sen asian sinällään kyllä enkä (välttämättä) koe katkeruutta, mutta keho ja sydän muistaa kuitenkin.
Ihmiset unohtavat sen, mitä sanot, mutta he eivät koskaan unohda sitä, millaiseksi sait heidän olonsa tuntumaan. Ja se kulkee niin hyvässä kuin pahassa. Tällä kertaa oli pahasta puhe.
Annoin, mutta kaikki minun kipuni oli tälle narsistiselle demonille ”uhriutumista”. Maailmassa on oikeasti pahuutta, se on satunnaisesti ruumiillistuneena myös ihmisyksilöihin. Minä uskon oikeasti, että törmäsin ja rikoin itseni aitoon ”varjoon”. Mikään inhimillinen ei hänen pimeyttään kosketa.