Aavistan vanhan isäni pian kuolevan. Tuleeko kuolema silti shokkina? Miten olette ajatuksissanne valmistautuneet vanhempien kuolemaan?

Ei tunnu missään, koska emme ole koskaan olleet läheisiä.

Äidiltä jää velkoja joita joudun makselemaan niin on vähän ristiriitaiset tunteet et tuleeko ikävä.

Isäni on kuollut jo vuosia sitten, olimme melko läheisiä. Osasin odottaa isäni kuolemaa, koska oli pitkään sairastanut. Lopussa jo toivoin, että isä pääsee pois kärsimästä. Ei tullut mitään shokkia, mutta itkua ja kaipausta riitti, ikävä on välillä vieläkin. Uskon, että elämä on ikuinen ja jälleensyntymä mahdollinen ja olen ollut isäni kanssa yhteydessä hänen kuolemansa jälkeen, joten sekin lievitti luopumisen tuskaa. En mennyt mitenkään "sekaisin" isän kuoleman jälkeen, vaan osasin heti hoitaa tarvittavat asiat ja alkaa järjestelemään hautajaisia, perukirjoitusta yms. Muistan tuon ajan kuitenkin hyvin alakuloisena ja jotenkin harmaana, varsinkin ensimmäiset kuukaudet. Kaksi vuotta meni, että elämä oli taas kuosissaan. 

Nyt on kohta äitini vuoro, hän on jo hyvin vanha ja huonokuntoinen, toivon, että hän pääsee pois ennenkuin joutuu laitoshoitoon, sillä se on hänen pahin pelkonsa. Toivon vain, että hän saa elää kodissaan loppuun asti ja että kuolema on mahdollisimman helppo, että jospa vaikka yöllä unessa lähtisi...

Minun isäni kuoli yllättäen, mutta oli jo vanha. Tietty ekat päivät oli epätodellinen olo, mutta se meni nopeasti ohi. Olen niin rationaalinen, että ajattelen meidän kaikkien kuolevan, ja on vain hyvä hänen itsensä vuoksi, että kuoli noin nopeasti.

Olimme aika läheisiä.

Minä aavistan usein erilaisia asioita. Tunnen kuolintapaukset etukäteen.

Isäni kuoleman tiesin tapahtuvan joten ei hetkauttanut. Itkin vähän kuolinpäivänä ja sitä seuraavana aamuna.

En ole surullinen vaikka olimme läheisiä.

Jokainen meistä on matkalla kohti kuolemaa.

Tiedän omista kokemuksista että henkimaailma on totta.

Jotenkin outo ajatus että useille aikuisille oman vanhemman kuolema on ensimmäinen menetys jonka kokevat.

Vanhempien kuolema koskettaa jokaista ihmistä, paitsi nyt tietenkin paatuneimpia narsissisejä ja muita tunnevammaisia, kostonhimoisia yksilöitä.

Varaudu isäsi kuoleman jälkeen itsesyytöksiin, luokkaa miksi en sanonut niin, miksi en käynyt useammin, miksi, miksi ja miksi.

Itsesyytökset, yleisimmin aiheettoman, kuuluvat läheisen/rakkaan kuolemaan aina.

Muista että samat itsesyytökset ovat tunteneet miljardit ihmiset ennen sinua ja miljardit tulevat ne kokemaan tulevaisuudessakin.

Hautajaishommien hoiteleminen on rankkaa ja hommassa olisikin parasta olla surun ulkopuolinen henkilö turvaamassa etteivät hautaustoimiston hyeenat vie ylihintaisilla tuotteillaan tuhkiakin kreamatoriosta lunnaita saadakseen.

Suurin suru kestää aikansa ja vielä vuosien päästä saatat herätä painajaisiin johon läheisesi jollain tavalla liittyy. Been there, done that.

Vuosien myötä muistot hiipuvat, elämä palaa entisille urilleen ja sinä jatkat elämääsi entisellä tavalla.

Vaikka läheisen kuoleman vaikuttaa maailmanlopulta ja tuntuu ettei tästä selviä koskaan, sinä selviät kyllä kuten kaikki muutkin siitä ovat selvinneet.

Kun ikää on tarpeeksi, ei kuolema ole mikään järkytys, koska se on kaikilla edessä kun vanhaksi.

Keskimääräinen elinikä on miehillä Suomessa jotain 77-78v jos elää vanhemmaksi, noutaja voi tulla milloin vaan.

Naisten keskimääräinen elinikä on noin viisi vuotta suurempi kuin miesten.

Vatsallani aavistin sen jo ennakkoon...

Lähennyimme isän kanssa viimeisenä viitenä vuotena ja toivon että olisin jaksanut matkustaa hänen luokseen useammin.

Vieläkin soi korvissani "milloin sinä tulet" ja pettynyt "ai". Kun makasin monet viikonloput vuorotöistä uupuneena patjalla.

😢

Olkaa vanhojen vanhempienne lähellä niin paljon kuin ikinä pystytte niin kuoleman hetki on lopulta paljon helpompi

Vierailija kirjoitti:

Äidiltä jää velkoja joita joudun makselemaan niin on vähän ristiriitaiset tunteet et tuleeko ikävä.

Luulin etta velat on henkilokohtaisia, ei niita perita? 

AP - mulla k*oli appiukko syopaan. Tiedettiin etta se on ku*lemaisillaan, ja lopulta se sitten ku*oli. Tunnettiin lahinna helpotusta, han paasi kivuistaan (ja harhoistaan - syopa levisi lopussa aivoihin). 

Ei se mikaan jarkytys ollut mulle eika hanen vaimollekaan. 

Kyllä minulle kaikkien läheisten kuolemat ovat tulleet shokkina kuitenkin vaikka tieto kuoleman tulosta oli jo.. Ei siihen vaan osannut varautua loppujen lopuksi.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien kuolema koskettaa jokaista ihmistä, paitsi nyt tietenkin paatuneimpia narsissisejä ja muita tunnevammaisia, kostonhimoisia yksilöitä.

Varaudu isäsi kuoleman jälkeen itsesyytöksiin, luokkaa miksi en sanonut niin, miksi en käynyt useammin, miksi, miksi ja miksi.

Itsesyytökset, yleisimmin aiheettoman, kuuluvat läheisen/rakkaan kuolemaan aina.

Muista että samat itsesyytökset ovat tunteneet miljardit ihmiset ennen sinua ja miljardit tulevat ne kokemaan tulevaisuudessakin.

Hautajaishommien hoiteleminen on rankkaa ja hommassa olisikin parasta olla surun ulkopuolinen henkilö turvaamassa etteivät hautaustoimiston hyeenat vie ylihintaisilla tuotteillaan tuhkiakin kreamatoriosta lunnaita saadakseen.

Suurin suru kestää aikansa ja vielä vuosien päästä saatat herätä painajaisiin johon läheisesi jollain tavalla liittyy. Been there, done that.

Vuosien myötä muistot hiipuvat, elämä palaa entisille urilleen ja sinä jatkat elämääsi entisellä tavalla.

Vaikka läheisen kuoleman vaikuttaa maailmanlopulta ja tuntuu ettei tästä selviä koskaan, sinä selviät kyllä kuten kaikki muutkin siitä ovat selvinneet.

Aika outo kirjoitus... en yhtään samaistu kirjoitukseesi minkään muun osalta kuin sen kohdalla, että kuolemaan liittyy surua. Ja ei, en ole edes tunnevammainen.

Oman lapsen ja 30-vuotiaan ystävän menettämiset muokkasi ajatuksiani ja teki kuolemasta läsnäolevan. Kun mietin vanhempien tulevia kuolemia, olo on haikea ja vähän hätääntynyt mutta uskon että jotenkin helpompi sietää vanhuksen poismeno kuin oman lapsen tai nuoren ystävän. Vähän avuttomalta voi kyllä tuntua sitten joskus kun äitiä ei enää ole, kyl hän on tärkeä mulle.

Vierailija kirjoitti:

Äidiltä jää velkoja joita joudun makselemaan niin on vähän ristiriitaiset tunteet et tuleeko ikävä.

No et varmasti joudu. Velat eivät periydy, piste

Eri asia on tietysti se, jos haluat välttämättä kajota velkaiseen pesään, niin sitten siellä saattaa tulla eteen joitakin velkoja, mutta muuten velat eivät periydy. 

Vierailija kirjoitti:

Oman lapsen ja 30-vuotiaan ystävän menettämiset muokkasi ajatuksiani ja teki kuolemasta läsnäolevan. Kun mietin vanhempien tulevia kuolemia, olo on haikea ja vähän hätääntynyt mutta uskon että jotenkin helpompi sietää vanhuksen poismeno kuin oman lapsen tai nuoren ystävän. Vähän avuttomalta voi kyllä tuntua sitten joskus kun äitiä ei enää ole, kyl hän on tärkeä mulle.

Ehkä tuon takia minäkään en pahasti surrut omia vanhempiani. Muistan itkeneeni hyvän ystäväni kuolemaa 32-vuotiaana kahden vuoden ajan. Ja sen lisäksi montaa muutakin vauvan ja nuoren ihmisen kuolemaa. Kun omat vanhempani kuolivat 80-vuotiaina, niin olin enemmänkin iloinen, että he saivat elää pitkän elämän ja pääsivät kuolemaan saappat jalassa ilman kärsimyksiä.

"Jotenkin outo ajatus että useille aikuisille oman vanhemman kuolema on ensimmäinen menetys jonka kokevat."

Moni kyllä kokee esim. isovanhempiensa kuoleman, mutta lapsena ainakaan minä en yhtä syvästi ottanut asiaa. Silloin lapsen näkökulmasta 68-vuotias ukkini tuntui jo tarpeeksi elämää eläneeltä eikä hän ollut minulle erityisen läheinen. Samoin tätini kuolemaa en sen tarkemmin miettinyt lapsena.

Nyt sitten oman vanhemman sairastuminen ja sairauden eteneminen päälle 60-vuotiaana tuntuu liian aikaiselta ja väärältä. Jokainen hoitoon ja sairauteen liittyvä on paljon merkityksellisempää.

Up

En mieti asiaa. Vielä hänellä on noin kahdeksan vuotta elinaikaa.

Sitten lähempänä haluan, että hänellä on hyvä olla ja saa hyvää hoitoa. Teen voitavani.

Tiedän, että vanhempani tulevat käymään luonani, ”katsovat pilven päältä”. En ajattele kuolemaa lopullisena.