Vanhan hautaristin sanoma

Tarinoita en noin tarkkaan tiedä. Kiinnostava kirjoitus. (Tosin kappalejakoa voisit käyttää jatkossa lukemisen helpottamiseksi.)

Oli se elämä hiukan erilaista ennen...

nuorena. Kyseessä lääkärin perhe ja 1800-luvun loppupuoli.

Historiahan toistaa aina itseään. Nykyihminen vaan tuudittautuu tähän turvan tilaan, mutta se ei ole pysyvää. Olisi tietysti hyvä, jos olisi.

perheessä oli yhdeksän lasta, kaksi eli aikuiseksi... Seitsemän lapsen nimet lukevat vanhempien kanssa samassa hautakivessä, laitettiin siihen vasta vanhempien kuoltua. Kukaan ei tiedä mihin lapset oikeasti on haudattu.

Meidän kaupungin vanhalla hautausmaalla on perhehauta, jonka kivessä on vanhemmat ja 11 lasta. Kaikki lapset ovat kuolleet alle vuoden ikäisinä. Lapset syntyneet ja kuolleet n. vuosina 1890-1910. Vanhemmat eläneet vanhuksiksi asti.



Voi vain kuvitella surun ja epätoivon määrää kyseisten äidin ja isän elämässä.

Kyllähän niitä vanhoilla hautausmailla näkee vaikka kuinka paljon sellaisia hautakiviä, joissa on paljon saman perheen lapsien nimiä, syntymäaikoja ja kuolinaikoja. Eräästäkin hautakivestä muistan lukeneeni, kuinka johonkin perheeseen syntyi lapsi samana päivänä kun yksi kuoli ja toisen hautakiven mukaan jostain perheestä kuoli kai 6-8 lasta muutaman päivän sisällä...

Vierailija:

Kyllähän niitä vanhoilla hautausmailla näkee vaikka kuinka paljon sellaisia hautakiviä, joissa on paljon saman perheen lapsien nimiä, syntymäaikoja ja kuolinaikoja. Eräästäkin hautakivestä muistan lukeneeni, kuinka johonkin perheeseen syntyi lapsi samana päivänä kun yksi kuoli ja toisen hautakiven mukaan jostain perheestä kuoli kai 6-8 lasta muutaman päivän sisällä...

Olen myös itse monesti miettinyt näitä " menneitä aikoja" ja ihmiskohtaloita tuolloin.



Kuolemahan ei juurikaan valinnut saaliikseen pelkkiä köyhiä, vaan myös varakkaammat elivät jatkuvasti kuoleman varjon alla - lapsivuoteeseen kuoli hyvin moni nainen, raskaus oli joka kerta kuoleman paikka (ja mitä useammin synnytti, sitä suurempi " todennäköisyys" oli siis kuolla synnytykseen taikka sen jälkivaivoihin - tai sitten vammautua jotenkin).



Ja tosiaan, alle parivuotiasta menehtyi varmasti noin puolet ihan, murto-osa kasvoi aikuisiksi, osa heistäkin sitten vaivaisina (erilaiset taudit vammauttivat joka tapauksessa monia, vaikka niistä hengissä selvisivätkin). Miehet sitten menivät sodissa tai muuten väkivallan uhreina.



Nykyään, kun itsekin olen pienten lasten äiti, tuntuu todella pahalta lukea esimerkiksi kuvauksia pienten lasten hädästä ja kärsimyksistä nälänhädän aikana - miten heikkouteensa riutuvien lasten lohduton huuto kävi yhä hiljaisemmaksi kun äidin maito ehtyi, eikä muutakaan annettavaa sitten ollut...

-ei edellinen-

Vierailija:

Nykyään, kun itsekin olen pienten lasten äiti, tuntuu todella pahalta lukea esimerkiksi kuvauksia pienten lasten hädästä ja kärsimyksistä nälänhädän aikana - miten heikkouteensa riutuvien lasten lohduton huuto kävi yhä hiljaisemmaksi kun äidin maito ehtyi, eikä muutakaan annettavaa sitten ollut...

Vierailija:

Vanhan hautaristin sanoma

-Merimaskun kauniilla, vanhalla hautausmaalla on monia hautamuistomerkkejä joiden sanoma kertoo traagisista ihmiskohtaloista. Aliravitsemus ja kulkutaudit sekä yllättävät onnettomuudet ovat aina pysäyttäneet ihmiset ajattelemaan maallisen elämän lyhyyttä ja arvaamattomuutta. Varsinkin lapsikuolleisuus sekä lapsivuode ovat olleet monen perheen kohtalona menneinä aikoina. Muistomerkkeihin se on yleensä pelkistynyt vain nimien ja päivämäärien avulla.

-Eräs muistoristi, johon huomio erityisesti kiintyy on kirkon seinustalla ns. lasten hautausmaalla. Se kertoo Kukolaisten Alistalon perheen tragerian 1860-luvulta. Perhe, jonka muodostivat Albertina Efraimintytär ja raisiosta tullut Gustaf Andersson vuonna 1857. He asettuivat viljelemään vaimon kotitilaa Alistaloa. Perheen ensimmäinen lapsi Anders Johan syntyi seuraavana vuonna. Kolmen vuoden kuluttua syntyi toinen poika, Garl Gustaf ja vuonna 1862 Frans Isak, joka kuitenkin kuoli muutaman päivän ikäisenä. Kuolinsyy oli tuntematon. Vuoden 1863 lopulla syntyi jälleen poikalapsi, jolle päätettiin antaa sama nimi kuin edesmenneellä isoveljellä oli, siis Frans Isak. Tapa antaa jo kuolleen lapsen nimi vastasyntyneelle oli melko yleistä näinä aikoina. Elämä jatkui kunnes..

-Vuosi 1866 alkoi perheen kohdalla suurella surulla, sillä vasta kaksi vuotta täyttänyt Frans Isak menehtyi tammikuun 2 päivä niinikään tuntemattomaan tautiin. Hänet haudattiin kirkon lounaissivustalle, pääsisäänkäynnin lähelle. Albertina odotti jälleen lasta ja elämässä oli varmasti sekä surua että toivoa uudesta elämästä. Albertinan odotusaika oli lopuillaan kun perhettä kohtasi jälleen kuolema. Toukokuun viimeisenä päivänä sammui Karl Gustafin elämä kuusivuotiaana. Kuolinsyyksi kirkonkirjaan on kappalainen merkinnyt erään vielä silloin yleisesti kuolemaan johtaneen taudin, tuhkarokon. Hänen hautajaisensa olivat kesäkuun 10 päivä ja arkku laskettiin tammikuussa kuolleen veljensä viereen. Vain kaksi päivää tämän jälkeen tuli Albertinan synnytyksen hetki. Syntynyt lapsi oli perheen ensimmäinen tyttö ja sai kasteessa nimekseen Ulrika Wilhelmina. Kohtalon sormi puuttui jälleen perheen elämään lapsen elämänliekin sammuessa vain viiden päivän kuluttua eli 17 kesäkuuta. Myös synnyttänyt äiti ei kestänyt enää, vaan suuren surun ja sairauden murtamana menehtyi kahta päivää myöhemmin. Äiti ja vastasyntynyt tytär siunattiin haudan lepoon, samaan hautaan kahta viikkoa aiemmin siunatun Garl Gustafin kanssa. Hautajaiset olivat 24 päivä kesäkuuta, juhannuksena. Keskikesän " mittumaari" muodostui surujuhlaksi Kukolaisten Alitalossa.

-Näiden kahden viikon sisällä ei kätketty haudan lepoon Merimaskussa muita kuin Kukolaisten Alistalon ja yhden perheen vainajia. Tapaukset lienevät kappelikirkon kirjatun historian kannalta ainutkertaiset. Perheen viidestä lapsesta neljä menehtyi ja kolme näistä saman vuoden aikana sekä lisäksi lasten äiti, joka oli kuollessaan vasta 38-vuotias. Perheestä oli tämän jälkeen elossa 36-vuotias isä sekä 9-vuotias Anders Johan.

-Kirkon kupeessa olevassa, ajan patinoimassa muistoristissä ovat sanat, jotka kertovat surun keskellä elävästä uskosta ja toivosta.

" Hetki tulee ja nyt jo on

että kuolleet saavat kuulla

Jumalan Pojan äänen ja

jotka sen kuulevat

ne saavat elää"

Hautaristi on Albertina Efraimintyttären, Kukolaisten Alistalon emännän sekä kolmen hänen lapsensa muistomerkki, jotka kaikki menehtyivät vuoden 1866 aikana.

-Aikakaudelle ominaista oli runsas lapsikuolleisuus, joka tulevina vuosina vain paheni ns. " suurten nälkävuosien" pitäessä kansaa pihdeissään. Kun rutonomainen kulkutauti iski kylään oli koko väestö vaarassa sairastua siihen. Ne iskivät usein " keväänkorvalla" ihmisten yleiskunnon ollessa heikommillaan. Myös lapsivuode vei liian monta vastasynnyttänyttä äitiä hautaan. Vasta 1900-luvulla rokotusten ja elintason nousun ansiosta lapsikuolleisuus väheni ratkaisevasti.

Vierailija:

Niin, sen ajan ihmisillä taytyi olla jokin suhtautumistapa asiaan. Onko niin, että uskonnollisuus on unohtunut nykyään, kun elämä on niin turvattua.

Kaikki oli ns. " korkeemman kädes" pelkästään jo siksi, ettei ollut mitään nykyaikaista lääketiedettä. Ei ollut edes laitteita tai lääkkeitä. Eikä useimmilla olisi ollut varaakaan... Ei myöskään moderneja " mukavuuksia" eikä ruokaakaan saatavilla noin vain.

Sitä saattoi vain rukoilla, että anna meidän selvitä tästäkin taudista tai katovuodesta tai sodasta jotenkuten. Muu oli otettava sellaisena kuin se tuli, eihän sille muutakaan voinut. Ihminen pystyi vaikuttamaan nykyaikaa vähemmän itseensä ja ympäröivään maailmaansa, eikä hänellä juuri ollut vaihtoehtojakaan valittavaksi... Moni syntyi ja kuoli tutun kylän tutussa saunassa tekemättä mitään " suurtekoja" tai tulematta " idoliksi" ...