Miksi olette halunneet lapsen/lapsia?

Ei ollut vauvakuumetta. Mies halusi lapsen ja itsekin tiesin haluavani lapsia joskus. Alettiin yrittämään aiemmin miehen vauvakuumeeen takia. Minä olin se, joka päätti aloituksen yrittämisen toisen kohdalla. Ei järkisyitä vain tunne, että haluan lapsen. Toisen kohdalla kova vauvakuume.

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut vauvakuumetta. Mies halusi lapsen ja itsekin tiesin haluavani lapsia joskus. Alettiin yrittämään aiemmin miehen vauvakuumeeen takia. Minä olin se, joka päätti aloituksen yrittämisen toisen kohdalla. Ei järkisyitä vain tunne, että haluan lapsen. Toisen kohdalla kova vauvakuume.

Osaatko eritellä onko vauvakuume hoivaamisen halua, tunne siitä että haluaa jotain omaa tai olla tärkeä, merkityksen hakemista, mitä? Etenkin toisen lapsen kohdalla kun vanhemmuuden kokemus on jo hankittu? Mitä lisää se toinen ja sitä seuraavat tuovat?

Koin että elämäämme sopisi lapsi. Mistään merkityksellisestä ei tarvitsisi luopua, mutta jos hyvin käy niin lapsi voisi tuoda mukanaan paljon hyvää. Oikeassa olin. Vauvavuosi oli kieltämättä raskaampi kuin kuvittelin, mutta sen jälkeen on mennyt ihan niinkuin ajateltiinkin. Nyt pohditan että voisiko perheeseemme mahtua toinen lapsi vai olemmeko tyytyväisiä siihen miten mukavaa elämä on nyt. Haluaisin toisen, mutta samalla pelottaa että tuleeko elämästä hankalampaa ja pilaammeko kaiken kivan sillä että tavoittelemme liikaa.

Puolison mieliksi hankittiin pari. Minulle asia oli aika yhdentekevä ennen ja jälkeen lasten saamisen.

Jälkiviisaasti 0-1 olisi kyllä ollut minulle parempi määrä.

Velatrolli bongattu!

Tiesin, että mies on kovin lapsirakas. Oikeastaan itse halusin lapsen vasta, kun kävi ilmi, että se ei ilman lääketieteen apua onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut vauvakuumetta. Mies halusi lapsen ja itsekin tiesin haluavani lapsia joskus. Alettiin yrittämään aiemmin miehen vauvakuumeeen takia. Minä olin se, joka päätti aloituksen yrittämisen toisen kohdalla. Ei järkisyitä vain tunne, että haluan lapsen. Toisen kohdalla kova vauvakuume.

Osaatko eritellä onko vauvakuume hoivaamisen halua, tunne siitä että haluaa jotain omaa tai olla tärkeä, merkityksen hakemista, mitä? Etenkin toisen lapsen kohdalla kun vanhemmuuden kokemus on jo hankittu? Mitä lisää se toinen ja sitä seuraavat tuovat?

Varmaan hoivaamisen tarve ja tuo, että on oma (toinen) lapsi. En välitä olenko tärkeä vai en, oikeastaan se on kivempaa kun vauva oppii syömään muutakin kun äidinmaitoa niin tietää ettei ole enää itse niin keskiössä.

Mutta ehkä eniten se, että ensimmäinen lapsi toi paljon iloa elämään. Hän on hyvää seuraa, erittäin huumorintajuinen ja minusta on ihana oivaltaa hänen kanssaan ja katsoa millaista iloa pienetkin asiat aiheuttavat hänessä. Koin, että haluan kokea tuon kaiken uudestaan, silläkin riskillä että toinen on oma persoonansa eikä välttämättä yhtä positiivinen lapsi.

Se on ollut aina vahva päämäärä, saada lapsia. Ei mikään erityisen vahva "vauvakuume", mutta iso toive ja vietti kuitenkin.

Lapsessa on parasta se että hän on rakas ihminen alustapitäen, saa hoivata, nähdä kasvua ja kehitystä, saa nauraa kun toinen on niin hassu ja suloinen, myöhemmin tulee keskustelut, saat opettaa ja itsekin oppii kun se lapsi on oma persoonansa, saa kokea sosiaalisuutta muiden lasten äitien ja lasten kavereiden kautta, on odotettavia asioita kuten meillä vuoden päästä ylioppilasjuhlat ym.

Ei nämä nyt järkiasioita ole, mutta se on että lapsissa on valtavasti monella tavalla rikasta sisältöä elämään <3 

Vierailija kirjoitti:

Se on ollut aina vahva päämäärä, saada lapsia. Ei mikään erityisen vahva "vauvakuume", mutta iso toive ja vietti kuitenkin.

Lapsessa on parasta se että hän on rakas ihminen alustapitäen, saa hoivata, nähdä kasvua ja kehitystä, saa nauraa kun toinen on niin hassu ja suloinen, myöhemmin tulee keskustelut, saat opettaa ja itsekin oppii kun se lapsi on oma persoonansa, saa kokea sosiaalisuutta muiden lasten äitien ja lasten kavereiden kautta, on odotettavia asioita kuten meillä vuoden päästä ylioppilasjuhlat ym.

Ei nämä nyt järkiasioita ole, mutta se on että lapsissa on valtavasti monella tavalla rikasta sisältöä elämään <3 

Tässä oli kyllä omat tuntemukset todella hyvin kirjoitettu, että turha kirjoittaa uusiksi. :)

Minulla ei ollut mitään varsinaista syytä. Jo pienestä lapsesta asti muistan halunneeni saada lapsia, muilla oli ammattiunelmia ja minulla unelma vain olla äiti. Sainkin ensimmäisen lapsen aika nuorena pian seurustelun alkamisen jälkeen, mutta hienosti meillä on mennyt. Hankin ammatinkin myöhemmin.

Koin että mulla oli rakkautta jota riittäisi jaettavaksi. Halusin kokea toisen ihmisen kasvamisen vauvasta aikuisuuteen, olla siinä osallisena, tukena ja turvana. Halusin opettaa ja ohjata, lukea iltasatuja ja vastailla kasvavan ihmisen kysymyksiin maailmasta, siirtää eteenpäin omia arvoja ja kokea lapsuusajan tällä kertaa aikuisen näkökulmasta. Halusin myös nähdä minkälainen "lopputulos" uudesta ihmisestä tulee, minkälainen persoona ja millainen aikuinen.

Sama kuin jollakin tuolla ylempänä, eli vaimon mieliksi. Kun vuosia tuota toivoi ja jankkasi niin heikkona hetkenä tulin lähteneeksi mukaan tähän hulluuteen.

Yksinkertaista: halusin olla äiti ja mies halusi isäksi. Kaksi lasta löytyy ja nyt on lapsiluku juuri sopiva meille.

Tuntui et rakkautta riittää jaettavaksi, niin lapsi on kätevä kohde :) 

Vierailija kirjoitti:

Koin että mulla oli rakkautta jota riittäisi jaettavaksi. Halusin kokea toisen ihmisen kasvamisen vauvasta aikuisuuteen, olla siinä osallisena, tukena ja turvana. Halusin opettaa ja ohjata, lukea iltasatuja ja vastailla kasvavan ihmisen kysymyksiin maailmasta, siirtää eteenpäin omia arvoja ja kokea lapsuusajan tällä kertaa aikuisen näkökulmasta. Halusin myös nähdä minkälainen "lopputulos" uudesta ihmisestä tulee, minkälainen persoona ja millainen aikuinen.

Tämä. Koin, että mulla olisi paljon annettavaa lapselle ja olisin hyvä äiti. Sekä uteliaisuus: millaista olisi olla raskaana, imettää, millainen oma lapsi olisi.

Olen ollut aina hyvin lapsirakas ihminen.

Rakastan lapsissa iloisuutta, aitoutta, hetkessä elämistä, lapsen huvittavia puheita ja oikeastaan ihan kaikkea. 💚

18-vuotiaana ajattelin että en tee lapsia ikinä, synnyttäminen kammotti jne.

19-vuotiaana se vaan iski että haluan lapsen, eli "vauvakuume" vaikka en mikään vauvahullu ole kuten jotkut on, vaan halusin lapsen, oman. Ei siinä mitään järkisyitä ollut, se vaan oli sellainen tarve joka jostain tuli että haluan lapsen, pelkkää biologiaa.

Toisen lapsen kohdalla sitä halua vauhditti pääasiassa se, että aviomiehelläni ei ollut omia lapsia, ja minulla kun oli se yksi ennestään. Mulle olisi riittänyt käytännössä yksikin, mutta halusin antaa sille miehelle, josta tuli aviomieheni sen saman tunteen minkä itse sain kun sain oman lapsen. Mies sanoi vain että tulee jos on tullakseen, mutta nyt kun sitten tuli, se on hänelle tärkeintä maailmassa.

Meidän lapset on fiksuja ja hauskoja tyyppejä, ihan mahtavaa että meillä on heidät meidän perheessä. Mikään muu ei ole yhtä tärkeää elämässä kuin omat lapset, meillä molemmilla, ja toki myös meidän vanhemmille lapsenlapset on tärkeintä. Odotamme innolla että saisimme elää niin pitkään että ehtisimme nähdä lapsenlapsemme.

Olen aina halunnut lapsia. Nyt meillä on yksi ja en olisi voinut kuvitellakkaan, että kuinka ihmeellinen, tärkeä ja rakastettava se lapsi lopulta onkaan. Lapsissa on myös ihanaa se kun näkee kasvun ja kehityksen. On myös kivaa vanhentua kun tietää, että jälkikasvu tulee kyläilemään ja muuta sen sellaista.

En ole koskaan ollut mikään lapsirakas eikä lapset ylipäänsä herätä omankaan lapsen syntymän jälkeen mitään erityistä tunnetta. Omaani rakastan ylikaiken ja ei ole parempaa kuin huolehtia hänestä. Vähän sama kuin en oikeastaan kiinny muiden ihmisten koiriinkaan vaikka omat ovat tärkeä osa elämääni. Aina kuitenkin olen halunnut lapsia ja se on ollut ehdottomuus minulle.

Ajattelin että ihmiselämästä jää aika iso ja olennainen asia kokematta ilman lapsia. Halusin tietää millaista se on. Ja halusin elää perhe-elämää.

2000 luvun alussa taisi olla vaan niin näköalatonta ja tylsää.  Jumitettiin niissä omissa kuplissa, kun on pakko seurustella, pakko mennä naimisiin, pakko hankkia lapsia, pakko, pakko, pakko. Sitten 2000 luvun kuluessa on nämä 80 luvun lopun ja 90 luvun nuoret alkaneet aikuistua ja ne onkin ihan erillaisia. Niitä ei kiinnosta kärsiä, eikä miettiä mitä muutkin sanoo. Niillä on paljon enemmän mahdollisuuksia toteuttaa itseään, liikkua ja elää. Tällainen 70 luvun tyyppi on sitten katsellut niitä, että joo totta.  Mutta valitettavasti tuli ne lapset jo tehtyä ja tehtyä kaikki pakolliset valinnat, mitä nykyään ei edes miettisi. Eihän niitä silloinkaan mietitty kun ne oli vain pakko tehdä. Halusi tai ei. Ei tullut edes mieleen, että sellaisen voi valita kuin olla ilman lapsia. Aivan ennenkuulumaton ajatus.