Korona uuvutti, lapsi kärsijänä?

Pakko saada avautua jonnekin, enkä tiedä minne muuallekaan...

Mä olen aivan lopussa. Korona on vienyt viimeisetkin rippeet minusta. Taloushuolet, tukiverkkojen poistuminen, normaaleiden arjen ilojen katoaminen...

Olen itsekin laman lapsi. Olen saanut kärsiä siitä, no, ei lama varmasti itsessään ole aiheuttanut kärsimystäni mutta perheeni ei ole ikinä saanut apua. Kyllä te tiedätte, firma menee alta, pulloon on helppo tarttua, mielenterveysongelmat... Olen kamppaillut lapsuuteni aiheuttamien pahojen mielenterveysongelmien kanssa ikäni. Masennusta, ongelmia luottaa ihmisiin ja elämän kantamiseen, perusturvan puute. Viime vuosina olen saanut itseni todella hyvään kuosiin, ja luulin jo, että olen "parantunut". Nyt minulla on yksivuotias lapsi, ja meillä on mennyt ihan kivasti. Välillä todella hyvinkin. No, tämä vuosi on kuitenkin vetänyt maton jalkojen alta uudestaan ja uudestaan. Kuormitus on lisääntynyt pikku hiljaa, ja olen jo välillä ollut hyvin uupunut. Olen yrittänyt hakea apua neuvolasta sitä saamatta (ilmeisesti meillä menee ulospäin niin hyvin, tai jotain). No, tämä korona on viimeinen niitti. Taloushuolet, tukiverkot eivät ole käytettävissä, apua ei saa mistään. Ne pienet ilon rippeet, kuten harrastukset lapsen kanssa, on viety. Kukaan vauvaperhetutuista ei uskalla koronan takia nähdä.

Mä olen aivan hajalla. Jos kyseessä olisin vain minä itse, niin jotenkin sinnittelisin. Mutta kun tämä väistämättä heijastuu lapseen. Pidän hänestä kyllä huolen, syötän, ulkoillaan, päivärytmistä pidetään kiinni... Mutta en vain jaksa antaa itsestäni mitään hänelle. Hän on aktiivinen ja iloinen touhuilija, hyvin sosiaalinen. Ja mä en vain jaksa. Juuri ja juuri jotenkin yritän lähteä hänen juttuihin mukaan, mutta kun en vaan saa enää mitään itsestä irti, niin en saa. Ja ehkä pahinta on tämä pitkittynyt ahdistus ja stressi. Huomaan, että se tarttuu häneenkin. Tuntuu, että pilaan hänen elämänsä olemalla tällainen hajallinen kuin olen. En pysty tarjoamaan hänelle virikkeitä, ja pelkään, että se vaikuttaa hyvin negatiivisesti hänen kehitykseensä. Soitin neuvolaan ja yritin saada apua sitä kautta, vaikka päästä neuvolapsykologille juttelemaan, mutta sieltä käskettiin vain ottamaan yhteyttä kunnan mt-toimistoon. Niidenkin kanssa on tullut asioitua ja never again. Olisin vain halunnut edes kerran saada jutella ammattilaisen kanssa huolistani miten tämä uupumus vaikuttaa lapseeni ja vuorovaikutukseen hänen kanssa. Tuntuu erityisen pahalta, kun lapsella ei ole enää oikein muita sosiaalisia kontakteja kuin minut. Ja sitten ei oikein minuakaan. Vaikka miten yritän, niin musta ei vain ole enempään. Tuntuu kuin pitäisin lastani jossain tynnyrissä ilman niitä virikkeitä, joita hän tarvitsee kehittyäkseen täysipäiseksi ihmisolennoksi.

Tunnen itseni niin luuseriksi, joka pilaa lapsensa elämän. Laman lapsi sai laman lapsen, ja kierre senkuin jatkuu. Päihteitä en sentään käytä, mutta en mä jaksa olla mikään läsnäoleva, hyvä vanhempi. Tuntuu ihan hirveältä. Eikä mistään tunnu saavan apua. Mä en vain tiedä enää mitä tehdä. Mitä mä teen? Miten mä voisin tarjota edes jotain lapselleni? Mun pää on niin tyhjä, etten oikeasti enää tiedä, miten mä olisin hänen kanssaan. Kaikki ideat on tervetulleita, ihan sama vaikka miten yksinkertaista.

Tuntuu vähän että monien asenne on, että mitä tällainen mielenterveysongelmainen tekee lapsia. Jooh. Vaan eipä ollut kristallipalloa näille olosuhteille. Joten pyydän pientä armeliaisuutta, en jaksaisi lukea mitään ilkeää kommentointia.