Tulossa ero 42 vuotiaana

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mummoni 78v ilmoitti että hänellä on uusi poikaystävä. Kyllä, käytti sanaa poikaystävä :D Että onhan se ihan mahdollista ja todennäköistäkin.

Niin kauan kuin mummin poikaystävä ei pyydä lähettämään 10000e jonnekin keskelle ei mitään siksi aikaa että poikaystävä pääsee sieltä pois ja käsiksi pankkitiliinsä, tämä ihan ok.

Tapasivat ikäihmisten teemaristeilymatkalla joten oletan että on ihan ok tyyppi. Toivottavasti.

Hyvä kuulla, tässä tapauksessa poikaystävä ilmeisesti ihan kosher. Ei ollut tarkoitus olla häijy. Minulla vain tuttavapiirissä tällainen tapaus, jossa ikäneidolla oli "poikaystävä" mutta kyseessä oli siis ihan tunnettu rahahuijari. Kiitos hei sinulle että olet aika paljon viisaampi ja maltillisempi saamiesi kommentien suhteen ja osaat antaa lisäinfoa ilman että vedät herneet nenään siitä ettei palsta ole telepaatti. Just näin pitäisi keskustelupalstojen toimia. :)

No kyllä mulla itsekin soitti hälytyskellot takaraivossa ennen kuin ehti kertoa enemmän tapauksesta. Ymmärrän kyllä :)

Tinder on rautaa.

Pappa 60.

Ei toivoa

Osta villalankaa vaan. Osaat kai kutoa ? Tarttisin villasukat.

Zinc

Minä olin erotessani muutaman vuoden vanhempi, enkä usko että koskaan enää haluan parisuhdetta. Tein siinä eroprosessissa samalla tilinpäätöksen ihan kaikista pidemmistä romanttisista suhteista joita minulla on ollut, ja totesin että ihan jokaikisessä olen tavalla tai toisella saanut olla se joka näkee enemmän vaivaa, ottaa enemmän tunneriskejä ja yksinkertaisesti tekee enemmän. Eikä sekään riittänyt, kuten tuli todistettua.

Ei kiitos, ei enää ikinä, jollei vastaan satu joku ihan poikkeuksellinen ihmeyksilö, enkä oikein jaksa uskoa että ainakaan mun sukupolvesta niitä oikein löytyy. Ja jos löytyisi niin ei ne vapaalla jalalla olisi - ja hyvä niin, onpahan ainakin jollakin toisella naisella asiat siltä osin paremmin kuin mulla koskaan.

Mitä varten se parisuhde oikeasti pitää olla? Näin eronneena olen kaivannut miestä rinnalleni tasan sen ainoan kerran, kun punnersin Ikean parkkipaikalla kulmasohvaa autoon. :D

Oikeastaan kaikkihan me ehkä tarvitaan se ero muttei erota. Miksei, no siksi, että ollaan oltu kauan yhdessä, on kaikki yhteistä, melkein. Nooh, katsotaan jos tuo mies haluaakin erota niin en sitten vastustele. Onhan se niin, että toiseen kyllästyy, tiuskii yms. Itse en tiuski enkä huuda tai naputa, olen sellainen kiltti.Mutta kun 35 yhdessä kuin me on oltu niin ei ihan sormia napsattamalla erota, tiedä vaikka Korona vie toisen, ei tiiä. Ollaan nyt 50 vuotta täyttäneitä molemmat.

Kyllä elämästä voi nauttia ilman suhdettakin. Kaikki ajallaan. Kokeile ensin olla yksin. Se voi olla pitkän suhteen jälkeen paras asia koettavaksi. Kun se on koettu, kannattaa sitten vasta miettiä miehen etsimistä. Ja anna kuitenkin mahdollisuus sen saapumiseen eli voi olla, että tulee eteen sopiva vaikket sitä etsisikään. Monelle tutulleni, jotka ovat liikaa keskittyneet uuden miehen etsimiseen, ovat pettyneet. Sitten nämä, jotka ovat nauttineet elämästään ja antaneet miesten ns. vain tupsahtaa etsimättä, niin ovat olleet tyytyväisempiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuohan on paras ikä löytää mies ! Olet nainen parhaassa iässä.

Hauska kommentti, kun samanikäisiä miehiä on täällä sanottu papparaisiksi.

Mutta nämä kannattaakin ottaa huumorilla.

No se riippuu luonnollisesti siitä, minkä ikäinen kommentoija on. Tuskin sama molemmissa tapauksissa.

Ero on iso asia. Valmistaudu kolmeen vaikeaan vuoteen. Parisuhteesta ei voi täysin toipua yksin vaan kyllä siihen tarvitsee toisen ihmisen jonka kanssa asiaa uudelleen rakentaa.

No mä täytän tänä vuonna 40 ja rumimpia miehiä saa hätistellä kepillä kauemmaksi.

Hyviä ehdokkaita on ehkä vähemmän ja esim tinderissä huomaa, että aina kun ikä muuttuu, matcheja tulee vähemmän. Kyse lienee kuitenkin rajauksista, mitä sinne on pistetty.

Mutta toisaalta tämän ikäluokan naisissa on myös helppo erottua joukosta.

Vierailija kirjoitti:

Ero on iso asia. Valmistaudu kolmeen vaikeaan vuoteen. Parisuhteesta ei voi täysin toipua yksin vaan kyllä siihen tarvitsee toisen ihmisen jonka kanssa asiaa uudelleen rakentaa.

Ei ollut mun kokemukseni tuo. Jos parisuhde on ollut pitkän aikaa kuoleman kielissä, niin siitä surutyöstä on voinut ehtiä tekemään jo leijonanosan. Näin mulla. Eron tullessa en varsinaisesti edes surrut muuta kuin lasten puolesta, kun ei tuntunut siltä että itse oikeastaan olisi edes kokenut hirveän menetyksen. Ahdisti tietysti ihan hirveästi kaikki muutokset, käytännön jutut mitkä piti järjestellä ja saada toimimaan, ja niiden vaikutukset lapsiin, mutta reippaasti alle puoli vuotta meni että sekin laantui kun elämä asettui uusiin uomiinsa.

En ole tätä sanonut koskaan kellekään (lähinnä kai siksi ettei vaan kautta rantain kantautuisi nyt teini-ikäisten lasteni korviin, jotka kuitenkin eroa tietysti surivat, ja joiden kuullen en ole eksästäni ikinä pahaa sanaa sanonut) mutta tässä tulee: avioero oli sen alkukaaoksen ja ahdistuksen jälkeen ihan PARAS juttu. Koskaan en ole ollut yhtä tasapainoinen, rauhallinen, elämääni tyytyväinen, optimistinen kuin nyt eron jälkeen. Koskaan ei ole ollut yhtä helppo tykätä itsestään ja hyväksyä itsensä juuri sellaisena kun on. Miten ihanaa on kun saa tehdä kodistaan sellaisen kuin haluaa, käyttää aikaansa niin kuin haluaa. Vasta nyt tajuan miten tukahduttavaa se (ihan tavallinen!) avioliitto mulle ihmisenä oli ja miten paljon se vaati.

Mulla diagnosoitiin avioliiton aikana pitkäkestoinen lievä masennus. Ei auttanut lääkitys eikä parin vuoden ajan jatkunut terapia. Avioero auttoi. ;)