Anoppien inhoajat - inhoajien lapset

hankalat välit heillä oli. Itse aloin huomata tästä merkkejä teininä ja kyllä se joskus kuultaa äitini puheista edelleen, vaikka ikinä ei ole minulle suoraan mitään negatiivista sanonut. Olen hyvin tyytyväinen asiaan. Isoäitini ei ollut maailman helpoin ihminen, eikä mikään herttainen vanhus, mutta siitä huolimatta meillä oli hyvät välit.



Minulla on paljon isoäitini luonteenpiirteitä niin hyvässä kuin hieman pahassakin ja olen tyytyväinen, että sain tuntea hänet ja luoda häneen oman suhteeni vanhempieni mielipiteistä suhteellisen vapaana.

Selvää kuitenkin oli, että mummoni ja äitini eivät valitettavasti koskaan löytäneet yhteistä säveltä. Syy ei ole vieläkään selvinnyt ja mummonikin on jo kuollut. No, joka vanhoja kaivelee sitä tikulla silmään. Sääli, koska olisivat voineet olla tueksi ja avuksi toisilleen isäni kuoltua. Tajusin asioiden laidan vasta teini-ikäisenä tai oikeastaan vasta aikuisena. Kyllä välillä harmittaa, mutta ainahan se aikuistuminen tekee kipeää.

Miehen äiti puri hammasta, oli ystävällinen ja tuki parhaansa mukaan sitä, että lapsille ja anopille tulee hyvä suhde. Ja tuli. Sitten kun lapset olivat isompia, teini-iässä, heille selvisi asian laita. Mieheni arvostaa suuresti äitiään siitä, että sai hyvän mummosuhteen, vaikka ei millään tavalla hyväksykään niitä temppuja, joita hänen mummonsa miniä-äidile teki.



Mun äidillä oli myös todella traumaattinen anoppisuhde, mikä johti siihen, että kun olin jotain 10, hän kieltäytyi enää tapaamasta anoppia. Ei estänyt meitä lapsia tapaamasta mummoansa eikä tietenkään miestä tapaamasta äitiään. Mutta ei itse tullut koskaan kylään mukaan eikä mummo meillä enää koskaan käynyt. ÄIti ei ikinä mitään pahaa mummosta meille puhunut, kun taas mummo kyllä haukkui meille meidän äitiä ja syyllisti meitä lapsiakin siitä, ettei miniä halua olla hänen kanssaan tekemisissä. Teininä minullekin selvisi, mistä mun äidin ja mun mummon välillä kiikasti ja hyväksyn täysin äitini ratkaisun. Minusta hän toimi siinä tilanteessa niin oikein kuin pystyi: suojeli itseään, muttei estänyt meitä lapsia saamasta mummosuhdetta. Toki anoppi-miniä välien täydellinen katkeaminen tuntui välillä meistä lapsista hankalalta.



Sanoisin siis, että jos äiti on lapsilleen tolkullinen, lapset kyllä hyväksyvät häneltä melkein minkä valinnan vaan tässä anoppiasiassa. Mutta mitä noita juttuja on kuullut, niin kyllä meidän äitien sukupolvella on ollut HUOMATTAVAN paljon vaikeammat anoppisuhteet kuin meillä nykyisillä äideillä, eikä meilläkään aina ole helppoa. Ihan jo kulttuuriperinne on naisten välistä solidaarisuutta vastaan.

...lapsiensa takia, on todellakin aikuinen. Itse en ehkä samaan pystyisi, mutta olen saanut ihanat muistot isovanhemmistani- ja aikuisena kuulin että pappani oli hakannut isääni niin kauan kun tämä asui kotona. :(

Minusta se, että minä en tule toimeen anopin kanssa ei tarkoita sitä, etteikö hän voisi tulla toimeen lasteni kanssa. En ikinä hauku anoppia heille. Mutta en siis myöskään puhu kehuen ja ihaillen, suhtaudun häneen neutraalisti. Haluan, että lapset muodostavat oman suhteen ja oman arvion mummostaan. Kukaan ei siis yritä peitellä ja paikkailla mummon tekemisiä, eikä mummosta puhuta siihen tyyliin, että kyllä mummo teistä varmasti tykkää ja kyllä mummo varmasti haluaisi teitä enemmän nähdä jne. vaan sanotaan niin kuin asiat on: mummoa on pyydetty kylään, ei tule. Mummo ei nyt halunnut heittää palloa sun kanssa. Jne. Ja toisaalta kysytään, haluaako lapsi soittaa mummolle.

... oli sellainen että isäni oli saanut kärsiä appensa käytöksestä/henkisestä sairaudesta elämänsä ajan. Näinollen eivät äitini vanhemmat ole olleet joko omasta tahdostaan tai tahtomattaan läheisiä meille lastenlapsilleen, esim. syntymäpäiviä jne. ei ole muistettu. Muut lapsenlapset ovat olleet etusijalla.



Isäni vanhemmat kuolivat meidän ollessa pieniä, muistan vain ihanan mummoni, jonka kanssa äidilläni oli loistava anoppi-miniä -suhde, hän on itse kertonut niin. Olen kuitenkin hyvin tietoinen siitä, että isäni isä oli myös erittäin ankara isääni kohtaan (ehkä myös hakkasi tätä, en ole kysynyt), joten tavallaan hänenkin muistonsa on kärsinyt mielessäni.



Olenkin monesti surrut sitä, että en voi vapaasti rakastaa kumpiakin isovanhempiani, sillä heiltä saamani rakkaus, isäni äitin lyhyen aikaa osoittamaa lukuunottamatta, on ollut hyvin vähäistä ja ongelmallista.



Ymmärrän siis pettymyksenne, jonka olette joutuneet kohtaamaan vanhemmiten nähdessänne isovenhempienne "todellisen puolen".

luottaisi omia, rakkkaita, minulle kaikista tärkeimpiä ihmisiä eli lapsiani hänen hoitoonsa. Ehkä en sitten ole aikuinen, mutta musta olisi liikaa vaadittu, jos minun pitäisi niin paljon luottaa minua pahoinpidelleeseen ihmiseen.



Tuli vaan mieleen noista edellisestä viesteistä, joissa mies oli joutunut isänsä hakkaamaksi ja silti teki parhaansa, että hänen isänsä saa olla lapsenlapsilleen ukki.