Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Ihmiset kohtelevat toisiaan ala-arvoisesti
11.05.2020 |
Tuntuu, että jatkuvasti niin netissä, kuin julkisessa keskustelussakin törmää vähempiosaisiin kohdistuvaan hirviömäiseen puheeseen. Mielenterveysongelmaiset, työttömät ja perussairaat (muutamia mainitakseni) saavat osakseen jatkuvaa parjaamista. Miten voi olla, etteivät jotkut ihmiset löydä itsestään hippustakaan empatiaa? Ihmiset, jotka ovat jo valmiiksi tukalassa tilanteessa elämässään, joutuvat sen lisäksi vielä elämään piinaavan häpeän kanssa, jota ruokkii muiden ilkeys. Perimmäinen ongelma tuntuu olevan se, että monet eivät kertakaikkiaan osaa kuvitella millaisia elämäntilanteita voi olla, ja miten vaikeaa joidenkin ihmisten elämä täällä Suomessakin on. Ja kun se empatian puute ei rajoitu vain nettitrolleihin, vaan myös esimerkiksi eri alojen virkamiehiin.
En tarkoita sitä, että jokaisen tulisi ryhtyä joksikin hyväntekijäksi ja hyysääjäksi. Vähintä, mitä voimme tehdä yleisen hyvinvoinnin edistämiseksi, on luopua ilkeydestä ja pysähtyä miettimään, miten emme voi tietää kaikkea. Uskoisin, että jos ihminen todella halveksuu esimerkiksi työttömiä ja uskoo heidän vain vievän hänen verorahansa, niin silloin on tullut tutkailtua omaa napaa hieman liikaa.
Itse elin kolme vuotta toimeentulotuella, kunnes pääsin takaisin kiinni työelämään neljä vuotta sitten. Ei ollut kyse siitä, ettenkö olisi saanut työpaikkaa, vaan siitä, että olin menettänyt elämänhaluni. En ollut tarpeeksi "sairas" päästäkseni hoidon piiriin, enkä myöskään tarpeeksi kykenevä voidakseni tehdä töitä, tai hoitaa niin mitään asioita. Se oli helvetillistä aikaa. En jaksanut hakea töitä, mutta toden totta toivoin työkykyisyyttä enemmän kuin mitään muuta. Suuri osa lähipiiristäni ei tiedä, että olin sellaisessa tilanteessa. Näin kavereita melko säännöllisesti ja vaikutin ulospäin aivan normaalin toimintakykyiseltä. Tämä on se viheliäinen harmaa alue, johon lukuisat ihmiset putoavat. Siihen on lukuisia syitä ja usein ainakin yksi syy on eri tasoiset mielenterveysongelmat, kuten ahdistuneisuus ja masennus. Näitä asioita ei useinkaan näe läheisestäkään ihmisestä päällepäin. Se, että käy ystävien luona ja osallistuu erinäisiin rientoihin, ei tarkoita sitä, että olisi työkykyinen. Päinvastoin, on hienoa, että joillain on energiaa edes ystäville. Se, että joku pystyy vaikeassa elämäntilanteessakin käymään töissä, ei tarkoita, että kaikki pystyisivät. Olemme niin erilaisia.
Toimeentulotukea haetaan erilaisissa elämäntilanteissa. Väittiäisin kuitenkin, että kaikki nämä elämäntilanteet ovat enemmän tai vähemmän vaikeita. Kukaan ei valitse toimeentulotuella elämistä siksi, että se olisi mukavampi vaihtoehto, kuin työssä käyminen. Toimeentulotuella eläminen on haastavaa taloudellisesti (etenkin kun sitä aletaan leikata), mutta se on suurelle osalle myös merkittävä arvottomuuden kokemus. Siihen liittyvä häpeä on usein musertavaa ja ajaa ihmistä yhä syvemmälle hankalaan tilanteeseen. Tai sitten se on juuri sitä, mitä siinä kohtaa tarvitsi, ja sen ansiosta ihminen pääsee siirtymään eteenpäin. Se on asia, joka pitää kiinni elämässä.
Kaikki eivät ole niin onnekkaita, että elämää voi vaan elellä ja tähdätä johonkin. Joillekin elämä on silkkaa selviytymistä myös täällä Suomessa. Se on harmillista niin ihmisen itsensä, kuin yhteiskunnankin kannalta, mutta se on väistämätöntä maailmassa. Jos haluamme helpottaa yhteiskuntaa, meidän tulee myös helpottaa myös tukalimmassa tilanteessa olevien yksilöiden elämää. Se ei onnistu ainakaan halveksunnalla ja ajattelemattomuudella.
Kiitos jos jaksoit lukea.
Kommentit (15)
Vierailija kirjoitti:
Hyvä aloitus ja toivon että ihmiset oikeasti lukevat tämän ja ymmärtäisivät mistä on kyse. Itse olen ollut työttömänä todella kauan, mukana osa-aikaisia töitä mutta TE-toimiston listoilla olen ollut työttömänä ainakin 5 vuotta kun koko-aikaisia ei löydy. Olen vielä nuori ja tervekkin alle 30v. Elän siis tuilla suurimmaksi osaksi. Teen myös freelancerina pimeitä hommia jotta saan lisää rahaa. En kerro kenellekkään että olen työtön, sanon että teen kotoa hommia freelancerinä mutta tuloja ei tule tarpeeksi joten saan tukea myös. Ihmiset näkevät heti yhteiskunnan vihollisen jos sanon että olen työtön. En kyllä itseäni työttömänä näekkään sillä elän aktiivisesti, pidän huolta terveydestä, harrastuksista, luen kirjallisuutta, ja olisi kiva opiskella jotain uutta kurrseilla. Kyllä se niin vain on ettei kukaan halua elää tässä elämäntilanteessa koko elämäänsä muttei muutakaan nyt voi. Olen vielä sellainen persoona etten ole kauhean nopea ja tehokas tai sosiaalinen esim myyjänä. Minut aina potkittu ulos noista töistä. Sovin kulttuuri alalle paremmin tai yksinäisiin hommiin. Terveys menee jos on väärässä työssä vuosikaudet. Minua ei enään kiinnosta mikä on "kunniakasta" vaan se että olen tervey ja taloudellisesti selviydyn.
Samaistun suuresti. Tuntuu välillä musertavalta, että en ole sellainen ihminen, joka soveltuu työhön kuin työhön, vaan oikeastaan minulle sopivia hommia on todella vähän. Helpottaisi kovasti, jos ei tarvitsisi pelätä halveksuntaa jatkuvasti, kun yrittää löytää "omaa polkuaan" elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itku tuli tätä lukiessa. Eräs ystäväni on ollut monta vuotta työttömänä. Kyllä hän kovasti haluaisi tehdä töitä ja ansaita itse elantonsa, mutta on ahdistuneisuuden vuoksi joutunut olemaan "poissa pelistä" jo kauan. Hän on osallistunut kelan kuntouttavaan työtoimintaan, mutta siellä ihmisiin tunnutaan suhtautuvan kuin vähä-älyisiin. Jatkuvaa simputtamista ja ikävää kohtelua. Tuntuu niin pahalta ystäväni ja muiden samankaltaisessa tilanteessa olevien puolesta. Ei ihme jos kokevat menettäneensä ihmisarvonsa. Koita siinä sitten "ottaa itseäsi niskasta kiinni", kun ympärillä annetaan ymmärtää, että olet toivoton luuseri. Kaikilla ei myöskään ole tsemppaavaa turvaverkkoa kotona tai lähipiirissä.
Ajattelin, että onpa ap jaksanut kirjoittaa pitkän "suomalaiset ovat hirveitä" -lässytyksen, mutta asiaahan tuo on alusta loppuun.
Kun asiat ovat hyvin, ihminen sokeutuu usein sille, että asiat voivat muuttua. Minä pystyin viisi vuotta sitten kehumaan, etten ole ollut koskaan työttömänä eikä minun ole tarvinnut koskaan hakea töitä, koska minut on kirjaimelllisesti pyydetty jokaiseen työpaikkaani. Reilut viisi vuotta sitten kaikki kuitenkin romahti, ja työttömyyden myötä olen menettänyt lähes kaiken ja loputkin pian. Onnekseni en ole koskaan halveksinut työttömiä tai muuten onnettoman kohtalon kokeneita. Sellaisen muiston kanssa olisi vaikea elää.
En ole koskaan kestänyt torjuntaa kovin hyvin ja olen todella huono tyrkyttäytymään tai edes vaatimaan sitä, mikä minulle kuuluu. Näiden ominaisuuksien vuoksi minulla ei ole kavereita tai kumppania, ja samasta syystä työnhaku on satojen ei-vastausten jälkeen jo nöyryyttävää. Tiedän osaavani ammattini erittäin hyvin, mutta pyrkiessäni äskettäin TE-toimiston kurssille jumituin kysymykseen siitä, mitä minulla itselläni olisi kurssille annettavaa. En keksinyt mitään. Pikkuhiljaa ja huomaamattani käsitykseni itsestäni ja taidoistani on murentunut. Viimeisin todella paha takaisku tuli pari vuotta sitten, ja sen jälkeen menetin kaiken mielenkiintoni elämiseen ja aloin suunnitella kuolemista. Nyt olen yksipuolisen ruokavalion (saan vain 500 euroa kuukaudessa, ja siitä on maksettava aivan kaikki - myös asuminen; älkää kysykö syytä siihen, en jaksa selittää) ja täydellisen liikkumattomuuden vuoksi niin huonossa kunnossa, etten jaksa kävellä kovin pitkää matkaa. Puolen kilometrin kävelyretken päässä taitaisi olla odottamassa sydänkohtaus.
Vain viisi ihmistä tietää, että olen työtön. Muut seitsemän miljardia eivät tiedä edes sitä, että olen olemassa. Olen joskus osallistunut tällä palstalla keskusteluihin työttömyydestä yms., mutta ketjuissa on juuri ap:n kuvailemaa asennetta: jotkut silminnähden nauttivat keskisormen heiluttelemisesta työttömille. Minun tapauksessani se, että olin aikoinani yrittäjä, on herättänyt valtavaa vahingoniloa. Ja kun olen ollut eri mieltä jostakin, vastauksena on usein ollut se, että "ei mikään ihme, että et kelpaa mihinkään, kun olet tuollainen". Jotkut ovat pelkästään ilkeitä, ja melkein yhtä pahoja ovat ne, joiden mielestä yhteiskunta on kaikille kaavamaisesti sama: jokainen saa samat edut, jokaiselle ovat samat ovet avoinna ja kukaan ei ole poikkeus. Ja kun joku on, intetään sitkeästi vastaan, että ei ole. Ja kolmas aivan liian sitkeä kommentoijaryhmä ovat ne hurskaat hölmöt, jotka luulevat olevansa avuksi selittäessään, mikä ruoka milloinkin on halpaa ja paljonko tomaattimurska halvimmillaan maksaa.
Jossain aivojeni sopukassa elättelen vielä toivoa siitä, että pääsisin joskus palkkatöihin ja saisin normaalin elämän takaisin. Loput aivoistani sitten tietävätkin, että minun ikäiseni ei enää työtä saa ja että ilman kunnollista palkkaa minun on turha rimpuilla elävien kirjoissa.
Olen itse oivaltanut tämän jo lapsena. Siis sen kuinka kunniattomasti ihmiset kohtelevat toisiaan. En yleistä, mutta paljon tällaisia henkilöitä on. Ja kyllähän se kertoo enemmänkin henkilöstä itsestään kuin haukkumisen kohteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen asuttiin pienissä yhteisöissä, joissa päivisin tarvittiin toisten apua ja iltaisin ohjelmassa oli kyläilyä. Nyt eletään omissa koloissa tarkkailemassa ampuma-aukkojen raosta vihollista.
Vierailija kirjoitti:
Ajattelin, että onpa ap jaksanut kirjoittaa pitkän "suomalaiset ovat hirveitä" -lässytyksen, mutta asiaahan tuo on alusta loppuun.
Kun asiat ovat hyvin, ihminen sokeutuu usein sille, että asiat voivat muuttua. Minä pystyin viisi vuotta sitten kehumaan, etten ole ollut koskaan työttömänä eikä minun ole tarvinnut koskaan hakea töitä, koska minut on kirjaimelllisesti pyydetty jokaiseen työpaikkaani. Reilut viisi vuotta sitten kaikki kuitenkin romahti, ja työttömyyden myötä olen menettänyt lähes kaiken ja loputkin pian. Onnekseni en ole koskaan halveksinut työttömiä tai muuten onnettoman kohtalon kokeneita. Sellaisen muiston kanssa olisi vaikea elää.
En ole koskaan kestänyt torjuntaa kovin hyvin ja olen todella huono tyrkyttäytymään tai edes vaatimaan sitä, mikä minulle kuuluu. Näiden ominaisuuksien vuoksi minulla ei ole kavereita tai kumppania, ja samasta syystä työnhaku on satojen ei-vastausten jälkeen jo nöyryyttävää. Tiedän osaavani ammattini erittäin hyvin, mutta pyrkiessäni äskettäin TE-toimiston kurssille jumituin kysymykseen siitä, mitä minulla itselläni olisi kurssille annettavaa. En keksinyt mitään. Pikkuhiljaa ja huomaamattani käsitykseni itsestäni ja taidoistani on murentunut. Viimeisin todella paha takaisku tuli pari vuotta sitten, ja sen jälkeen menetin kaiken mielenkiintoni elämiseen ja aloin suunnitella kuolemista. Nyt olen yksipuolisen ruokavalion (saan vain 500 euroa kuukaudessa, ja siitä on maksettava aivan kaikki - myös asuminen; älkää kysykö syytä siihen, en jaksa selittää) ja täydellisen liikkumattomuuden vuoksi niin huonossa kunnossa, etten jaksa kävellä kovin pitkää matkaa. Puolen kilometrin kävelyretken päässä taitaisi olla odottamassa sydänkohtaus.
Vain viisi ihmistä tietää, että olen työtön. Muut seitsemän miljardia eivät tiedä edes sitä, että olen olemassa. Olen joskus osallistunut tällä palstalla keskusteluihin työttömyydestä yms., mutta ketjuissa on juuri ap:n kuvailemaa asennetta: jotkut silminnähden nauttivat keskisormen heiluttelemisesta työttömille. Minun tapauksessani se, että olin aikoinani yrittäjä, on herättänyt valtavaa vahingoniloa. Ja kun olen ollut eri mieltä jostakin, vastauksena on usein ollut se, että "ei mikään ihme, että et kelpaa mihinkään, kun olet tuollainen". Jotkut ovat pelkästään ilkeitä, ja melkein yhtä pahoja ovat ne, joiden mielestä yhteiskunta on kaikille kaavamaisesti sama: jokainen saa samat edut, jokaiselle ovat samat ovet avoinna ja kukaan ei ole poikkeus. Ja kun joku on, intetään sitkeästi vastaan, että ei ole. Ja kolmas aivan liian sitkeä kommentoijaryhmä ovat ne hurskaat hölmöt, jotka luulevat olevansa avuksi selittäessään, mikä ruoka milloinkin on halpaa ja paljonko tomaattimurska halvimmillaan maksaa.
Jossain aivojeni sopukassa elättelen vielä toivoa siitä, että pääsisin joskus palkkatöihin ja saisin normaalin elämän takaisin. Loput aivoistani sitten tietävätkin, että minun ikäiseni ei enää työtä saa ja että ilman kunnollista palkkaa minun on turha rimpuilla elävien kirjoissa.
Kiitos, kun jaoit kokemuksesi. Ajattelin aluksi, etten uskalla tulla edes katsomaan mitä tähän kommentoidaan, mutta täällähän oli asiallisia viestejä.
Toivoisin, että tietoisuus ja ymmärrys työttömyyden monenkirjavista syistä ja muodoista lisääntyisi. Tuntuu aina kauhealta kuulla laiskuus -sanaa heiteltävän miten sattuu, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Mitä laiskuus edes on? Koko sana tuntuu olevan jonkinlainen ase jolla syyllistetään siitä, ettei suoriudu jostain asiasta niin kuin ehkä monet muut.
Välillä kun lukee jotain ikäviä kommentteja esim siitä, mitä olen velkaa yhteiskunnalle, niin koen pientä kateutta niitä ihmisiä kohtaan, kun vaikuttaa, että heidän murheensa ovat melko erilaisia, kuin minun. Toivoisinkin, että minulla olisi elämässäni joskus oikeasti mahdollisuus ajatella sitä "isompaa kuvaa" (eli esim yhteiskunnan etua) suhteessa omaan toimintaani. Sellaista ei pahemmin pysty ottamaan huomioon kun yrittää vaan kirjaimellisesti pitää itsensä hengissä.
Yksi vaikeimmista asioista työttömyydessä on mielestäni se epänormaaliuden tunne. Tuntuu että oma elämä on muuttunut aivan eri elämäksi. Samaan aikaan pelottaa se, ettei ole kyseessä pelkkä välivaihe, vaan että tulen olemaan aina työtön, ja toisaalta pelottaa myös se, että jos tuleekin mahdollisuus palata töihin, niin pystynkö siihen enää kaiken tämän epämääräisen ajan jälkeen.
Toivon sinulle valtavasti hyvää. Et ole yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Munkin mielestä on omituista tietämättömyyttä, että mielenterveysongelmille yhä tuhahdellaan. Usein taustalla on jotain aika vakavaakin kaltoinkohtelua, kuten vikaa perheoloissa, väkivaltaa tai vuosia kestävää koulukiusaamista. Aika harvalle tulee vakavia ja pitkäkestoisia mt-ongelmia tavallisista vastoinkäymisistä, jos elämässä tukiverkot ja asiat ovat aina olleet ok. Sen, että yksilöt murtuu, näen oireena yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudesta ja kyvyttömyydestä suojella jäseniään.
Valitettavasti ihmiset jaksavat hyvin vähän asettua toisen asemaan.
Joa toisella on surua, he eivät edes muista sitä, vaan ajattelevat: siitähän on jo aikaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näinhän se menee, paljon tuttua on kokemuksissanne. Samaan aikaan minua harmittaa se, että niin moni tuntuu jääneen saman itsekeskeisyyden uhriksi kuin solvaajatkin.
Älkää halutko kuolla, pitää laittaa hanttiin. Eikä sitä kuulu tehdä yksin. Ihmisten on opittava elämään ilman että elämän mieli tulee työpaikan myötä. Leipää on opittava leventämään omatoimisesti jos sitä ei virallisia teitä pysty tekemään. Edes sen verran, ettei tarvitse elää pelkällä makaronilla. Ja toisten on ymmärrettävä se, ettei se ole heidänkään etunsa että toiset nääntyvät huonoon ravintoon.
Meiltä on aika pitkälle riistetty ryhmäidentiteetti kun on tyrkytetty vain sitä yksilöllisyyttä joka tuutista vuosikymmenet. Samalla vain sitten tosiaan jäämme jokainen hyvin syvällä tavalla yksin kantamaan kaikkea sitä häpeää, jonka joku meidän niskaamme haluaa kaataa tuntematta meistä ketään. Koska joskus jossain oli joku lusmu, ja vieläkin harmittaa.
Lopettakaa se häpeäminen, älkää itseänne.
Toisen ihmisen kunnioittaminen ja hyvä käytös kaikissa tilanteissa. Kotoahan ne opitaan, jos opitaan.
Kasvattakaa lapsenne hyviksi. Kuka vaan voi esim sairastua tai joutua työttömäksi (ja myös opiskella ja saavuttaa ammatilliset tavoitteet).
Mutta se kaikkein tärkein asia on, miten kohtelee muita ihmisiä.
Vanha sananlasku: Tunne oma tilasi, anna arvo toisellekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Raha-asioista sanotaan ettei ne suuret tulot vaan pienet menot.
Moni pienituloinen voi olla "vakavarainen" kun saa vähät rahat riittämään. Osataan myös varautua.
Sitten on impulssihäiriöisiä ökyilijöitä, joille mikään ei riitä. Ensin ostaa 6 euron erikoiskahvin ja sitten miettii mistä sais rahaa esim.
Tiedän akateemisen kodin jossa oli malli rahankäytöstä, mutta poikasella ei mitään käsitystä että omat rahat pitäisi tienata itse. Pahinta lajia lokkeilija siitä tuli. Jaksaa kuitenkin halveksua "heidän verorahoillaan" eläjiä. Tähän asti äitinsä on maksanut laskut, mutta kun äidistä aika jättää, taitaa itsekin päätyä verorahojen käyttäjäksi.
(Huom. Myös työttömyyskorvauksesta maksetaan veroja, jos joku ei tiennyt.
Pelkäävät kohdata omat pelkonsa, helpompi elää ”kuplassa”, piilossa pahalta maailmalta.
Jos jotain ikävää tapahtuu, se tapahtuu toisille ja ovat siihen itse jollain tavalla syypäitä. Se, että elämä on sattumanvaraista eikä sitä voi itse täysin hallita, on ajatuksena heille sietämätön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pelkäävät kohdata omat pelkonsa, helpompi elää ”kuplassa”, piilossa pahalta maailmalta.
Jos jotain ikävää tapahtuu, se tapahtuu toisille ja ovat siihen itse jollain tavalla syypäitä. Se, että elämä on sattumanvaraista eikä sitä voi itse täysin hallita, on ajatuksena heille sietämätön.
Hyvin kiteytetty! Samaa mieltä.
Alue: Aihe vapaa
Hyvä aloitus ja toivon että ihmiset oikeasti lukevat tämän ja ymmärtäisivät mistä on kyse. Itse olen ollut työttömänä todella kauan, mukana osa-aikaisia töitä mutta TE-toimiston listoilla olen ollut työttömänä ainakin 5 vuotta kun koko-aikaisia ei löydy. Olen vielä nuori ja tervekkin alle 30v. Elän siis tuilla suurimmaksi osaksi. Teen myös freelancerina pimeitä hommia jotta saan lisää rahaa. En kerro kenellekkään että olen työtön, sanon että teen kotoa hommia freelancerinä mutta tuloja ei tule tarpeeksi joten saan tukea myös. Ihmiset näkevät heti yhteiskunnan vihollisen jos sanon että olen työtön. En kyllä itseäni työttömänä näekkään sillä elän aktiivisesti, pidän huolta terveydestä, harrastuksista, luen kirjallisuutta, ja olisi kiva opiskella jotain uutta kurrseilla. Kyllä se niin vain on ettei kukaan halua elää tässä elämäntilanteessa koko elämäänsä muttei muutakaan nyt voi. Olen vielä sellainen persoona etten ole kauhean nopea ja tehokas tai sosiaalinen esim myyjänä. Minut aina potkittu ulos noista töistä. Sovin kulttuuri alalle paremmin tai yksinäisiin hommiin. Terveys menee jos on väärässä työssä vuosikaudet. Minua ei enään kiinnosta mikä on "kunniakasta" vaan se että olen tervey ja taloudellisesti selviydyn.